31.8.06

Manic monday ja muita viikon duuneja

Maanantai oli aika kamala päivä. Aamukahdeksalta oli maakuntahallituksen lausuntojaoston kokous ja yhdeksältä maakuntahallituksen ryhmäkokous (olen vihreiden ainoa edustaja maakuntahallituksessa, samoin rkp:lla on vain yksi edustaja ja me molemmat toimimme yhteistyössä keskustan ryhmän kanssa). Kymmeneltä alkoi maakuntahallituksen varsinainen kokous, joka tällä kertaa sujui tavallista vikkelämpään. Puutuin pariin asiaan listalla. Toinen ei saavuttanut suurta suosiota mutta valtion talousarvioon liittyen esiin nostamani budjetista puuttuva suurten kaupunkien joukkoliikennetuki todettiin kyllä kokouksessa laajalti maakuntaliiton edunvalvonta-asiaksi.

Yhdeltätoista oli jo kiire, sillä eduskunnan lakivaliokunta saapui silloin kaksipäiväiselle vierailulle Varsinais-Suomeen. Maakuntajohtaja Savon, maakuntahallituksen puheenjohtaja Kanervan ja muutaman muun (myös minun) piti kiirehtiä heitä tapaamaan. Lakivaliokunnan puheenjohtaja on vihreiden Tuija Brax, joten minua oli pyydetty olemaan mukana visiitillä niin paljon kuin pystyin. Tällä kertaa se tarkoitti noin kolmea tuntia, sillä kello kolmelta minun oli oltava työpaikalla Varissuolla luokanohjaajien kokouksessa. Varsinainen opetus hoitui maanantaina sijaisvoimin.

Lakivaliokuntaa ja meitä maakuntahallinnon edustajia alettiin sitten kyörätä vankilaan. Ensin Saramäkeen valmistuvaan uuteen vankilaan, jossa meitä kierrätettiin katsomassa erilaisia sellejä, ulkoilupihoja ja työ- ja harrastetiloja. Vankila on jo yllättävänkin valmis, tosin vankimielisairaala on vasta rakenteilla. Kokonaisuus hahmottui jo hyvin, ja osassa rakennuksia sisustettiin jo täyttä päätä sellejä ja yhteistiloja. Aluetta ympäröivä korkea muuri puuttui kyllä vielä kokonaan. Saramäestä kiirehdittiin Kakolanmäelle, vanhan vankilan tiloja katselemaan.

Saramäessä en ollut käynyt koskaan aiemmin, mutta Kakola on hieman tutumpi paikka. Olin pari vuotta sitten Kakolan arkkitehtikilpailun palkintolautakunnan jäsenenä, ja siinä tehtävässä tuli kierrettyä Kakolaa myös livenä. Samoin edellisellä valtuustokaudelle pääsin ympäristö- ja kaavoituslautakunnan jäsenyyden kautta tutustumaan tuohon salaperäiseen kukkulaan. Kakolahan on vankilana toivottoman vanhanaikainen ja se kaipaa korjausta. Mutta kaikessa karuudessaan siinä on jotain sellaista inhimillisyyttä, mikä uudesta laitoksesta selvästi puuttuu. Kakolasta näkee ulos maailmaan: laivat ja muu liikenne kulkee, taloissa valot syttyvät ja sammuvat, puut vaihtavat ulkoasuaan vuodenkierron mukaan ja luonto on aika lähellä ikkunoita. Ja tämänhän se on myös Kakolan pulma.

Kakolassa on varsin vaarallisiakin vankeja, se on kovan luokan pakkolaitos. Sellaisissa eristämisen pitäisi olla paljon tehokkaampaa. Usein ihmetellään sitä, miten vankiloissa voi olla niin vaikea päiheongelma kuin on, ja miten viestit vankiloihin oikein kulkevat. Yksi selkeä riskitekijä vankeinhoidon kannalta on tämä (ihana) näköyhteys ulkomaailmaan. Se tarkoittaa mahdollisuutta merkkikieleen. Kakolassa tämä mahdollisuus on, Saramäessä ei. Kävin selleissä molemmissa vankiloissa. Kakolan sellit ovat likaisia ja ankeita, Saramäen uuden puhtaita ja siistejä. Mutta Saramäessä tulee ikkunasta näkemään vain pienen kaistaleen nurmikkoa ja tilliseinää ja-muuria. Ei muuta. Jäin miettimään siellä, että millä konsteilla pitkäaikaisvangit saavat pidettyä päänsä kasassa sellaisissa olosuhteissa. Itse luulen, että tulisin hulluksi kun ei olisi mitään mahdollisuutta nähdä maailmaa tai luontoa, telkkaria lukuunottamatta. Vankien eristämisen kannalta uusi laitos tulee tietysti olemaan paljon tehokkaampi, ja onhan siellä toki myös peseytymis-, harrastus- ja ulkoilumahdollisuudet nykyistä paremmat, joskin taas visuaalisesti hyvin rajoitetut.

Vankilasta vapauduttuani oli kiire koululle. Kokous venyi, joten sieltä tuli kiire valtuustoryhmämme kokoukseen. Myöhästyin vain noin tunnin... Ehdin nippa nappa kuulla ryhmän käymistä keskusteluista yhteenvedot, kun olikin jo aika siirtyä kaupunginvaltuuston istuntosaliin. Kokous alkoi kuudelta ja loppui joskus puoli yhdeksän maissa. Listalla oli mm. Skanssin ja Pansion asemakaavat, sosiaalilautakunnan esitys määrärahojen ja tuloerien oikaisemisesta lastensuojelun suurten kustannusten tasausjärjestelmän purkamisen johdosta, sisäisen vuokrajärjestelmän uusiminen ja tarkastuslautakunnan raportti "Yhteiskunnallisia vaikutuksia kuvaavien tavoitteiden ja mittareiden toimivuuden ja raportoinnin arviointia koskevan muistion aiheuttamat toimenpiteet". Aikamoisen nimihirviön olemme synnyttäneet... Tarklan raportti oli luonteeltaan hyvin hallinnollinen, mutta minusta oli silti perustelua tuoda se valtuustoon. Siinä on hyvä yhteenveto-osa tavoitteiden asettamisen ja mittareiden valinnan kriteereistä. Tässä vain alkaa vähitellen kadota usko tähän käyttämäämme strategiseen ohjausjärjestelmään kaikkine tasapainotettuine tuloskortteineen, koska valtuutetut eivät ole järjestelmää sisäistäneet eivätkä siksi oikein osaa sitä käyttää, ja hallintokunnatkin tuntuvat tekevän yhteisiksi tarkoitetuista käytännäistä kokolailla omia tulkintojaan. Puhuin monesta asiasta, olin jopa kirjoittanut pari puhettakin. Jos muistan, yritän laittaa ne tälle sivulle myöhemmin. Pansion satamaäänestyksen ja sisäisen vuokra-asian hävisimme, mikä nyt ei ollut mikään yllätys.

Kotiin päästyäni oli aika ruveta väsäämään seuraavan päivän oppitunteja. Kokonaisuutena päivä oli hektinen, eikä kesken päivää kuulemani suru-uutinen tehnyt sitä yhtään helpommaksi kestää.

Tiistai oli jo tasaisempaa, vaikkakin kiireistä. Kuusi tuntia opetusta putkeen, sitten paperihommia, sitten kaupungille revisiotoimistoon allekirjoittamaan pöytäkirjam ja sitten - ah - kotiin! Keskiviikkona taas matkasin töihin keskikaupungin kautta, piti käydä valokuvassa ennen töihinmenoa. Iltapäivällä lähdin koulusta kasiluokan kanssa Biologiseen museoon. Reissu oli kiva, oppilaat tekivät museossa hyvin töitä. Saatoin osaa heistä takaisin koululle, osa oli saanut luvan palata kotiin suoraan kaupungilta. Ja sittten pääsin itse kotiin.

Uutisiakin riittäisi kommentoitavaksi, mutta en taida nyt jaksaa. Sen verran kannattaa ehkä mainita, että Hesarissa oli tänään aika iso juttu jokseenkin sellaisella otsikolla, että "Kantarelleja nähty Nuuksiossa!". Jaa-a, onkohan ikinä aikaisemmin ollut valtakunnan pääaviisissa juttua parin kantarellin löytymisestä, ja oikein kuvan kera! Sitä se kuiva kesä teettää...

27.8.06

Ehdokkuuden ytimestä ynnä kommenttia Heiniksestä

Viikonloppu on mennyt hyvin rauhallisesti. Launantaina oli muutama tunti vihreiden eduskuntavaaliehdokkaiden koulutusta. Paikalla olivat miltei kaikki tähän asti nimetyt ehdokkaamme, vain pari ei päässyt tulemaan paikalle. Jokainen esitteli tähän astisia suunnitelmiaan kampanjansa luonteesta ja keskeisistä vaaliteemoistaan. Se aate, into ja pätevyys, jolla ehdokkaamme - niin ensikertalaiset kuin konkaritkin - kampanjoitaan nyt rakentavat, on kertakaikkisen ihailtavaa! Tsemppihenki oli hyvä: muut ehdokkaat auttoivat oman kampanjansa esittelijää myönteisillä kommenteillaan ehdokasprofiilin määrittelyssä, ja antoivat lisävinkkejä ehdokkaan vahvuuksista. Jos tämä näin jatkuu, ehdokasryhmämme on niin hyvä, toisiaan kannustava ja yhteen hiileen puhaltava, että se voi yltää vaikka kuinka korkeaan saavutukseen! Tämä yhteisöllisyys ei ole käsittääkseni aivan tavanomaista, sillä perinteisestihän politiikasta sanotaan, että missään ei kilpailu on niin suurta ja selkäänpuukotus niin kovaa kuin omiensa joukossa. Muista puolueista olenkin vuosien mittaan kuullut tämän suuntaisia tarinoita.

Politiikka on siinä mielessä jännä laji, että se on yksilöiden joukkuelaji. Siksi se on myös vaikeaa. Aina pitää puntaroida, kumpi on tärkeämpää: oma vai puolueen etu. Äänestäjät haluavat poliitikkojen olevan merkittäviä yksilöitä: monet haluavat äänestää "vahvaa" poliitikkoa, jota ei puolue höykytä, ja monet haluavat myös äänestää ns. "voittajaehdokasta". Mutta eduskunta- ja kunnanvaltuustopaikkojen määrä jaetaan ei suinkaan voittoisan yksilön äänimäärän vaan ryhmän kokonaisuudessaan yhteensä keräämän äänimäärän perusteella. Politiikan itsensä kannalta eniten väliä on siis sillä, kuinka paljon ääniä ehdokasryhmä kokonaisuudessan pystyy saamaan. Yksi kuningas- tai kuningatarehdokas ei paljoa lämmitä, jos hän saa aikaan sen, että muut listalla eivät motivoidu käymään omaa kampanjaansa. Vain joukkue voi oikeasti voittaa, vain joukkueen tulos määrää lopullisen pelipaikkojen määrän pelikentällä eduskunnassa, kunnanvaltuustossa tai EU-parlamentissa. Vaaliliittotilanteissa kuvio on tietysti erilainen.

Äänestäjien ehdokasyksilöille antamat äänimäärät ratkaisevat vain sen, missä järjestyksessä ehdokkaat marssivat istumaan ryhmän saavuttamille tuoleille eduskuntaan tai kunnanvaltuustoon. Toki tälläkin on väliä siltä kannalta, että ihmisillä on erilaisia kykyjä eivätkä poliitikot ole keskenään samanlaisia toimijoita. Toiset ovat toisia pätevämpiä ja heillä on eri painotukset ja toimintatavat myös saman puolueen sisällä. Tässä suhteessa toivoisi äänestäjiltä harkintaa: kannattaa tutkailla, uskooko oman ehdokkaansa olevan kyvyiltään ja taidoiltaan hyvä hoitaaman myös itse tehtävää. Aivan pelkillä kivoilla mielipiteillä ei tehtävässä pärjää, eikä pelkkä lasnäolo riitä asioiden eteenpäin viemiseen. Toisaalta on niinkin, että vanha sananlasku siitä, että kun herra antaa viran hän antaa järjenkin, pitänee kohtuullisella tarkkuudella paikkansa. Omasta listastamme en ole nyt ollenkaan huolissamme: kaikki ehdokkaamme vaikuttavat todella hyviltä ja päteviltä tyypeiltä, joten siinä mielessä valinta voitaisiin hoitaa vaikka arpomalla.

Minulla on nyt meneillään kolmas kerta eduskuntavaaliehdokkaana, enkä ole onneksi koskaan joutunut kokemaan omien keskellä lokakampanjaa. Kateuden tunteita toki on ollut, ne ovat vaalikampanjassa jokseenkin väistämättömiä. Vaalien alla vaalikuumeen kohotessa joutuu välillä ponnistelemaan itsensä kanssa pitääkseen itsensä aisoissa, mutta se ponnistelu kannattaa. Elämää on edessä vaalien jälkeenkin, ja joka tapauksessa vain pieni osa ehdokkaista voi päästä läpi. Jos oman listan kilpakumppaneiden kanssa välit kärjistyvät liiaksi, voi elämä vaalien jälkeen olla ikävää. (Samasta syystä minulla on ollut sellainen periaate, että kaikki ehdokkuuteen liittyvät laskut on maksettava viimeistään vaalisunnuntaina. Jos ei tule valituksi, niiden maksaminen sattuu paljon enemmän jo heti maanantaina.) Ehdokaslistan sisäinen tasapaino on herkkää, sillä ehdokkuus on myös tunneasia. Äänestäjät eivät juurikaan tajua, kuinka ehdokkaat tekevät kampanjoitaan persoona vereslihalla. Ei se ole niin helppoa asettaa itsensä julkisesti esille ja myös julkisen tuomion alle. Ehdokkaastahan saa sanoa aivan mitä sylki suuhun tuo, eikä ehdokkaalla ole paljoa tilaa väittää vastaan.

On siis paljon syitä siihen, miksi ehdokkuuden tulisi olla myös kivaa. Tämä on kallis harrastus, vain harva pääsee läpi ja kampanja käy sekä omien että perheen ja tukiryhmän voimien päälle. "Kiva" kampanja ei ole realistinen vaatimus esitettäväksi muista puolueista tuleville kilpakumppaneille, mutta omiensa parissa sitä kannattaa yrittää. Ja täällä Varsinais-Suomessa ainakin me vihreät olemme siinä pääosin onnistuneetkin. Ainakin minulla on kahdesta edellisestä eduskuntavaali- ja kolmesta kunnallisvaalikampanjasta 95%:sti vain hyviä ja hauskoja muistoja: naurua ja tekemisen iloa tukiryhmässä, yhteistä ponnistelua muiden ehdokkaiden kanssa vihreän politiikan eteenpäinviemiseksi, hyvin monenlaisia ja myös ei-perinteisiä vaalitilaisuuksia ja vaikka mitä. Ja sietää ollakin, kun tähän voimia vievään "harrastukseen" tyhjentää säästötilinsä aina neljän vuoden välein.

Lauantai siis meni koulutuksessa, jonka jälkeen osa meistä jatkoi vielä yhteistä jutustelua menemällä syömään Baan Thaihin. Janina Andersson, Ville-Veikko Mastomäki, Martti Wallasvaara, mieheni Rusto ja minä pölisimme innolla yhteiskampanjoitamme eteenpäin currykookosastioiden äärellä.

Muu osa viikonlopusta on kulunut lepäämiseen ja esityslistojen lukemiseen. Maanantai on kokouspäivä, joten esityslistoja riittää luettavaksi noin 5-6 A4-senttimetrin korkuinen pino, ja pari puhettakin pitäisi miettiä. Lisäksi olisi hyvä ehtiä tehdä tiistain oppitunteja jo valmiiksi, koska valtuustossa menee varmaan maanantaina aika myöhään. Ja ulkoilukin olisi tarpeen.

Sunnuntaiaamun hupipala löytyi tällä kertaa aamun Turun Sanomista, joka oli ollut paikalla tekemässä juttua täkäläisen demariyhteisön arvokkaista satavuotisjuhlista. Kahvi meinasi tulla nenästä ulos, kun luin Eero Heinäluoman suuhun kirjoitettuja puhesitaatteja. Tässä parhaat palat:
  • "Heinäluoma kertoi heränneensä ympäristöasioihin, kun hänen lapsensa olivat alkaneet kysellä niistä.
    - Meidän on ymmärrettävä, että tämä maapallo on meillä vain lainassa lapsiltamme ja lastenlapsiltamme, Heinäluoma julisti
    ."
  • "Hän korosti, ettei ympäristöön suunnattu huomio ole automaattisesti pois muusta hyvinvoinnista.
    Heinäluoma arveli, että ympäristöalan osaaminen voi pikemminkin luoda Suomeen vientimahdollisuuksia ja uusia työpaikkoja
    ."
  • "Heinäluoma huomautti, että Sdp otti ympäristökysymykset esiin ensimmäisenä Suomen puolueista jo 1960-luvun lopulla. 1980-luvulla Sdp oli perustamassa maahan ympäristöministeriötä ja antoi riveistään sinne ensimmäisen ministerin."

Voi tanssivat taatelit. Heinäluoma on herännyt jo nyt, armon vuonna 2006! Hän arvelee, että ympäristönsuojelulla voikin olla jopa taloudellista merkitystä ja sdp oikein antamalla antoi miehen riveistään ympäristöministeriön raskasta taakkaa kantamaan! Tässä puhuu siis maan valtiovarainministeri ja sdp:n puheenjohtaja! Toimittaja Hannu Miettunen olikin kirjoittanut terävään tapaansa kommenttiboksiin tilanneyhteenvetoa: "Puheenjohtaja Eero Heinäluoman piti alunperin pitää Turussa juuri sellainen onnittelupuhe kuin satavuotisjuhlissa on totuttu kuulemaan. Siinä olisi kerrattu kansamme kohtalonhetkiä ja sosialidemokratian saavutuksia. Puheteksti vaihtui kuitenkin viime tingassa vihreämpään. Jokainen juhlapuhe on poliitikolle mahdollisuus ilmaiseen vaalimainokseen. Jos siinä on uutiseksi muotoiltava kärki, se leviää STT:n välityksellä kaikkiin medioihin. Tilaisuutta ei hukattu. Biopolttoaineet ovat päivän sana. Ja ne voidaan nivoa aasinsillalla - uskokaa tai älkää - jopa suomalaisten demarien peruskirjaan, 1903 laadittuun Forssan ohjelmaan. Eräs juhlakokoukseen osallistunut alan konkari siunaili maailman menoa huvittuneena. Viherpiiperöt kantavat nykyään huolta köyhistä ja demarit maapallosta. Kulissien takana kaikki on toki ennallaan. Ay-liikkeen harmaat eminenssit kierrättävät tälläkin hetkellä muistiota, jossa varoitellaan metsiensuojelun vaaroista suomalaiselle työlle. Piiperönreppanoilla on satavuotiaalta vielä paljon oppimista."

Niinpä. Kannattaa muuten viherpiiperöiden ja muidenkin lukea aamun Hesarin sunnuntaisivuilta emeritysprofessori Jorma Kalelan perustulokirjoitus osana valtakunnassa nyt käytävää perustulokeskustelua. Kukkahattuviherpiiperötätinä ennustan, että perustulo nousee tällä kertaa näkyväksi vaalikeskusteluteemaksi vaikka Matti, Eero ja Jyrki sitä yrittävätkin välttää. Maailma nyt vain on muuttunut, ja on aika käydä keskustelu siitä, milloin ja miten muuttuu myös suomalainen sosiaaliturva.

26.8.06

Nummelassa ja Tallinnassa

Keskiviikko meni matalalentoa harjoittaen. Aamulla oli duunia kotona ja piti pakata matkatavarat. Töihin tuli niin kiire että lounas jäi syömättä. Kouluhommien jälkeen oli kiire junaan, jotta ehdin Espooseen puoli neljäksi. Espoosta oli niin kiire Nummelaan Kemiran hallintoneuvoston kokoukseen, että Kemira lähetti pääjohtajan autonkuljettajan minua hakemaan. Hallintoneuvosto pitää kerran vuodessa "rapukekkerikokouksen", jossa on kokouksen lisäksi aikaa saunomiseen Kotkaniemen koetilan mainiossa savusaunassa sekä rapupäivälliseen. Tärkeintä tietysti on, että siinä ohessa on aikaa epämuodolliseen keskusteluun. Paikalla on hallintoneuvoston lisäksi yhtiön pääjohtaja, hallitus ja ylintä johtoa Suomen pääkonttorista. Nämä tilaisuudet ovat olleet aina kiinnostavia ja keskustelu tasokasta, ja niin oli tälläkin kertaa. Kävin mm. ajatuksia herättävän keskustelun hallituksen puheenjohtaja Anssi Soilan kanssa teollisuuden muuttuneista toimintamalleista ja yritysjohtamisesta verrattuna kuntajohtamiseen. Ryyppylaulujakin ehdimme hoilata rapujen seuraksi perinteiseen tapaan. Tässä esimerkiksi yksi minulle ennen tuntematon: "Pienen pieni siideri aamulla kerran/hankaloitti helpotusta krapulaan./Hetken se kutitteli kieltäni ja keksin:/Koskenkorvaa, Koskenkorvaa hetulaan!". Sävel on tietysti "Pienen pieni veturi".

Olen kerran ennenkin, pari vuotta takaperin, matkannut samaan tilaisuuteen Espoosta pääjohtajan autolla. Olo oli turkulaistytöllä kuin elokuvatähdellä, kun juna-asemalla oli vastassa autonkuljettaja ja kiiltelevä kaara. Juhlien jälkeen keskiyön paikkeilla elokuvatähti muuttui taas takaisin Tuhkimoksi, kun muut jättivät minut bussista Espoon Ikean pysäkille odottelemaan seuraavaa Turun pikavuoroa. Muistan, kuinka istuin yli puoli tuntia lämpimässä kesäyössä: odottelin bussia, heiluttelin penkillä jalkojani, kuuntelin ohi kulkevan moottoritien meteliä ja ajattelin, että mikä laulaen tulee, se viheltäen menee… Tällä kertaa pääsin muiden kanssa yhteisellä bussikyydillä Helsingin kotiin. Kotona olin puoli kahdentoista aikaan, ja hyvä niin, sillä aamulla herätyskello soi kuudelta.

Torstaina aamuseitsemän jälkeen piti olla jo Eteläsatamassa, muu matkaseurue oli lähtenyt Turusta jo 4.45. Puheenjohtamani Turun tarkastuslautakunta matkasi Tallinnaan kaksipäiväiseen Efekon seminaariin saamaan koulutusta tarkastustoimintamme syventämisessä. Vietin siis torstain ja perjantain tallinnalaisen hotellin ikkunattomassa auditoriossa ja kuuntelin luentoja mm. aiheista "Konserni- ja liikelaitossäännösten uudistus", "Eläkkeiden rahoitus ja työvoima", "Tavoitteiden asettaminen ja arvioinnin kehittäminen" ja "Osakeyhtiölain uudistus, voimaan 1.9. lukien". Aika villiä luonnontieteilijälle.

Tämänkaltaisissa tilaisuuksissa luennoitsijoiden kuunteleminen on kuin helmien etsintää simpukoista. Pitää avata monta turhaa simpukkaa, ennen kuin tulee helmi vastaan. Nyt sain kohtalaisesti helmiä, en yhtään huippua mutta monta hyvää. Pari kolme tyhjääkin kuorta tuli avattua. Onneksi hotellin kokousjärjestelyt toimivat ja käytössä oli jopa ilmainen hotellin kaikki tilat kattava WLAN-verkko. Tästä kannattaisi suomalaisten hotellien ottaa oppia, nehän kiskovat aivan järkyttäviä hintoja 24 tunnin käyttötunnuksista langattomaan verkkoonsa. Se ei ole hyvää palvelua, se.

Hotellista ehdin poistua torstai-iltana sen verran, että kävin hieman shoppaamassa kahden korttelin päässä sijaitsevassa Tallinnan Stockmannissa. Muuhun ei ohjelmassa ollut aikaa, nämä ovat aina hyvin tiukasti ohjelmoituja tilaisuuksia. Viime vuonnakin olin kaksi päivää vastaavassa koulutuksessa Tallinnassa: meidät vietiin bussilla satamasta Viru-hotelliin, jonka ikkunattomassa auditoriossa vietin kaksi päivää naputellen polvillani lepäävää tietsikkaa. Kun koulutus oli ohi, bussi vei meidät takaisin satamaan. En koko aikana ehtinyt edes poistua hotellista. Nyt sentään ennätin käväistä ulkosalla.

Perjantaina tuli sähköpostia Euroopan parlamentin jäseneltä Cecilia Malmströmiltä. Allekirjoitin taannoin sähköisen vetoomuksen Euroopan parlamentin toimintojen sijoittamisesta Brysselin ja Strasbourgin sijasta yksin Brysseliin. Malmström pyytää jo allekirjoittaneita mainostamaan adressia. Adressin allekirjoittaneiden määrä lähestyy nyt miljoonan rajaa, mutta nimiä tarvitaan vieläkin lisää. Vetoomuksen teksti kuuluu seuraavasti: "It costs European taxpayers approximately 200 million euros a year to move the Parliament between Brussels/Belgium and Strasbourg/France. As a citizen of the European Union, I want the European Parliament to be located only in Brussels." Jos olet samaa mieltä, käy allekirjoittamassa adressi osoitteessa http://www.oneseat.eu

Koska hotellissa oli langaton verkko, ehdin muistiinpanojen teon ohessa seurata myös mm. Turun kaupungin keskustelupalstaa. Siellä oli joku kysellyt jalkakäytävien laitojen hopeisista palloista ja putkista, ja niiden tehtävästä. Väki oli esittänyt sinne arvauksiaan. Joku oli myös osunut hieman epävarmasti oikeaan, ja minä naputtelin hänelle varmistuksen, että oikeassa olet. Kotiin päästyäni tsekkasin palstan uudelleen, ja eikös joku jo ollut ehtinyt haukkumaan minut siitä, että olin vastannut. Tässä hänen nerokas kommenttinsa: "tää sarlund nyt ehtii lukea koko ajan tätä palstaa.ei vaan ennen koskaan täällä kommentoinut.oot varmaan siinä luulossa,että tämä auttaa vaaleissa.olehan varovainen.minuun ainakin tulee päinvastainen vaikutus.". Voi ei. On aivan sama, mitä valtuutettu tekee. Vastaa tai ei vastaa, aina se on väärin kuitenkin. Joten mitä väliä, vastasin siis uhallakin tälle natisijalle:

"Voi jumalan pyssy ja puukuulat. Tällä palstalla on sutena ulvottu valtuutettuja kirjoittamaan ja osallistumaan keskusteluun. Jos sitten joku joskus ehtii osallistua, saa a) kakkaa niskaansa (viittaus poistettuun keskusteluun) ja b) haukkuja osallistumisestaan (viittaus nimimerkkiin "koko ajan esillä"). Mitä ihmettä meiltä oikein odotetaan????? Olet myös väärässä siinä, että en olisi osallistunut keskusteluihin aiemmin. Selaa viestejä taaksepäin, niin löydät joitakin kirjoituksiani sekä tältä palstalta että ympäristö- ja kaavoitusviraston foorumilta. Harvoin ehdin osallistua, mutta joskus sentään kuitenkin. Tämä on tietysti väärä viestiketju asiasta natkuttamiseen, mutta joko valtuutettujen toivotaan osallistuvan keskusteluun tai sitten ei. Jos toivotaan, olisi syytä lakata valittamasta, kun me osallistumme, ja olisi myös kohteliasta olla kovin pahasti solvaamatta meidän persooniamme. Tavallisia kaupunkilaisia mekin vain olemme. Asioista voi tietenkin olla rauhassa vaikka kuinka eri mieltä, suomalaisen lainsäädännön sallimissa rajoissa. Jos taas meidän ei toivota osallistuvan keskusteluun, olisi syytä lakata koko ajan vaatimasta meitä kirjoittamaan. Itse seuraan palstaa aina kun ehdin, ja yritän myös osallistua keskusteluun, jos tarve sitä vaatii. Harvoin aika riittää kirjoittamiseen, ja joskus ei edes seuraamiseen. Mutta parhaani kuitenkin yritän. - turhaan narinaan väsyneenä Katri Sarlund"

Saas nähdä, mitä tästä nyt seuraa.

23.8.06

Kiirusta pukkaa

Pari viime päivää lyhykäisesti: maanantaiaamuna klo 8 valtuustoryhmien puheenjohtajien viikkopalaveri, jossa varapuheenjohtajana tuurasin varsinaista puhista. Esillä oli mm. kulttuuripääkaupunkihanketta ja kaupunginvaltuuston asioita. Sitten kiiruusti töihin. Oppituntien jälkeen oli vuorossa paperihommia, kuten opetietolomaketta, kurssisuunnitelmien tekoa jne. Kotonakin riitti runsaasti kouluduunia. Siinäpä maanantai lyhykäisesti. Turun Sanomissa oli sentään eilen mielenkiintoinen juttu jätteiden "katoamisesta" eli siitä, että uuteen Orikedon polttolaitokseen ei ehkä riitäkään poltettavaa jätettä kannattavuuden rajalle asti. "Turun seudulta kertyvän yhdyskuntajätteen määrä on pudonnut vajaan vuoden aikana jo kymmenisen prosenttia, ja suunta vaikuttaa jatkuvan. Määrä oli viime vuonna 113 000 tonnia ja pienenee tänä vuonna ilmeisesti entuudestaan. - Trendi on huolestuttava, myöntää Turun seudun kuntien yhteisen jäteyhtiön toimitusjohtaja Markku Lehtokari."

Mitä hemmetin suremista siinä on, että jätteen määrä vähenee ja kierrätys tehostuu? Sehän on koko jätepolitiikkamme ensisijainen tavoite, niin Suomessa kuin EU:ssa!! Juuri tästähän me vihreät olemme Orikedon arinalaitossuunnitelmia voimakkaasti kritisoineet: sen tekee jätteen määrän vähentämistavoitteet tyhjäksi, koska mitä enemmän sekajätettä hävitetään polttamalla, sitä parempi bisnes laitos on. Ja juuri tästä syystä EU on linjannut, että sellainen jätteenpoltto, joka ei korvaa fossiilista polttoainetta ja joka ei voi jätteen määrän vähetessä siirtyä käyttämään vaihtoehtoista uusiutuvaa polttoainetta, ei ole jätteen hyötykäyttöä. No, nyt kunnat suunnittelevat reagoivansa jätemäärän vähenemiseen sillä, että kaikki kiinteistöt pakotetaan siirtymään käyttämään kunnan järjestämää jätteenkuljetusta. Nykyinen tilanne esim. Turussa on, että kiinteistönomistaja voi vapaasti valita jätteelleen kuljetusfirman. Laki mahdollistaa kunnan vahvan ohjauksen, ja sillähän sitä sitten saa kaiken jätteen itselleen, jotta voi polttaa sitä mahdollisimman paljon, ja vähentää kierrätystä. Tämä logiikka on aivan Absurdanista! Periaatteessa kuulostaa tietenkin hyvältä, että monen jäteauton sijaan jätteet keräisikin vain yksi auto. Mutta jos ja kun muutos johtaisi kierrätysjärjestelmien heikkenemiseen ja massapolton lisääntymiseen, se ei ole järkevä kehityssuunta. Tusarin jutun voi tsekata osoitteesta
http://www.turunsanomat.fi/kotimaa/?ts=1,3:1002:0:0,4:2:0:1:2006-08-21,104:2:399649,1:0:0:0:0:0:

Tiistai meni aika haipakassa koulussa. Meillä oli seiskaluokan Toteemi-päivä. Toteemi on kaupungin nuorisotoimen seiskoille järjestämä tutustumis- ja ryhmäytymispäivä. Minäkin olen leikkinyt tänään vaikka mitä, ja päivän päätyttyä olin aivan pyörällä päästäni oppilaiden vauhdista, menosta ja meiningistä. Kivaa oli, mutta huh huh. Olin Toteemin takia vapautettu omien tuntieni pidosta, mutta toki olin vääntänyt "sijaisopeille" materiaalipaketit valmiiksi. Koulun päätyttyä jäin taas pariksi tunniksi hoitamaan paperiasioita. Illalla oli vuorossa Vihreiden eduskuntaryhmän kesäkokoukseen kuuluva Ukko-Pekkaristeily Loistokarille. Valitettavasti en voi huomenna muiden kiireiden takia osallistua eduskuntaryhmämme kesäkokoukseen, minne olisin sinällään oikeutettu menemään puoluevaltuuskunnan puhiksena. Tänään kokouksesta tuli kannanotto lapsiperheiden aseman parantamisesta. Sen voi käydä lukaisemassa osoitteesta http://www.vihrealiitto.fi/fi/node/439

21.8.06

Rapurallaa ja Pansion satama

Perjantaina minulla ei ollut opetusta, joten lahjoitin itselleni pitkän viikonlopun, jätin työt Turkuun ja häippäsin Helsinkiin jo myöhään torstai-iltana. Mieheni vietti viime viikon lomaa, ja oli onneksi älynnyt lähteä mökille Vihtiin, joten hän sai nauttia vuosivapautensa viime rippeistä täysin siemauksin. Perjantai kului sitten leppoisasti pitkään nukkuen ja vähän kaupungilla paseeraten. Illalla kävimme baarissa mieheni siskon kanssa.

Lauantaita sulostutin lukemalla tuntikausia kaupunginvaltuuston esityslistaa, pääosin Sinebrykoffin puistossa ja vähän kotonakin. Käsittelyyn on tulossa varsin työläs asia, Pansion sataman asemakaava. Valmistelu on ollut monivaiheista ja asetelma "lähinaapurien" eli meluavan ja saastuttavan satamatoiminnan ja Ruissalon superarvokkaan luonnonsuojelualueen yhteensovittamiseksi on vähintäänkin haastava. Pelkkä asian esittely valtuuston listalla vei 40 sivua tekstiä, ja sen päälle tulee asemakaavaselostus, jossa on tekstiä varmaankin toistasataa sivua. Tulosta ei minusta voi sanoa onnistuneeksi, mutta kai se on jotenkin siedettävä. Ruissalo oli kyllä "paikalla" ensin, ja satama on tupannut siihen kylkeen vasta myöhemmin, mutta toisaalta satama on tärkeä kaupungin elinkeinotoiminnalle. Soviteltava siis kai on, mutta muutosesityksiä vihreiden ryhmältä on kaavaan tulossa. Yleisesti tyhmää tietysti on, että jos Turun ja Naantalin satamat olisivat järkevässä yhteistoiminnassa, ja mieluiten hynttyyt kokonaan yhteen lyöneinä, ei tälle Pansion hankalalle satamahankkeelle olisi ehkä mitään tarvetta. Yhteistyön puute on lyhytnäköistä monelta muultakin kannalta. Että sellaista resurssien tuhlausta, kuntien itsenäisen päätösvallan nimissä.

Lauantai-iltana meidät oli kutsuttu Ruoholahteen ystäviemme luo rapukekkereille. Kiitos kiitos Juhanna! Ruoka oli hyvää, seura mainiota, koti kaunis, kattaus upea ja maisemat urbaaneja. Kotiin tallustimme joskus kahden paikkeilla. (Talo on edelleen remontissa, ikkunat muovin alla ja tunnelma trooppinen. Yäk.) Sunnuntaina minulla oli jo kiire Turkuun, täällä alkoi valtuustoryhmämme kokous klo 18, ja minun piti olla kokouksen puheenjohtajana. Vpj joutui hommiin, koska ryhmämme varsinainen bossi oli työhommissaan. Saimme asiat läpikäytyä omassa porukassa siihen mennessä kun paikalle oli kutsuttu yhteistyöryhmiemme eli rkp:n ja keskustan edustajat. Palaveri päättyi vähän ennen puoli yhdeksää, ja sitten olikin tultava kotiin tekemään maanantain kouluhommat.

Lukaisin viikonloppuna loppuun kolmannen Jarkko Sipiläni. Vuorossa oli "Todennäköisin syin" (Gummerus/Loisto 2004). Rikoksena oli tällä kertaa nuoren arabipojan pahoinpitely kuoliaaksi helsinkiläisessä porttikäytävässä. Maahanmuuttaja-aiheinen dekkari sopi jotenkin kylmäävästi kuluneen viikon turkulaiseen kohtuullisen yksisilmäiseen ja pitkälti rasistiseen maahanmuuttajakeskusteluun.

Turun kaupungin viestintä oli loppuviikosta siivonnut pois keskustelupalstalta kaikki maahanmuuttaja-aiheiset keskusteluketjut. Hyvä niin, sillä viestiketjuissa oli niin rasistisia viestejä, että niiden seulominen asiallisten viestien joukosta olisi ollut työlästä, ja jäljelle jääneet keskustelut olisivat vaikuttaneet päättömiltä. Sinne roskakoriin meni toki minunkin viestini, mutta mitäpä väliä sillä sitten on. Nyt on tietysti käyty palstoilla kamalaa ulinaa sensuurista, mutta se on aiheetonta. On päivänselvää, että organisaatio nimeltä Turun kaupunki ei voi antaa ihmisten mellastaa kaupunkilaisten keskustelupalstoilla lainvastaisuuksilla. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen on laissa kiellettyä ja piste. Jos ei tätä tajua kirjoittaessaan, viesti joutaa poistettavaksi. Kriittinen saa olla, mutta ei lakia rikkovilla tavoilla. Tämä pitäisi näiden sinivalkoisten "isänmaanystävienkin" ymmärtää. Laki on kaikille sama, ei siitä voi valita vain itse miellyttäviä pykäliä.

Takaisin Sipilään. Pari kohtaa dekkarissa on ehkä kommentin arvoisia. Seuraavassa sitaatissa on ehkä jotain ajatusta senkin suhteen, mitä myös meillä Turussa voitaisiin tehdä nuoriso-ongelmien ehkäisemiseksi ennalta. "Kun kone oli auki, Takamäki selasi nopeasti sähköpostiviestit. Pari liittyi vanhemman pojan jääkiekkojoukkueen rahankeruuseen, mutta muuta olennaista ei ollut. Takamäki deletoi viestit, poliisista ei sponsoriksi nykyrahoilla ollut. Ei silti, se olisi ollut erittäin hyvä toimintamalli ennaltaehkäisevään poliisityöhön. Miksei poliisi tai nuorten miesten heikosta kunnosta huolta kantava puolustusvoimat olisi voinut sponsoroida tai vaikka itse organisoida alempien tuloluokkien asuinalueille futis-, koris- tai sählyjengejä? Takamäen mielestä rahaa ei juuri kannattanut syytää parikymppisten narkkareiden kuntoutukseen, vaan mieluummin kaksitoistavuotiaiden urheiluharrastukseen. Sillä tavoin nämä lähiöiden vaaravyöhykkeiden juniorit saataisiin sitoutettua oikeaan elämään. Treenejä vetävät konstaapelit, kadetit ja nuoret luutnantit antaisivat oikeanlaisia malleja elämässä pärjäämiseen juoppojen ja pahoinpitelevien isien ja äitien sijaan. Se olisi kunnon lähipoliisitoimintaa ja tuottaisi armeijallekin parempikuntoisia alokkaita."

Aika tiukkaa tekstiä, mutta ei aivan mieltä vailla. Nuorille pojille järkevää miehen mallia miesten maailmasta – se ei ole huono tavoite. Ehkäpä minä painottaisin jotakin muuta järjestäjätahoksi kuin poliisia ja puolustusvoimia, mutta jos niistä saataisiin miehiä mukaan vapaaehtoistyöhön nuorten pariin esim. kunnan tai valtion avustaman urheilutoiminnan kautta, tavoite toteutuisi varsin hyvin. Palokuntahan on vapaapalokuntatoiminnan kautta jo kauan kantanut kortensa nuorisokasvatuksen kekoon.

Toinen kommentoitava kohta liittyi komisario Takamäen suureen haluun saada kaikki kansalaiset kattavat DNA-rekisteri. Poliisin näkökantana tämä on ymmärrettävä, mutta asiaan on olemassa toinenkin mielipide. DNA- tunnistus ei ensinnäkään ole menetelmänä virheetön, vaan hyvinkin altis kaikille epäpuhtauksille. Väärien positiivisten ongelma ei varmaankaan olisi pieni. Lisäksi mitä henkilökohtaisemmat tunnisteet ihmisistä on rekistereissä olemassa, sitä vakavammaksi käyvät identiteettivarkaudet. Kyllähän joku voi pölliä passisi, ja siitä aiheutuu ongelmia. Passin on kuitenkin voinut vaihtaa, ja sormenjälkiä ei ollut helppo varastaa. Mutta jos koko perimä ensin rekisteröidään, sitten varastetaan, ja sillä aletaan tehdä vääryyksiä, miten oman perimänsä voi saada takaisin tai vaihtaa? Enpä tiedä, enkä taatusti halua kokea.

17.8.06

Ällörasismia

Kirjoitin joku päivä sitten siitä, että olin kirjoittanut kaupungin nettisivujen keskustelupalstalle viestin liittyen katuväkivaltaan. No siitäkös "keskustelu" eli pääosin silkka rasistinen parjaaminen yltyi. Tusarin toimittaja soitti eilen, ja tämän päivän lehdessä oli juttu nettipalstan keskustelusta. No nyt vasta onkin tulvinut sivuille tekstiä, ja huomattavan suuri osa siitä on todella vastenmielistä luettavaa. Rasistista kiihotusta ihmisiltä, jotka näkevät maahanmuuttajat vain "somaleina", sosiaalipummeina ja rintamakarkureina, ja nämä nyt ovat siitä lievimmästä päästä keskustelua. Minustakin on henkilönä heitelty vaikka mitä. Turun kaupungin nettipalsta löytyy osoitteesta http://www.turku.fi ja keskustelupalsta sieltä alareunasta. Voi tosin olla, että iso osa viesteistä häipyy sieltä tämän keskustelun osalta jossain vaiheessa, kunhan moderaattori ryhtyy toimiin. Minusta niin pitäisi lain mukaan tapahtua. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on laissa kiellettyä.

Turun Sanomien jutun voi taas käydä lukaisemassa osoitteesta http://www.turunsanomat.fi/kotimaa/?ts=1,3:1002:0:0,4:2:0:1:2006-08-16,104:2:398534,1:0:0:0:0:0::

Rasistisiksi kirjoittajat tunnistaa siitä, että he syyttävät koko ajan ihmisryhmiä. Ei puhuta yksilöistä eikä yksittäisistä ongelmista, yhtä keskikesällä sattunutta joukkotappelua lukuunottamatta, jossa nähtävästi on todella ollut mukana myös somaleita. Totta toki on, että maahanmuuttajien tilanteeseen Turussa ja muuallakin Suomessa liittyy omanlaisiaan ongelmia, mutta tämä kirjoittajien yksioikoinen mutkien suoritus "katuväkivalta = somalit" on kyllä täyttä puppua. Minäkin meinasin saada keväällä turpiini Kristiinankadulla kaupungintalon edessä, mutta asialla oli täydellisen suomalainen ja täydellisessä huumepöllyssä oleva nuori mies, joka yritti kaveriensa kanssa tunkeutua rappukäytävään. Tämä seisovasilmäinen nuori mies ei erityisemmin pitänyt siitä, kun vedin oven kiinni hänen nenänsä edestä.

Julkinen keskustelu maahanmuuttajien ongelmista on mahdotonta, koska kun joku sanoo tai kirjoittaa sanan maahanmuuttaja, tämä höyrypäiden klaani käynnistää semmoisen huudon, että mikä tahansa järkevä keskustelu käy mahdottomaksi.

Maahanmuuttajien elämäntilanteeseen liittyy todellakin asioita, joista pitäisi kyetä käymään julkista keskustelua Suomessakin. Se ehkä auttaisi myös ymmärtämään sitä todellisuutta, missä monet mamut meillä elävät (mutta eivät tietenkään kaikki, osalla menee onneksi oikein hyvin). Luettelen muutaman heti mieleen tulevan kysymyksen. Työllisyyskysymykset ja suomen kielen taidon puute. Olemattomat kontaktit suomalaisiin, suomalaisen kulttuurin tuntemattomuus ja tästä seuraava pelko ja jopa eristäytyminen. Maahanmuuttajaperheiden tilanne, kun aikuiset eivät ole sopeutuneet uuteen kotimaahan yhtä hyvin kuin lapsensa: perheiden sisäinen hierarkia järkkyy, lapset karkaavat vanhempiensa käsistä, vanhemmat eivät tiedä mitä tehdä ja tilanne synnyttää osassa kulttuureita helposti myös väkivaltaa. Muu perheissä tapahtuva väkivalta ja ongelmatilanteissa toisinaan tapahtuvat hylkäämisellä uhkaaminen. Elämänkontrollinsa menettäneet nuoret. Monet mamuvanhemmat pelkäävät valtavasti suomalaista teinikulttuuria, jossa viina virtaa ja seksi on vapaata. Toimettomat nuoret miehet ovat riski missä tahansa yhteiskunnassa. Kodin neljän seinän sisään jäävät kielitaidottomat äidit. Työttömät ja virattomat isät, jotka kokevat kadottaneet identiteettinsä. Koulusta valmistuneet nuoret, jotka pettyvät kun eivät saakaan työpaikkaa sillä samalla koulutuksella, millä kantasuomalaiset nuoret saavat. Ikääntyneet ja mahdollisesti dementoituneet mamuvanhukset, joiden omaa kieltä kukaan ei puhu vanhainkodissa. Lähiöt, joihin suomalainen sosiaalipolitiikka keskittää liikaa etnisiä ryhmiä (tämä on myös monien mamujen itsensä mielipide!), riskinä on vakava kosketuksen puute suomalaiseen yhteiskuntaan ja tästä voi esim. nuorilla seurata etnistä jengiytymistä. Mielenterveysongelmat sodissa kovia kokeneilla.

Kaikesta tästä meidän pitäisi pystyä puhumaan, ja kaikki nämä ovat sellaisia pulmia, jotka pystytään ratkomaan, jos on tahtoa ja ymmärrystä. Mutta nämä keskustelupalstojen höyrypäät torpedoivat jokaisen yrityksenkin. Laki on tietenkin sama kaikille, ja laittomuuksiin syyllistyneitä maahanmuuttajia on rankaistava samalla asteikolla kuin kantasuomalaisiakin, siinä nyt ei pitäisi olla kenellekään mitään epäselvää.

Onneksi minun kokemusmaailmani sisältää myös hyvin positiivista tuntumaa maahanmuuttajiin ja maahanmuuttajataustaisiin oppilaisiin. Hyvin monilla mamunuorilla on kova halu pärjätä ja päästä eteenpäin tässä maassa. He ovat ensimmäinen sukupolvi, jolla voi olla siihen mahdollisuus, heidän vanhempiensa kohdalla tilanne ei yleensä ole yhtä toiveikas. Nämä lapset ja nuoret todella haluavat ottaa koulusta paljon irti, heissä on sinnikkyyttä, motivaatiota ja lahjakkuutta, sekä usein myös uskomaton määrä luovuutta. Se luovuus ehkä osin kumpuaa koetusta ristiriidasta kahden kulttuurin välimaastossa. Vaikka tässä ristiriidassa eläminen ei nuorelle olekaan helppoa, sen synnyttämä luovuus tulee silti todennäköisesti hyödyttämään tätä maata tavalla, jota harvat näyttävät vielä tajuaman, ainakin jos nettikeskusteluja on uskominen. Ja silti, tulevaisuuden Finlaysonit ja Rosenlewit ovat hyvin todennäköisesti Nguyeneitä ja Al-Habibeja.

16.8.06

Kalenterirytinää

Työt sitten alkoi ja vapaa aika loppui. Uusi "oma" luokkani vaikuttaa oikein mukavalta, mutta myös aika pölisevältä. Erityisen mukavalta vaikuttaa se, että porukalla tuntuu olevan huumorintajua. 20 velmuilevaa varhaisteiniä on sittenkin hauskempi työympäristö kuin 20 vakavikkoa, vaikka siinä ohessa sitten syntyisikin melusaastetta. Enemmistö oppilaista on maahanmuuttajataustaisia, vaikkakin monet ovat jo syntyneet Suomessa. Kansallisuuksia lienee luokassa kymmenkunta. Tästä tulee varmasti vähintäänkin mielenkiintoista. Muillekin luokille on tullut uusia oppilaita, erityisesti Kansainvälisen koulun puolella. Kansainvälisen koulun oppilaiden vanhemmat ovat kiinni työssä, joka heittelee perheitä mantereelta toiselle, ja joillakin nopeaankin tahtiin. Oppilaan ja opettajan kannalta siinä on ihan oma problematiikkansa. Kaiken kaikkiaan on sekä melkoinen haaste että melkoinen rikkaus olla työssä koulussa, jossa tavallisten suomalaisten oppilaiden lisäksi riittää maahanmuuttajataustaisia lapsia pakolaisten ja paluumuuttajien lapsista kansainvälisten huippuosaajien jälkeläisiin. Siinä sitä on luokissamme koko suomalaisen kansainvälisyyden kirjo.

Maanantai-iltana oli valtuustoryhmämme kriisipalaveri- & koulutusilta. Ensi vuoden talousarvioehdotukset ovat tulossa pikapuoliin lautakuntiin, joten oli aika käydä luottamushenkilöidemme kanssa läpi Turun kaupungin kehnoa taloudellista tilaa ja tulevan vuoden talousarviokäsittelyä. Valtuustoryhmämme pj MikaHelva piti ensin taloudesta luennon, sitten oli iltapalan jälkeen minun vuoroni ensin yrittää hieman provosoida väkeä ja sitten panna heidät ryhmätöihin miettimään talousarvion tekoa, yhteistyötä ja vihreää politiikkaa. Jollakin tavalla juttu ehkä onnistuikin, koska puheensorinaa ryhmissä ainakin riitti, ja kaikki aiheesta. Kotiintulon jälkeen piti vielä valmistella tiistain tunnit. Tätä tämä sitten on, aina toukokuun loppuun saakka, jos ei kansa armahda opetustyössä raatavaa maalisvaaleissa.

Tiistaiaamuna oli vuorossa yhdessä kollegan kanssa metsäretki kasiluokan oppilaiden kera. Oppilaat työskentelivät oikein kivasti. Ehdimme koululle takaisin juuri ennen sateen alkamista. Hyvä niin, sillä sade rummutti tosi kovaa ja olisimme kastuneet metsässä alkkareita myöten, jos joku olisi avannut taivaan hanat jo hieman aiemmin. Oppitunteja oli kuusi yhteen putkeen, joten kahden aikaan tuntien päätyttyä olin pyörällä päästäni. Rankkaa, koko ajan olin päivän valmisteluissa hieman myöhässä, ja jouduin juoksemaan tukka putkella. Tietokonevaunukin oli sitten yllättäen hajalla. Pyh.

Onneksi ehdin käväistä kotona ennen illalla ollutta tarkastuslautakunnan syyskauden ensimmäistä kokousta. Puheenjohtajana sitä mielellään olisi edes kohtalaisesti tolkuissaan, joten pieni paussi kotona tuli tarpeeseen. Onneksi tämä syyskauden eka kokous meni joutuisasti, vähän yli tunnissa. Ehdimme vielä lautakuntakaverin kanssa kaffelle Tuomiokirkkokahvilaan, ja sieltä päätinkin yllättäen mennä kahdeksaksi Tuomiokirkkoon kuuntelemaan ilmaista urkukonserttia. Aluksi soitettiin jokin merkillinen mukaelma kouluvirrestä. Minua juttu ei sanottavammin viehättänyt, koska olen muutenkin täynnä koulua, muta ehkä se sopi paremmin jollekin toiselle. Jotkin biisit kuulostivat uruilla soitetulta jazzilta, mikä oli oudohkoa. Osa biiseistä oli oikein hyviä.

Urkukonsertin jälkeen pyyhälsin kotiin ja telkkarin äären katsomaan Sinkkareiden loppujaksoa. Nyt täytyy mennä nukkumaan, sormet tekevät kamalan paljon lyontivirheitä. Tähän juttuun ei sitten tullut mitään järkevää tai terävää, koska aivot on pitkän päivän jälkeen aivan seis ja kroppa tahtoo nukkumaan. Ja tätä se on se loppuvuosi, pahoittelen. Kuunnellaan siis niitä kropan ääniä. Hyv'yötä!

14.8.06

Kääritään hihat ja ryhdytään töihin

Opiskelu Orivedellä on förbi. Pääsin kotiin kolmen ehdokkaan kimppakyydillä: Martti Wallasvaaran autossa matkasimme myös minä ja Ville-Veikko Mastomäki. Erinomaisen mukavia ja hyviä vihreitä eduskuntavaaliehdokkaita, tämä matkaseurani! Ville-Veikko on sitä paitsi entinen oppilaani, on jotenkin tosi liikuttavaa että hän on päätynyt meille itse ehdolle :). Meillä on Varsinais-Suomessa koossa 14 ehdokasta 17:stä. Ehdokasporukka vaikuttaa erinomaiselta, ja nyt kun alamme tutustua toisiimme, ryhmähenki on muodostumassa mainioksi. Hyvä ryhmätyö on vaaleissa kullanarvoista, sillä vaalityö on rankkaa. Tukea omilta tarvitaan, vaikka kilpailemmekin toki keskenämme. Aiemmissa vaaleissa meillä on ollut tosi hyvä tiimi, enkä näe mitään syytä, miksi tästä ei tulisi suorastaan loistava.

Oriveden kesäpäivät sujuivat leppoisasti. Tänään tosin oli väsy olo, koska yöllä tuli riekuttua liki aamuneljään. Huomenaamulla alkaa koulu. Meidän koulussa on sellainen tapa, että opettajat tulevat kahdeksaksi ja ensimmäiset oppilaat yhdeksäksi. Ei mitään pehmeitä laskuja lomalta, vaan suoraan työn kimppuun! Minä siis tapaan aamulla uuden seiskaluokkani. Välivuoden jälkeen olen taas mukana luokanohjaajaremmissä. 7b: sorvin ääressä nähdään!

Viikonlopun aikana ehdin lukaista toisen Jarkko Sipiläni. Nyt oli vuorossa Tappokäsky. Hyvä dekkari, joskin taas tuli välillä dataa ylenpalttisesti: "Selässä Leinolla oli tarkka-ampujille tarkoitettu Sakon TRG 41 -erikoiskivääri, jolla pystyi ampumaan kohteisiin yli kilometrinkin päähän. Aseessa oli Leupoldin M3 x 10 -kiikaritähtäin. TRG 42 -malli erosi tavallisista kivääreistä ulkomuodoltaan siinä, että aseeseen oli valmiiksi rakennettu haaramallinen etutuki, jonka sai tarvittaessa käännettyä auki.". Anteeksi nyt, herra kirjailija, ja kaikella kohteliaisuudella, mutta minun lukuvauhtini vähän tyssähtää kesken jännittävän piiritystilanteen tällaiseen asekuvastotekstiin.

Kirjassa oli huomaavaisesti mainittu myös meidät vihreät. Tämä sitaatti kohtauksesta, joka tapahtuu jossain Lammilla: "-Joo. Hyvä mies silti, Reinola sanoi vakavana. - Vaikka demaripunikki onkin. Jos se olis niitä vihreitä, olis pantu jo muiluttaen se takaisin kehä kolmosen sisäpuolelle.". Ou jee.

Kirjassa oli mielenkiintoinen osuus mm. siitä, miten hyväntekeväisyyteen liittyviä rahankeräyksiä voitaisiin käyttää huumerahan pesussa. Pelottavaa, onkohan sellaista tapahtunut Suomessa? Ainakin monissa keräyksissä on ollut epäselvyyksiä, mutta että tämänsuuntaisia...? Mielenkiintoista kirjassa oli sekin, että nyt mentiin hieman syvemmälle muutamien hahmojen persoonallisuuksiin. Erityisesti yhden rikollisen, Hagin, pääkoppa vaikutti kiinnostavalta. Olinkin hieman pettynyt, kun loppuratkaisun (jossa Hagin osuus kävi selväksi myös poliiseille) jälkeen ei enää sanallakaan käsitelty Hagin tuntemuksia: mitä hän ajatteli saatuaan kuulla, millainen tuomio on tulossa, miten hän käsitteli asian mielessään, miten löysi selviytymiskeinot pitkään rangaistukseen. Loppu keskittyi vain poliisien ajatuksiin. Jotenkin tuli mieleen, että tässä logiikka oli sama kuin love story -leffoissa ja -kirjoissa: kaikki päättyy aina siihen, kun hääkellot soivat ja pari astelee papin aamenen jälkeen ulos kirkosta. Mitään ei kerrota, mitä sen jälkeen tapahtui, miltä maistui arkielämä aviossa. Olisi kiinnostanut tietää, mitä ajatuksia Sipilä olisi Hagille kirjoittanut, kun sellin ovi kolahtaa kiinni selän takana...

12.8.06

Orivedellä oppimassa ynnä nanoteknologiasta

Terveiset Orivedeltä, Oriveden opistolta ja Vihreiden kesäpäiviltä! Meitä vihreitä on täällä paljon! On tavattu tuttuja, kuunneltu luentoja ja käyty keskusteluja. Juuri äsken päättyi Jyrki J. J. Kasvin nettikampanjakoulutus omalle pienryhmälleni. Jyrki esiintyi tapansa mukaan hyvin ja innostavasti. Nyt on pää täynnä ideoita näiden kunnallisvaalikuntoon jääneiden kotisivujen uudistamisesta. Vielä yksi luento, ja sitten pääsee illanviettoon, ou jee!

Vähän ajassa taaksepäin: perjantaina ilahdutti postilaatikosta kolahtaneen Vihreän Langan uusi ilme: lehdellä on uusi päätoimittaja (nuoruuteni aikainen tuttu Tampereelta eli Elina Grundström) ja koko lehti on uudistunut sisällöltään ja visuaaliselta ilmeeltään. Tulos vaikutti onnistuneelta, ainakin ensimmäisen uusnumeron perusteella. Lehdessä oli sangen mielenkiintoinen juttu nanoteknologiasta, josta katselin noin viikko sitten telkkariohjelmankin Ylen Teemalta. Nanoteknologia tarjoaa valtavan suuria mahdollisuuksia sovelluksina, joista osan pystymme kuvittelemaan ja osa tuntuu vielä aivan scifijutuilta. Esimerkiksi energiatehokkuuden parantamisessa sovellukset voivat olla erittäin merkittäviä. Nanoteknologian riskejä ei ole kuitenkaan tutkittu riittävästi. Kaikkien nanoteknologiaa hyödyntävien yritysten mieleen ei ole edes tullut uutta teknologiaa innolla lanseeratessa, että tuoteturvallisuus saattaa olla kyseenalainen. Nanohiukkaset pääsevät pienen kokonsa vuoksi helposti ihmiskehoon ja ne saattavat aiheuttaa tulehduksia, keuhkovaurioita ja syöpää. Hiukkasia voi kulkeutua elimistöön ihon läpi, ruuan mukana tai hengityksessä. Ne voivat aiheuttaa verihyytymiä ja tunkeutua immuunijärjestelmän läpi. Hiukkaset ovat myös hyvin aktiivisia ja voivat siksi aiheuttaa vakavia ympäristöongelmia.

En tiedä nanoteknologiasta juuri mitään, joten minulle oli uutta, että nanoteknologisesti valmistettuna aineet muuttavat ominaisuuksiaan. Ne voivat muuttua lähes päinvastaisiksi. Hiilestä tulee nanokoossa terästä kestävämpää ja kuparista joustavan pehmeää. Alumiini voi syttyä spontaanisti palamaan. Hopea tappaa bakteereita ja titaanioksidi hajottaa aineita auringonvalossa. Harmitonkin aine voi siis nanokoossa muuttua vaaralliseksi. Esimerkiksi yhdessä kokeessa altistettiin soluviljelmässä ihmisen iho- ja maksasoluja fullereeneille. Ne ovat nanotekniikassa paljon käytettyjä yhdisteitä. Puolet soluista kuoli, vaikka annos oli ollut hyvin pieni. Tuoteturvallisuus onkin saatava keskeiseksi osaksi kaikkea nanotekniikan tutkimusta ja tuotekehitystä.

Tekemistä todella riittää. Langan jutussa oli haastateltu jääkiekkomailoja valmistavan Montrealin toimitusjohtajaa Antti Valtakaria. Montreal valmistaa uutuutena hiilinanoputkilla vahvistettuja mailoja. Kärpät ja Tappara taas pelasivat viime kaudella nanohartsilla vahvistetuilla jääkiekkomailoilla. Valtakari ei haastattelussa ollut tietoinen hiilinanoputkiin liittyvistä riskeistä: "Ei näissä pitäisi olla sen kummempaa riskiä kuin missään muussakaan. Kaikki kai se haittaa kaikkia, jos oikein ruvetaan kattomaan.".

Markkinoilla on kuulemma yli 700 nanotuotetta. Listaa näistä löytyy osoitteesta www.nanotechproject.org.

Vihreässä Langassa oli myös kiintoisa kolumni ;) otsikolla Sairaan terve elämä. Sen voi lukea edellisestä viestistäni…

Perjantaiaamuyöstä kirjoitin kaupungin nettikeskustelupalstalle viestin Turussa paljon keskustelua herättäneeseen katuväkivaltakeskusteluun. Keskustelu oli käynyt osin varsin törkeäksi. Monissa viesteissä oltiin heittämässä maahanmuuttajia maasta ulos. Se on sellaista bensaa liekkeihin –linjaa, jonka voimistuminen todella synnyttäisi pelkoa ja vihaa, ja sitä myöten kaikkia vahingoittavia vastakkainasetteluita. Turvattomuus lisääntyisi ihan oikeasti. Lisäksi parjaaminen on ollut todella epäoikeudenmukaista, koska ei kesäaikana Aurajoen rannassa tapahtuneissa levottomuuksissa ole kuin pieneltä osin kyse etnisten ryhmien ristiriidoista. Ehdottomasti enemmän syytä on kuumassa kesässä ja halvan alkoholin suuressa kulutuksessa. Runsas ravintolatarjonta tuottaa päihtyneitä ihmisiä, ja humalatila puolestaan purkautuvia aggressioita. Keskustelun kulkua voi käydä tsekkaamassa osoitteessa
http://www.turku.fi/Public/default.aspx?nodeid=23&contentid=16903&messageid=11132

11.8.06

Kolumni Vihreä Lanka -lehdessä 11.8.2006

Alla tänään Vihreässä Langassa ilmestynyt kolumnini. Päätin sitten jatkaa Merete Mazzarellan kirjan herättämää pohdiskelua.
-----------------------------------------

Sairaan terve elämä

Kesälomani päätavoitteita on ajattelun rauha. Pihanurmikkopohdinnan apuvälineeksi löytyi tänä kesänä Merete Mazzarellan kirja "Hyvä kosketus". Mazzarella kirjoittaa hyvän ja terveen elämän suhteesta, sairaudesta, potilaista, lääkäreistä ja kuolemasta. Hän pohtii, miten tiede, lääketeollisuus ja taloudellinen voitontavoittelu luovat uusia sairauksia ja vajavaisuuksia. Kukaan ei enää ole normaali terve ihminen. Terveystarkastuksen jälkeen sairaanhoitaja ilmoitti kirjailijalle riemastuksissaan: "Teillä on aivan normaalit kolesteroliarvot. Juuri kenelläkään ei ole." Mikä normaaliuden käsite tämä on?

Uusia sairauksia nimetään ja vanhoja siirtyy historiankirjojen lehdille. Mihin katosivat vaikkapa neurastenia ja hysteria? Ovatko jotkin sairaudet enemmän kulttuurihistoriaa kuin lääketiedettä? Diagnooseja ja troppeja löytyy jo ujouteen, jännittämiseen, ylivilkkauteen ja seksuaaliseen haluttomuuteen, mutta lääkitäänkö silloin sairauksia vai luonteenpiirteitä ja elämäntilanteita? Ja kenen takia? Onko ongelma "potilaan" itsensä, vai ympäristön, joka sietää enää vaivoin punastelevia hissukoita, rasittavia kakaroita ja niitä, jotka eivät kaipaa ikääntyä seksuaalisessa huumassa?

Useimmat meistä sairastavat elämässään ja jotkut sairastavat koko elämänsä. Sairaiden kannalta on oleellista, millaista hoitoa on saatavilla ja miten se käytännössä toteutetaan. Hoidetaanko ihmistä, sairautta vai oiretta? Lääketiede paiskii töitä löytääkseen oireille sopivat sairaudet ja hoitaa sitten niitä. Monesti tässä on jopa järkeä, useat sairaudet tarvitsevat lääketieteellistä hoitoa, ja oireitakin voi lievittää.

Mutta entä jos eräänä aamuna heräisimme ja huomaisimme, että terveydenhuoltojärjestelmä on alkanut hoitaa ensisijaisesti ihmisiä, mielineen ja sieluineen. Mikä vallankumous tapahtuisi? Mitä lääkäri määräisi, kun yksinasuvaa vanhusta ottaa taas niin sydämestä? Jälkeläisille viikoittaiset visiittivuorot ja paikan päivittäiseen korttipeli- ja kahvittelurinkiin? Masennukseen ystävyyttä ja hellyyttä. Jännittämiseen ja ujouteen hyväksyntää ja harjoittelua. Seksuaaliseen haluttomuuteen lepoa, läheisyyttä ja yhteistä tekemistä. Syövät, tulehdukset ja katkenneet raajat hoidettaisiin kuten ennenkin, mutta suru, pelko, alakulo ja kaipaus saisivat lääkärin huomion elämän olennaisina osatekijöinä. Lääketeollisuus kärsisi vaan tulisiko meistä onnellisempia?

Terveydelle asetetut vaatimukset kohoavat koko ajan. Elämme pidempään ja olemme terveempiä kuin koskaan. Mutta koskaan emme ole tunteneet itseämme näin sairaiksi. Meille opetetaan, miten kunniallinen kansalainen kantaa ennaltaehkäisevän ja kuntouttavan osansa hoitovastuusta. Elämä on hyvän ja pahan taistelua ja terveystieto lisää tuskaa. Niskani olivat loppukeväästä kipeät, joten menin fysioterapiaan. Hyvä. Opin jumppaamaan niskoja tehokkaasti. Hyvä. Lupasin terapeutille, että kesälomalla keppi- ja kuminauhajumppaan ahkerasti. Oikein hyvä. En tehnyt niin. Paha. Pelkään kuollakseni, että fysioterapeuttini lukee tämän. Tosi paha. Nyt ovat niskat taas kipeät ja hävettää. Toisaalta laiskotteleva loma on puhaltanut stressin tiehensä, mieli on tyyni ja levännyt. Mikä on terveydellinen nettotulokseni?

Pihanurmikolta kumpuaa vaatimus: maalisvaalien alla maan johtavilta poliitikoilta pitää kysyä muustakin kuin lonkkaleikkausjonoista. Onko terveys elämän tarkoitus, miten sairaus määritellään ja miten meitä ihmisiä hoidetaan kokonaisuuksina?

Katri Sarlund
Kirjoittaja on Vihreän liiton valtuuskunnan puheenjohtaja ja Turun kaupunginvaltuutettu

10.8.06

Pallolla vai ilman

Keskiviikkona julkistettiin vihreiden uusi visuaalinen ilme: uusi logo ja "uusi" nimi. Samoja vihreitähän me olemme kuin ennenkin, mutta enää ei tarvitse käyttää puolueesta kankeahkoa nimitystä "Vihreä liitto". Se on ollut hieman kömpelöä, ja lisäksi joka toinen omista ja 90 % vieraista on kirjoittanut puolueen nimen väärin eli isolla ällällä, Vihreä Liitto. Uusittu nimi on paljon käytännöllisempi. Voi rauhassa täräyttää tutusti "Vihreät", ja virallisen nimen eli Vihreän liiton käyttö jää sitten juhlallisempia tilaisuuksia varten.

Minulla on näitä liittoja piisannut, ja vieläpä ilman avioliittoa. On ollut tämä viheriä liitto, ja merkittävän osan elämästä on vuosikausia kaapannut myös maakuntaliitto. Suhteellisen tuoreena kumppanina elämässäni on Kuntaliitto. Sitten on tämä etäliitto mieheni kanssa, ja Keliakialiitto ja Suomen luonnonsuojeluliitto ja mitä vielä. Taidanpa olla perinpohjaisesti liittoutunut.

Puolueen jäsenistössä on jonkin verran herättänyt kalabaliikkia vanhan tutun maapallon katoaminen.

Maapallo on ollut meille rakas symboli, sillä se kuvaa hyvin politiikkamme sisältöä: me olemme pallonsuojelupuolue. Maa on elämä, sen luonto ja ihmiset. Tänä päivänä Maapallo tarvitsee meitä enemmän kuin koskaan aiemmin. Silti logopallosta oli aika luopua. Yleislogona se oli hankala käyttää eikä se olisi graafisesti sopinut uuteen ilmeeseen. Pyöriköön pallo politiikassamme jollakin muulla tavalla. Mutta ei pelipallo, me emme ole poliittisten pelien puolue.

Visuaalinen uudistus vaikuttanee myös minun elämääni: olen ajatellut vihdoinkin hankkia pyöräilykypärän pääpalloni suojaksi. Puolue on teettänyt puolueen uutta vihreää hohkaavia pallomallisia fillarikypäröitä, ja sellaisen minäkin aion nyt aivokapasiteettini suojaksi hankkia. Toivottavasti opin myös käyttämään sitä. Periaatteessa olen ehdottomasti sitä mieltä, että pääni olisi suojelemisen arvoinen, mutta jotenkin sitä on silti tullut ajeltua vuodesta toiseen kallopalloa suojaamatta. Kypärän käytön puolesta olen toki puhunut. Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon... juu.

Tekemisistä: tänään torstaina oli aamupäivällä Educariumissa kasvatustieteen laitoksella työtehtäviin liittyvä kokous. Olemme valmistelemassa elokuun loppuun kansalaisvaikuttamisaiheista symposiumia opettajankouluttajille, ja ohjelmaa piti vielä hioa hieman. Meillä on ollut parin vuoden ajan neljän hengen tehoryhmä (yksi proffa, yksi alakoulun opettaja, kaksi yläkoulun & lukion opettajaa) työstämässä maan hallituksen politiikkaohjelmiin kuuluvan kansalaisvaikuttamisen edistämistä opetuksessa ja erityisesti opettajankoulutuksessa. Lisäksi olemme saaneet oikein Opetusministeriön erillismäärärahankin oman projektimme toteuttamiskuluihin. Päällekkäisiä ja ristikkäisiä projekteja asian tiimoilta on valtakunnassa riittänyt ihan pelkästään opettajankoulutuksen osalta, ja riittää vielä jatkossakin. Opettajan ammattitraditioon on tietysti kuulunut, että tällaiset työllistävät projektit, joita minunkin koulussani riittää pilvin pimein, on yleensä hoidettu ilman mitään erilliskorvauksia. Palkkahan on voitu maksaa vain pidettyjen oppituntien mukaan. Opettajien palkkausjärjestelmän on todellakin ollut aika uusiutua, ja nyt pitäisi vielä saada uusi järjestelmä toimimaan. Työ on muuttunut, palkkauksenkin on aika muuttua.

Kansalaisvaikuttaminen on kyllä oikeasti tärkeä asia. Nuorten osallistuminen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on Suomessa alhaisimpia Euroopassa. Kyse ei ole vain puolueiden hupenevista jäsenmääristä ja demokratian ohentumisesta. Väki ukkoutuu, akkautuu ja vähenee myös lukuisissa suomalaissa yhdistyksissä, urheiluseurojen talkooporukoissa, taloyhtiöiden hallituksissa ja vapaapalokunnissa, joilla kaikilla on yhteiskunnassa oma tärkeä merkityksensä. Mistä tässä lamaannuksessa on kyse? Onko syytä koulussa ja sen opetuksessa, millaiseen kansalaisuuteen koulu oppilaitaan kasvattaa? Mitkä ovat oppilaan vaikutusmahdollisuudet omassa koulussa ja omassa elämässään? Onko koulun ja ympäröivän yhteiskunnan välillä enää toimivaa yhteyttä, vai onko ko0ulu muusta elämästä irrallinen satelliitti? Millaisia opettajia meidän pitäisi kouluttaa 2000-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan ja globalisoituvaan maailmaan? Tässä kysymyksiä, joista olemme pyrkineet ja pyrimme herättämään keskustelua ja asennemuutosta.

Illalla oli taas eduskuntavaalitukiryhmäni kokous kotikeittiössäni. Tukiryhmän kokoukset ovat osoittautuneet riemastuttaviksi tilaisuuksiksi! Tänäänkin nauraa räkätimme, hohotimme ja hihitimme, kunnes tarvittavat asiat oli saatu käsiteltyä. Pikkusuolaista, piirakkaa, kahvia ja calvadosta kuluu, mutta niin se vaan kampanjan runko alkaa hahmottua ja ideoita kertyä. Vielä olisi muutama sata käytännön pikku juttua hoidettavana.

9.8.06

Laiskotteleva loppu ja rähinää kaupungin kaduilla

Loma alkaa olla lopuillaan minun osaltani, ja miehen osalta se jo loppui. Viimeinen viikko kuluu kotona työn ja levon merkeissä. Lauantaina teimme Turku-retken pyöräillen: kampiförillä yli Aurajoen, sieltä hurjan kaunista Aurajokilaaksoa alajuoksulle kohti Halistenkoskea, josta Halisten kautta Koroisiin. (Asiaa tuntemattomille: kampiföri on käsikäyttöisellä vinssillä toimiva jokilautta, jolla voi hitaasti, rauhallisesti ja hikoillen ylittää Aurajoen seudulla, jossa siltoja ei ole. Kannattaa kokeilla, on tosi kiva ja löytyy Kuralan Kylämäen paikkeilta! Koroistenniemi on taas paikka, johon Suomen piispanistuin siirrettiin Nousiaisista 1200-luvulla, ja josta löytyy sen aikaisen kirkon rauniot.) Koroisissa istuskelimme ihanassa hiljaisuudessa, perhoset liihottelivat ympärillä, aurinko porotti ja Aurajoki virtasi hitaasti ohi (virtasi, juu, ihan totta: Halistenkosken padon yli valui vettä). Mutustelimme eväitä, mies lueskeli ja minä katselin pilviä. Koroisilta matka jatkui Vähäjoen ylittävää uutta siltaa pitkin Aurajoen länsirantaa Lonttisiin.

Lonttisissa tuli sitten vastaan kuuman kesän lieveilmiö: ilma, joka oli sakeana pieniä mustia lentäviä hyönteisiä. Niitä oli miljoonia, ne tunkivat suuhun, silmiin ja hiuksiin ja kotona niitä löytyi jopa alusvaatteiden alta. Pyöräillessä ei voinut puhua kun ei huvittanut avata suuta. Lajinmääritys ei siinä vaiheessa kiinnostanut, enempi etsin suojapaikkaa. Itikoita jatkui Lonttisista aina Piispankadulle saakka, jossa pelastauduimme ystävän luo kahvikupposelle. Kun ilma oli hieman kirkastunut, jatkoimme matkaa. Kupittaalla vastassa oli tuhansittain lentäviä vihreitä kirvoja, mutta niitä ei ollut yhtä sakeana parvena. Enpä muista vastaavaa kokeneeni aiemmin.

Sunnuntai-iltana alkoi Turun vihreän valtuustoryhmän syyskauden kokousrumba. Istuimme valtuustoryhmämme puheenjohtajan Mika Helvan pihamaalla ja kävimme läpi ajankohtaisia asioita, syksyn ohjelmaa ja maanantaista kaupunginhallituksen esityslistaa. Hyönteismaailmaa oli läsnä monen ampiaisen verran.

Maanantai meni enempi kotosalla, ystävävi vietti kanssani hellepäivää parvekkeella. Laitoimme ruokaa ja lörpöttelimme. Tiistaina en tehnyt oikein mitään muuta kuin hoidin sähköpostiasioita ja luin. Kaiken kaikkiaan olen ottanut loppuspurtin kesädekkareiden lukemisessa. Ensin sain loppuun jonkin aikaa kesken olleen venäläisen Alexandra Marininan (josta kirjoitin jo aiemmin) dekkarin "Murhaaja vastoin tahtoaan". Kuten ensimmäisessäkin lukemassani Anastasia Kamenskaja -dekkarissa, tässäkin kiehtoi henkilöt ja ympäristö, ei niinkään dekkarin juoni. Loppuratkaisukin jäi oudon sekavaksi. Marininan jälkeen oli vuorossa Leena Lehtolaisen "Veren vimma". Vimma on taattua Lehtolaista: Maria Kallio palaa äitiyslomalta Espoon rikospoliisiin ja joutuu heti selvittämään naispuolisen toimittajan murhaa. Pulmia riittää niin alaisten, esimiehen kuin puolisonkin kanssa. Henkilöhahmoihin tutustuu huolella mutta juoni ei ole aivan parhaasta päästä.

Lehtolaisen jälkeen oli vuorossa rikostoimittaja & kirjailija (vai toimittaja & rikoskirjailija?) Jarkko Sipilän "Kosketuslaukaus". Uhosin taannoin, että pitäisi varmaan tutustua johonkin ennestään minulle tuntemattomaan suomalaiseen dekkarikirjailijaan, ja valitsin sitten trendikkäästi Sipilän. Trendikkäästi, koska Sipilältä on juuri tullut uusi opus, ja hänen jostain vanhemmasta teoksestaan tulee syksymmällä nyt jo mainosspottinakin pyörivä tv-sarja "Rikospoliisi ei laula" . Sipilä on oikeastaan Lehtolaisen vastakohta, vaikka pääkaupunkiseudulla pyöritään molemmissa. Sipilä ei ihmiskuvauksessaan syvälle pääse, mutta juonen kehittelyyn (eduskunnan pääsihteeri Teuvo Hassisen murha) oli käytetty aivokapasiteettia ja yksityiskohtia riitti vaikka rikostutkimuksen oppikirjaksi. Kuvaus oli välillä niin tarkkaa, että se alkoi vähän pitkästyttämään. En ole varma, parantaako kerrontaa tieto siitä, että murhan uhrilta oli määritetty alkoholipitoisuus myös silmän lasiaisnesteestä. Toisaalta se oli mielenkiintoista, joten moiset tyylivirheet voi antaa anteeksi, ja rikoskomisario Kari Takamäki vaikutti sympaattiselta tapaukselta. Aion ehdottomasti lukea toisenkin Sipilän. Ehkä toisesta kirjasta paljastuu, ovatko (me) poliitikot todella niin mätiä kuin mitä Sipilä kirjassaan kuvailee.

Eduskunnasta kirja antoi ankean kuvan. Onneksi asiasta on omakohtaisempaakin tietoa :), kyllä sieltä löytyy hyviä ja viisaitakin ihmisiä. Jaksan siis edelleen ajatella käyväni seuraavien kuukausien aikana vaalikampanjaa. Minun kokemusmaailmalleni oli hupaisaa, että vaikka kirjassa liikuttiin kohtalaisen paljon eduskuntarakennuksen sisällä, ei miljöön kuvauksessa sanallakaan viitattu siihen kauneuteen, mitä eduskuntarakennuksen sisältä löytyy! Siellä oli vain eri värisiä käytäviä, ovia, kellareita jne. Minuun taas on ensi eduskuntakäynnistäni lähtien tehnyt suuren vaikutuksen nimenomaan rakennuksen sisäpuolen kauneus, enkä uskoisi ikinä pystyväni kirjoittamaan siitä ilman tuota ihanaa visuaalista vaikutelmaa. (Ulkoapäinhän rakennus on.., no, melkoinen "pytinki".) Olen joskus naureskellut, että luulisi eduskunnassa olevan töissä aivan erinomaisen onnellista ja tasapainoista väkeä, kun saavat työskennellä silmille niin kauniissa ja rauhoittavassa miljöössä. Totuus lienee kuitenkin toisenlainen, ei hyvä ympäristö sittenkään poista kaikkea stressiä, vallanahneutta, kilpailua ja kateutta. Voi itku. Vaan pitäisihän minun tietää se kokemuksesta: Turun kaupunginvaltuustokin osaa tehdä typeryyksiä, vaikka meillä on yläpuolellamme maan komeimmat kristallit.

Sipilän romaanista kytkeytyi ajatuksia myös kotikaupungin tapahtumiin. Turussa on kirjoitettu olleen kuluneena kesänä erityisen paljon väkivaltaisuuksia ja kahinointia niin suomalaisten kuin maahanmuuttajataustaistenkin nuorisojoukkojen välillä. En ole vielä varma väitteen todenperäisyydestä. Kahinointeja on ollut, mutta määrän kasvua ei ole toistaiseksi osoitettu selvästi. Toisaalta, mitä väliä sillä sitten on, onko ongelma pahentunut vai pysynyt jokseenkin ennallaan. Ongelma on ongelma, ihmisiä on loukkaantunut vakavasti ja monia pelottaa. Asialle pitää tehdä jotain. Onneksi kaupunginhallituskin on nyt tarttunut asiaan. Puhuimme tästä sunnuntaina myös vihreiden valtuustoryhmässä. Minun käsittääkseni tarvitaan ripeää moniammatillista yhteistyötä: erityisnuorisotyön, sosiaalitoimen, koulutoimen, poliisin, työvoimaviranomaisten, maahanmuuttajajärjestöjen sekä luterilaisen ja muslimiseurakunnan on sovittava yhteisestä linjasta ja tarvittavista toimenpiteistä, käärittävä hihat ja ryhdyttävä töihin. Normaalielämästä syrjäytymisestä näissä on kyse, niin mamutaustaisten kuin kantasuomalaistenkin puolelta. Ei sellainen nuori, joka uskoo omaan tulevaisuuteensa, jolla on tavoitteet elämässään selvillä ja joka on oppinut tietämään, miten ne voi saavuttaa, lähde viettämään viikonloppua kaupungille etsien tuntemattomia ja tuttuja uhreja katuväkivaltaviihteensä kohteeksi. Voi olla, että tilanne Aurajokirannassa ja ydinkeskustassa rauhoittuu ilmojen viiletessä, mutta syrjäytyvien nuorten ongelma ei katoa syksyn lehtien myötä, ellei tilanteeseen puututa tosissaan.

Takaisin Sipilään. Hän kirjoittaa dekkarissaan väkivallasta ja pahoinpitelyistä näin:

"... Takamäki oli aina ollut valmis nimeämään turvattomuuden synnylle kaksi muutakin syyllistä: oikeuslaitoksen ja median. Kumpikin kohteli väkivaltaa tekona, joka tapahtui vain paperilla.

Todellinen väkivalta näkyi sairaaloissa muodottomiksi hakattuina kasvoina tai auki viillettyinä kurkkuina. Oikeuslaitos ei halunnut kohdata asiaa uhrin näkökulmasta, vaan tarkasteli asiaa mieluummin 1960-lukulaisen oikeuspoliittisen suuntauksen mukaan tekijän kannalta. Todellisuus oli helppo piilottaa paperiin ja suhtautua syylliseen ymmärtäväisesti. Poliisin esitutkintapöytäkirjaan kirjatusta - "löi oluttuopilla kasvoihin" - ei saanut kuvaa todellisuudesta. Siitä miten ihmisen kasvojen luut hajosivat ja veri valui. Sakkoja tai ehdollista...

Yhtä suuri syyllinen oli media, joka tyytyi yhtä siloiteltuun kuvaan todellisuudesta. Väkivalta kätkettiin samanlaiseen kuivaan ja raportoivaan kirjoitustyyliin. Pahoinpitelyt ylittivät uutiskynnyksen vain tilastoina, eivät tapahtumina. Uhrien kuvia - pahoinpitelyiden jälkiä - ei televisiossa tai lehdissä näytetty, vaikka uhri olisi siihen itse suostunutkin. Takamäki olikin aina ihmetellyt journalistien omia toimituksellisia sääntöjä, jotka pakottivat toimittajia muuttamaan - silottelemaan - totuutta. Jos tiedotusvälineet kertoisivat, mitä oikeasti tapahtui, rikoksen uhriksi joutuminen ei ehkä olisikaan tavallisile kansalaisille niin suuri shokki. ..."

Niinpä. Jos esimerkiksi nuoret oikeasti tajuaisivat, siis oikeasti ymmärtäisivät, mitä potkut vartaloon ja päähän saavat ihmiselimistössä aikaan, mahtaisiko heillä olla niin suuri into näyttää sillä tapaa omaa voimaansa? Sipilän teksti sai minut ajattelemaan, että vaikka Turun Sanomissa viime sunnuntaina ollut suurilla ja karmeilla kuvilla kuvitettu juttu pahoinpidellyistä raisiolaismiehistä järkytti turkulaisten sielunelämää ja turvallisuudentunnetta perinpohjaisesti, se sittenkin totuudenmukaisella tavalla kertoi, mikä voi olla muutaman potkun vaikutus ihmiselämässä. Väkivallan tekijöillä on omat syynsä ja selityksensä, ja heitä on autettava, mutta myös väkivallan uhrien ääni pitää saada kuuluviin. Televisio näyttää joka ilta tuntikausia luoteja, jotka eivät tapa, ja potkuja, joista toivutaan sekunnissa tai kahdessa. Miten kokematon nuori voi siinä kuvallisessa informaatiovirrassa sisäistää, että yksikin potku tai lyönti voi huonolla säkällä tappaa tai vammauttaa loppuiäksi? Eiväthän sitä tajua monet vanhemmatkaan ihmiset.

4.8.06

Kalvolaa ja Kuntaliittoa

Torstai, 3.8.

Tiistaiaamuna lähdimme mieheni kanssa bussilla Hämeenlinnaan, josta ystäväpariskunta poimi meidät kyytiin. He olivat kutsuneet meidät mökilleen Kalvolaan. Mökkimatkalla poikkesimme Hattulassa Pyhän Ristin kirkossa. Kirkon vanhimmat osat ovat peräisin 1300-luvulta ja kirkon sisäseiniä peittävät upeat vanhat maalaukset. Pyhän Ristin kirkko antaa hyvän kuvan siitä, kuinka värikkäitä ja visuaalisesti rikkaita kirkkomme olivat ennen uskonpuhdistusta. Martti Luther oli muutoin mies paikallaan, mutta kirkkojen kauniit maalaukset hän olisi saanut jättää ennalleen. Lutherista kiinnostuneille ja myös kiinnostumattomille voi suositella Eric Tillin ohjaamaa muutaman vuoden takaista Luther-elokuvaa. Minulla on ollut lukioaikaisesta kirkkohistorian kurssista lähtien positiivinen joskin hieman ristiriitainen käsitys Martti Lutherista, ja leffa syvensi henkilökuvaa kiinnostavalla tavalla. Nostan hattua sille jääräpäisyydelle ja rohkeudelle, mitä Luther elämässään osoitti.

Pyhän Ristin kirkossa maalaukset peittävät kaikkia seiniä ja kattoja. Kirkon ikkunoita on tosin suurennettu myöhemmin, ja siinä ohessa on tuhoutunut maalausten osia. Silti jäljellä oli paljon Raamattua heikohkosti tuntevallekin avautuvia maalauksia ja kohtauksia Raamatun tarinoista. Korkeaotsaiset piirroshahmot oli tehty hellyttävällä tavalla, ja minusta hahmojen kasvot muistuttivat epämääräisesti kiinalaisia piirroskuvia. Mikäpä on ollut papilla saarnoja pitäessä, kun on voinut kehottaa oppimatonta kirkkokansaa katsomaan sitä ja tätä "sarja"kuvaa. Siinä on ollut hyvä antaa kuvitettuja elämänohjeita. Alttarin kahta puolta komistivat kuvat helvetistä ja paratiisista. Helvetin puolella jättikokoinen peto hotki tuskasta vääntelevää ihmisparvea kitaansa. Paratiisissa käyskentelivät kaunisvartaloiset alastomat nuoret naiset. Kirkkokansa on voinut liturgian aikana pohtia, kummalle puolen tekisi mieli, ja miten elämäänsä olisi viisainta elää. Me taas jäimme ystäväpariskuntamme kanssa pohtimaan, mitä tarjottavaa maalausten paratiisilla mahtaa olla meille heteronaisille. Tulisiko meistä niitä himottavia neitoja? Huh.

Kirkosta matka jatkui Kalvolan keskustaajamaan Iittalaan ja tietenkin Iittalan tehtaanmyymälään. Uusia värejä ja uustuotantoa on tullut valikoimiin, ja mustan ja harmaan Teeman valmistus loppuu kuluvan vuoden aikana, mikä täten tuhansiin suomalaiskoteihin ilmoitettakoon. Ostoksia emme astiamyymälässä tehneet. Sen sijaan korupuolella tarttui ranteeseen hieman ennenaikainen syntymäpäivälahja mieheltäni: hopeinen killutinrannekoru. En tiedä, mitä nimeä tästä koruklassikosta käytetään, mutta kyse on ketjusta, johon voi ripustaa valitsemiaan erilaisia pikku killuttimia, ja jollaista olen pitkän aikaa halunnut. Ihanaa! Kävimme myös Iittalan naivistinäyttelyssä, jossa oli esillä naivistisia maalauksia ja keramiikkaa lähes 30 taiteilijalta. Teokset olivat pääosin oikein kivoja, vaikka en mikään naivismin suurfani olekaan. Hämmästyttävää näyttelyssä oli se, että varmaan lähes 90 % töistä oli myyty! Koskahan olen käynyt näyttelyssä, jossa on niin paljon punaisia palloja? En ehkä ikinä.

Iltapäivästä matka jatkui ystäviemme mökille, jossa saunoimme ja söimme hartaudella, kunnes sitten aamulla lähdimme joltakin bussiseisakkeelta Helsinkiin. Nousimme ensimmäiseen pikavuoron bussiin, jossa luki "Helsinki", ja jossa oli myös lentokoneen symboli. Minun logiikallani tämä tarkoittaisi bussia, joka menee Helsinkiin ja josta on yhteys lentokentälle, tai maksimissaan bussia, joka menee Helsinkiin Vantaan lentokentän kautta. Mutta ehei, kertoi kuljettaja, tosin meidät vasta rahastettuaan. Meidän piti vaihtaa Hämeenlinnassa toiseen Helsingin bussiin, sillä tämä meidät poiminut auto jatkoikin Hämeenlinnasta Vantaan lentokentälle, ja vain sinne. Lisäksi siihen seuraavaan bussiin piti maksaa vielä euron lisämaksu, jonka takia meille tyrkytettiin melkein puoliväkisin kahvia. Yritin kysellä, että miten bussissa voi lukea määränpäänä Helsinki, jos se ei mene Helsinkiin vaan Vantaalle, mutta en saanut järjellistä vastausta. Minulle vain kerrottiin, että onhan siitä vaihtoyhteys Helsinkiin. Jatkoin, että silloinhan bussissa pitäisi lukea teksti "Vantaa airport" tms. sekä lisätekstinä "vaihtoyhteys Helsinkiin", mutta mutinani ei enää herättänyt vastakaikua. Tällaiset pöljäilyt eivät ole omiaan tekemään bussimatkustamisesta helppoa. Pääsimme kuitenkin turvallisesti Helsingin kotiin, jossa minun olikin aika alkaa lukea loppuun Kuntaliiton hallituksen esityslistaa.

Torstaipäivä (syntymäpäiväni, täytin 41 v.) kului yhdeksästä lähes kahteen Kuntaliiton hallituksen parissa, tosin poikkeuksellisesti Helsingin kaupunginvaltuuston tiloissa kaupungin vieraana eikä tavalliseen tapaan Kuntatalolla. Asialistalla oli kunta- ja palvelurakenneuudistusta, Kuntaliiton talouskatsausta ja valtion ensi vuoden talousarvion pohdintaa. Kannanottoakin pukkasi, Kuntaliiton hallituksen torstaisen kannanoton voi käväistä lukemassa osoitteesta http://www.kunnat.net/k_perussivu.asp?path=1;29;60;498;91390;106147;106449&voucher=63C8F27F-3816-4093-81B7-F5277DF87E26 Aiheena on kuntatalous ja valtion talousarvio ensi vuodelle.

Kuntaliiton hallitus on sillä tavalla erilainen paikka, että siellä myös varajäsen voi käydä kokouksissa, vaikka varsinainen jäsen olisikin paikalla. Kuntaliittohan edustaa maan kaikkia kuntia, joten 15 varsinaista jäsentä eivät vielä kovin suurta porukkaa muodosta, ja varajäsenet sentään laajentavat läsnäolevaa edustusta maan eri osista. Kuntaliiton kokouksissa on runsaasti aikaa ryhmäkokouksille, joissa asioita ehtii tarkastella rauhassa. Meidän ryhmämme ryhmäkokoukset eivät ole järin myrskyisiä, sillä meillä on hallituksessa vain yksi paikka. Ryhmäkokouksissamme istuu siten vain kaksi tai kolme ihmistä: varsinainen jäsenemme hallituksessa eli Otto Lehtipuu Helsingistä, minä hänen varajäsenenään ja usein myös kunnallisasioista vastaava puolueemme työntekijä, (joka sivumennen sanoen on siviilielämässään puolisoni :). Tänään olimme Oton kanssa kaksistaan. Kävimme läpi Paras-hankkeen pulmallisia kohtia, keskustelimme valtion talousarvioista ja pohdimme lokakuun kokoukseen käsittelyyn tulevaa "Sivistyksen suunta" –ohjelmaluonnosta, joka käsittelee Kuntaliiton linjauksia koulutuksesta ja muista sivistyssektorin palveluista (esim. kulttuuri, liikunta).

Kunta- ja palvelurakenneuudistus etenee nyt siten, että se menee peruspalveluohjelmaministerityöryhmään ja heidän pitäisi hyväksyä se syyskuun alkupuolella. Hanke ei riitä turvaamaan kuntien taloutta, eikä sen lopullisesta merkityksestä ole vielä mitään takeita, mutta yritystä nyt onneksi on. Kesäkuussa hyväksytty poliittinen sopimus puitelaista sisältää kuitenkin vielä monta kohtaa, joiden hinkkaaminen järkeviksi pykäliksi tulee tuottamaan tuskaa. Mainittakoon näistä nyt vaikka uusien kuntien tai niiden yhteistoiminta-alueiden muodostaminen, kaupunkiseutujen kehitysselvitysalueiden rajauksesta päättäminen, ammattikorkeakoulujen tilanne, kuntajaon muutosten taloudellinen tukeminen, erityisen vaikeassa asemassa olevat kunnat, kuntien toimeenpanosuunnitelmien vastuukysymykset ja toteutus sekä henkilöstön asemaa koskeva pykälä, johon tuli neuvottelujen iltalypsynä yllätyksellinen jarrumomentti. Mutta eteenpäin menoa se kai on se tuskaisen hidaskin meno.

Kokouksen jälkeen Helsingin kaupunki ylipormestari Jussi Pajusen johdolla tarjosi kokousväelle lounaan: alkupalaksi jotain riimihärkää tms. ja munakoisoa ynnä papuja, pääruoaksi paistettua lohta, perunoita ja juureksia ja jälkiruoaksi marjapiirakkaa vaniljakastikkeella. Minulle tuotiin näistä kaikista gluteeniton vaihtoehto. Pöytäseurueellamme oli ihan hauskat jutut ja lounas sujui rattoisasti kunnes kahvin jälkeen kaikki kaikkosivat kiireesti kukin omiin hommiinsa.

Bussimatkalla Turkuun lukaisin loppuun keskiviikkona halpiskirjakaupan alesta ostamani Jussi T. Kosken ja Tommy Tabermannin Luovuuden lumous –kirjan. Tai ehkä pitäisi sanoa kirjasen, kirjassa ei ole tekstiä kirjan vertaa. Siinä on lähinnä löpinöitä luovuudesta, mutta koska olen ollut kiinnostunut Kosken ihan oikeista kirjoista, halusin lukaista tämänkin alekirjana. Ehkä jonkun mielestäni ajattelemisen arvoisen sitaatin voisi oman löpinäni lopuksi heittää näillekin sivuille.

Lukeneen osa
"Tämä on monen lukeneen henkilön osa:
he ovat lukeneet
itsensä tyhmiksi",*
kouluttaneet
itsensä kyvyttömiksi.
"Jos haluat kompetenssia,
sinun tulee lukea kaikki.
Mutta jos haluat omaperäisyyttä,
sinun ei pidä lukea niin paljon." **
* Arthur Schopenhauer
**Edwadr De Bono

Yksinkertaisemmin tämä sama asia sanotaan ehkä yhdessä lempisananlaskujani:
Unohda nuotit ja soita.

Muutakin siteerattavaa löytyisi, mutta nyt ei taida jaksaa vaan on aika mennä nukkumaan. Ehkä palaan kirjaan joskus, ehkä en. So not. – M. Nykänen -