31.7.06

Mökkiraporttia Jämijärveltä

Perjantai, 28.7.

Maanantaina matkustimme bussilla Kankaanpäähän tarkoituksenamme viettää viimeinen varsinainen lomaviikko Jämijärven mökillä. Kankaanpäässä paarustimme tavaroinemme kauppaan ostaaksemme noin viikon elintarvikkeet mökkiolosuhteisiin. Paarustimme siksi, että minua oli jo muutama päivä sitten alkanut kiusata vanha vaiva, plantaarifaskiitti eli kantakalvon tulehdus. Se saa aikaan tosi kipeän kantapään ja koko jalkapohjan ja aiheuttaa aamuista akuankkakävelyä. Pienen rasituksen jälkeen jalka vetreytyy ja kipu vähenee, mutta jos kävelee pitkään, jalka kipeytyy taas. Tällä kertaa vaiva tuli ilmi tavallista äkeämpänä, ja maanantaina joka askel sattui.

Kuin sattuman oikusta maanantain Turun Sanomissa oli iso ja asiallinen juttu tästä yleisestä vaivasta. Jutussa kerrottiin, että hoitona käytetään tulehduskipulääkkeitä, kortisonipistoksia ja kylmähaudetta. Olen kokeillut niitä kaikkia vuosien mittaan. Kokemusta on kertynyt, sillä vaiva alkaa oireilla aina, jos käytän liian pitkään liian matalia tai liian korkeita kenkiä. Turhamaisena ihmisenä kauneus ja tyyli käyvät minulla silti aina välillä käytännöllisyyden ja järjen edelle. Loppukesästä vaiva oireilee lähes säännönmukaisesti, sillä matalat sandaalit ja paljaat jalat ärsyttävät tulehdusherkkää kalvoa. Tällä kertaa syynä lienee alkukesästä ostetut kauniit sandaalit, joissa ei ole riittävää korkoa ja jotka eivät tue jalkaa riittävästi (eli jalka pääsee kiertymään jalkineessa liikaa).

TS:n jutussa oli minulle oikeastaan vain yksi uusi tieto, mutta se voi olla tärkeä. Vaivalle on olemassa synnynnäinen rakenneherkkyys, mutta sitä pahentaa se, jos säären ja myös reiden jänteet ovat kireät. Eli jos on plantaarifaskiittivaivaa, pitää venyttää säännöllisesti a) jalkapohjaa, b) pohkeita ja c) reisiä. Jalkapohjaa kannattaa venyttää jo sängyssä ennen ylösnousua, sillä yön aikana jalka on sellaisessa asennossa, että kalvo pääsee lyhenemään.

Maanantai-iltana olin niin kypsä kipuileviin jalkoihin, että aloitin tehohoitokuurin. Venytyksiä venytyksien perään, hierontaa, lihassärkyvoidetta ja tulehduskipulääkettä. Taisin jumpata jalkoja yölläkin. Ja katso: kun heräsin tiistai-aamuna, kipu oli poissa! Ihmeellistä, näin nopeaa vaikutusta en odottanut. Maanantaina pääsin hädin tuskin kävelemään ja tiistaina pelasin pihalla sulkapalloa. Ällistyttävää.

Isäni tuli hakemaan meidät autolla Kankaanpäästä. Meillä oli hieman juonimista matkatavaroidemme käsittelyn kanssa, sillä olimme salakuljettamassa mökille neljää maalipurkkia, joiden olemassaolosta ja tarkoitusperästä en ajatellut kertoa ennalta vanhemmilleni.

Vanhempani lähtivät Tampereelle maanantai-iltana, ja jäimme kahdestaan Vihun rauhaan. Mutta vain tiistaiaamuun saakka, sillä silloin saapui vieraaksemme ystäväperhe Ylöjärveltä. Vieraiden mukana tuli hulina, siitä huolehtivat 3- ja 5-vuotiaat Iiris ja Aapo. Tiistain vietimme kotosalla, mitä nyt lapset kävivät uimassa Kuninkaanlähteen maauimalassa. Saunoimme, pelailimme ja illalla grillasimme ruokaa nuotion äärellä. Nuotio saikin palaa aika kauan sillä jäimme viettämään iltaa ja yötä nuotion äärellä. Vain kurkien huudot ja kollektiiviset kännykkäpuhelut keskeyttivät turinointiamme.

Keskiviikkona vietimme auringonpaisteista aamupäivää pihamaalla ja pelasimme lasten kanssa krokettia, sulkapalloa, jalkapalloa ja heitimme tikkaa. Iltapäivällä perunamaissichowder-lounaan (jota muuten kehuttiin aivan tolkuttomasti) jälkeen lähdimme koko porukka Kuninkaanlähteelle uimaan ja sieltä sitten Jämijärven keskustaan ruokaostoksille. Ilta sujui taas nuotion äärellä. Ystävillämme on kyllä todella kilttejä ja mukavia lapsia! Lapset selvästi viihtyivät, ja keksivät uusia leikkejäkin. Minulla veti tiskauksen keskellä suuta hymyyn, kun kuulin kolmevuotiaan kysyvän viisivuotiaalta, että joko taas leikitään "kahta ovea". Jokainen voi varmaan arvata, mitä kuuluu "kaksi ovea" –leikkiin. Sivuvaikutuksia ovat ainakin hirmuinen kiljunta ja juoksu, kärpästen ilmestyminen sisätiloihin ja aikuisten "kuka nyt taas jätti oven auki!"-huudot.

Torstaina vieraat lähtivät. Vieraat ovat mukavia, mutta niin on heidän lähdettyään taloon laskeutuva rauhakin. Hetken vain olimme kumpikin omassa rauhassaan, kirjoja lukien. Loikoilin pihakeinussa, lueskelin, aina väliin pysähdyin katselemaan pilvien kulkua ja oikein tunsin loman läsnäolon. Sitten olimme saaneet tasapainomme takaisin, ja ryhdyimme kivijalan maalauspuuhaan. Talosta maalattiin viime kesänä seinät ja tänä kesänä vanhempani ovat pakertaneet ikkunanpokien kanssa. Meille jäi kivijalka. Työ eteni ripeästi, kunnes maali loppui. Maalaamatta jäi noin neljännes, pitää jatkaa kun saamme lisää maalia.

Kivijalan jälkeen ryhdyimme "hämärähommiimme". Oli aika kaivaa Turusta salakuljetetut maalit esiin. Juhannuksena päätimme, että pihakeinu ja vessa kaipaavat uutta maalipintaa ja väriä. Tuntui helpommalta tehdä työ iloisena yllätyksenä kuin ryhtyä pitkällisiin neuvotteluihin menetelmistä, väreistä ja muista yksityiskohdista. Purimme keinun osiin, hioimme ruosteet pois ja aloimme maalata. Keinun runko säilyy valkoisena mutta istuinpuista tulee auringonkeltaiset. Maalasimme pitkälle iltaan.

Torstai-iltana luin loppuun Pauliina Suden esikoisromaanin "Ruuhkavuosi" (Loisto/Tammi, 2005). Romaani kertoo kolmikymppisestä Minnasta, joka päättää ottaa elämänsä ja ajankäyttönsä hallintaan, ja selviytyä vuoden loppuun mennessä lapsen synnyttämisestä, omakotitalon rakentamisesta ja gradun kirjoittamisesta. No huh huh. Kirjan takakannessa siteerataan Savon Sanomien arvostelua: "Ruuhkavuosi on hysteerisen hauska ja miestä kasvattava lukuelämys…" Hmm. Ehkä ennemminkin puhtaan hysteerinen ja miestä kauhistuttava. Ja naistakin. Minua ei juuri naurattanut, mutta ehkä se johtuu siitä, että minulla on ollut ystäväpiirissä vakavaa synnytyksen jälkeistä masennusta eikä Minnan epätoivoinen sekoilu siksi huvittanut. Vakavasti masentuneen ihmisen epätoivoa ei ole helppo nähdä komiikkana, jos on yhtään perillä siitä, missä alhossa hän saattaa elämäänsä taivaltaa. Tässä kirjassa päähenkilö onnistui kyllä antamaan itsestään niin avuttoman, epävarman, epäluuloisen, vastenmielisen ja ankean kuvan itsestään, että jossain vaiheessa minunkin teki mieli ruveta kiljumaan hänelle, että "Ryhdistäydy nyt herran tähden, nainen!". Ja silti: kyse on kuitenkin vain nuoruuden epävarmuudesta ja masennuksesta, eikä siitä pääse irti sillä, että joku käskee ryhdistäytymään. Kirjasta jäi puolionnellisen lopun jälkeenkin aika ankea olo. Siinä oli ihan hyvää pohdintaa naisen ja miehen rooleista perheenperustamistilanteessa, ja se käsitteli tärkeää ja yleistä masennusteemaa, ja melkein yhtä yleistä gradutuskaa (josta minulla on rutkasti omaakin kokemusta). Silti kirja ei loppujen lopuksi sytyttänyt tai sykähdyttänyt. Ehkä se sopii paremmin sellaiselle, jolle nämä asiat ovat akuutteja. Sanoo ikuisuuden opiskeltuaan valmis ja gradutuskan elämässään taakse jättänyt filosofian maisteri.

Perjantain jatkoimme keinun maalausurakkaa. Vuorossa oli toinen maalauskerros. Keinun lautaosiin ei kyllä sekään taida riittää, vaan rimat on päällipuoleltaan maalattava kolmanteenkin kertaan. Kauppa-autokin pysähtyi pihalla, se on aina viikon juhlahetkiä. Täällä sentään kulkee kauppa-auto, vaikka mitään muita palveluita ei olekaan, ei edes bussiyhteyttä. Keinun osien jälkeen oli vuorossa vessan maalaus. Pieneen koppiin ei mahdu kahta ihmistä, joten homma jäänee enempi mieheni huoleksi ja minä keskityn ruoanlaittoon ja kirjoituspuuhiin. Vessasta seinistä tulee turkoosit ja katosta ja lattiasta kermanvalkoiset. Olemme hankkineet sinne myös väreihin sopivat kasviaiheiset koristetaulut ja pyyhekoukut. Sopivaa mattoa emme ehtineet etsiä, se jää joko ensi kesään tai jonkun muun huoleksi.

Uutisia täällä mökillä voi seurata sen verran kuin telkkarista ehtii katsoa. Israelin järkyttävä hyökkäystoiminta Libanoniin jatkuu, eikä muu maailma saa tuomittua toimintaa riittävällä tiukkuudella. Tähän mennessä annetuista "nuhteista" Israel vähät välittää. Mökillä ollessamme hyökkäykset vaativat myös suomalaisuhrin.

Ruotsissa on Forsmarkin ydinreaktorin turvajärjestelmä pettänyt, häiriön tullen järjestelmä ei toiminut kuten piti. Asiaa selvitetään – syystä. Turvallista ydinvoimaa ei yksinkertaisesti ole, kun riskejä tarkastellaan realistisesti eikä ydinvoimalobbareiden mainospuheiden valossa.

Helteet tappavat väkeä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Kaliforniassa on teksti-tv:n mukaan kuollut 100 ihmistä kuumaan säähän. Kannattaisiko sittenkin liittyä Kioton sopimusjengiin, Yhdysvallat? Välimeren turismi loppuu kuulemma 70 vuoden kuluttua, koska kuumuus ja kuivuus tuhoaa matkailun edellytykset. Nyt kannattaa siis sijoittaa Baltian hiekkarantoihin, jos pitkän tähtäimen tuotto riittää. Pärnu on ainakin mukava paikka, kokeiltu on pari kesää sitten.

Tour de Francen voittaja Floyd Landis kärähti dopingista. Juu juu, luonnostaanhan ne testosteroniarvot ovat korkeita tietenkin juuri pyöräilijöillä. Onkohan jo joku kirjoittanut huippujännittävän dekkarin pyöräilyn dopingmaailmasta? Jos ei ole, niin tässä aihe vapaasti napattavaksi. Juoneen saa taatusti upotettua salailua, petosta, kiristystä, pyöräilymestarien megajulkisuutta, kilpailun jännitystä ja riittävän määrän dramaattisia murhia.

Valtiovarainministeriö julkaisi kuluneella viikolla budjettiehdotuksensa. Rahaa näyttää tv-uutisien perusteella riittävän yksityisautoilun kasvattamiseen: työmatkavähennyksiin, kilometrikorvauksien korottamiseen ja tiehankkeisiin sopivasti vähän joka vaalipiiriin. Vähän satsataan pariin ratahankkeeseen, joukkoliikennettä ei ole ainakaan telkkariuutisissa mainittu lainkaan. Tätä se on sitten tämän hallituksen ilmastopolitiikka: lisää tukea yksityisautoilulle. Työmatkavähennyksistä kannattaa huomata, että se sekä edesauttaa asutuksen hajaantumista että kohdistaa verohelpotuksia niille, jotka pärjäävät jo ennestäänkin parhaiten: työssäkäyville hyvätuloisille. Ei siis helpotusta vanhempainlomalla oleville, minimiäitiyspäivärahalaisille, opiskelijoille, työttömille tai eläkeläisille. Demariministeri esittikin budjetin, joka palvelee hyvin juuri keskimääräisiä demariäänestäjiä. Muista viis, sosiaalipuolen rahatkin jäävät myöhemmissä otteluissa oteltaviksi Kunnille valtio aikoo maksaa velkaansa eli ns. pakkolainaa 200 miljoonaa euroa. Tästähän sitä voi hallituspuolueet vaalikentillä repiä suuria sanoja, miten hallitus on tukenut kuntataloutta. Tosiasiassa kyseessä on kuitenkin valtion kunnilta kuntien itsensä tahdon vastaisesti pidättämä raha, jonka maksatusta nyt aiennetaan vuodella. Tässä välissä on tietenkin moni kunta ehtinyt menettää taloudellisen tasapainonsa, mutta sitä ei vaalikentillä taideta toitottaa. Ja mitäpä sitä nyt muuten kuntien talousahdingosta keuhkoamaan, mutta kun juuri sieltä tulevat ne meille kaikkein tärkeimmät palvelut eli terveydenhuolto, sosiaalipuolen palvelut, koulut, päiväkodin, bussikyydit ja pyörätiet, tontit, leikki- ja liikuntapaikat, kirjastot jne. No, kunhan pääsen sanomalehtien ja netin ääreen, tsekkaan tarkemmin, mitä se Heinis nyt oikein budjetin kautta tarjoaa.

Lauantai, 29.7.06

Minun tiskivuoroni aamulla, sitten imurointia. Mies maalaa vessaa toiseen kertaan. Aikas kiva turkoosi tulee seiniin, paitsi että ennen vanhaan sitä olisi kyllä kutsuttu siniseksi. Joka tapauksessa väri on perinteinen maaseutuväri. Jotenkin sitä ajattelee, että isovanhempien aikaan olisi käytetty hillittyjä värejä. Tämähän on tietysti ihan puppua. Minun karjalaisilla isovanhemmillani oli niin hurjan sinisenturkoosit keittiökalusteet, etten minä vielä tänäkään päivänä uskaltaisi moisia hankkia. Ja minun kotonani on sentään käytetty värejä.

Imuroinnin aikana ihmettelin taas kerran alkusynnyn ongelmaa. Mistä sitä roskaa tulee niin paljon? Biologina tiedän, että alkusyntyteoria ei pidä paikkaansa, se pystyttiin kumoamaan kun van Leeuwenhook (1632-1723) kehitteli mikroskooppejaan ja näki bakteerit. (Alkusyntyteorialla tarkoitettiin siis sitä, että kun ei tiedetty silmille näkymättömistä mikrobeista, ajateltiin yksinkertaisia eliöitä vain ilmaantuvan itsestään, suoraan elottomasta aineesta.) Siivoaminen saa minut silti aina epäilemään, että josko sittenkään tiede ei ole selvittänyt vielä kaikkea. Ehkä on olemassa jokin roskien alkusyntymekanismi, jonka tunnistamattomuus johtuu vain miesten yliedustuksesta tutkijapuolella?

Kolumnikin alkaa olla valmistumaisillaan, olen ajatellut näppäimistöllä lepolassessa istuskellen. Keskittymiskykyä ei haittaa sähköposti, ei kännykkä, ei allakka. Korkeintaan jotain paarmaa pitää tintata aika ajoin. Minun tekstini ovat kuin taikinat, ne on paras jättää tekeytymään, jotta niistä tulee jotain. Siksi kirjoittaminen sopii huonosti kiireiseen elämään. Kuten niin moni muukin mukava asia.

Illalla salamaalausurakat olivat valmiina: keinu kuivumassa ja vessa kunnossa seinäkoristeita myöten. Oikein hyvältä näyttää. Nyt sitten vain jännätään, mitä huomenna saapuvat torpan omistajat sanovat muutoksesta. Tulikohan oltua liian omavaltaisia?

Maanantai, 31.7.06

Jäimme mökille vielä yhdeksi ylimääräiseksi yöksi. Ajattelimme, että olisi hauska viettää sunnuntai-iltaa vanhempieni kanssa, ja aikataulu salli paluun Turkuun vasta maanantaina. Vanhempani – onneksi – yllättyivät iloisesti maalausurakkamme tuloksista. Keltavalkoinen keinu on uskomattoman söpö, ja lievän alkuhämmennyksen jälkeen vanhempani tulivat siihen tulokseen, että turkoosi vessa on hyvä juttu. Itse he eivät olisi moista valinneet, mutta nyt kun joku toinen teki sen heidän puolestaan, tulos on oikein mainio. Onneksi näin, huh.

Sunnuntai-iltana ehdimme tehdä vielä perinteisen iltapyörälenkkimme. Ensin peltojen poikki, sitten pieni suoalue, kipuaminen harjun päälle, ajo pitkin mäntykangasta, laskeutuminen viljelysten pariin, metsätaivalta ja maatiloja, ja lisää metsätaivalta ja maatiloja. Pituus 13 km. Paljoa ei ollut reitti vuoden aikana muuttunut, yksi mökki, ojituksia ja tienoikaisu sentään löytyi. Iloinen yllätys oli, että ainoa tietämäni maitolaituri niillä seuduilla oli kunnostettu! Kulttuuriteko! Sieniä ei näkynyt ensimmäistäkään.

Maanantai-aamuna kuin lähtiäislahjaksi pellollemme laskeutui 11 kurkea ruokailemaan. Upea näky! Bussimatkan aikana kolumni muokkautui vielä kerran uusiksi. Nyt kotona odottaa urakkana vaatteiden pesua ja lehtien lukua: seitsemän päivän Tusarit ja Hesarit kaipaavat lukijoitaan. Pakko kai ne on jotenkin kahlata läpi, vaikka uutiset maailmalta ovat tällä erää huomattavan kurjia. Ja pyörä pitää lähteä hakemaan pois huollosta.

23.7.06

Kylässä, kylillä ja kirjojen ääressä

Perjantai-illan visiitti ystäväperheeseen sujui totutun rennosti: saunomista, grillausta, viinin lipitystä sekä paljon jutustelua ja naurun käkätystä. Ilta kului niin mukavasti että olimme kotona vasta joskus puoli neljän aikoihin. Lauantaina lähdimme yhden toisen ystävän kanssa "kylille", eli tällä kertaa Puutorin kirpparille. Kävimme syömässä kiinalaisessa ja kahvilla Tuomiokirkon Dom Cafessa. Olo oli kahvilassa kuin ulkomailla, niin hienon näkökulman Tuomiokirkon portaat tähän kaupunkiin tarjosivat.

Kuluneella viikolla olen sulostuttanut elämääni viettämällä aikaa yhden lempidekkarini seurassa. Donna Leonin luoma komisario Guido Brunetti ja minä olemme jahdanneet kapellimestari Wellauerin murhaajaa pitkin Venetsiaa. Ihanan Guidon seurassa vietetty aika oli siinä mielessä kaihoisaa, että "Kuolema oopperassa", joka on Leonin ensimmäinen Brunetti-dekkari, oli minulle viimeinen suomennettu, jota en vielä ollut lukenut. Nyt on sitten kaikki käyty läpi, ja jäljelle jää vain uusien kirjojen malttamaton odotus.

Donna Leon (s. 1942) on amerikkalainen kirjailija, joka asuu Venetsiassa ja kirjoittaa dekkareitaan Venetsiasta. Kirjoja on suomennettu kaiketikin 12. Kaikki kirjat kertovat Guido Brunettin työtehtävistä, eli päähenkilöön saa tutustua perinpohjaisesti, jos haluaa. Suosittelen, Guido on miellyttävää seuraa. Leonissa on muuten sellainen mielenkiintoinen pointti, että hän ei ole sallinut kääntää kirjojansa italiaksi, koska hän haluaa pysytellä kotikaupungissaan tuntemattomana. Eivätkä kaikki jutut ole välttämättä italialaisen hallinnon kannalta erityisen mairittelevia, joten Leonin elämä sujuu mukavammin, kun miljoonat italialaiset eivät lue hänen kirjojaan.

Silloin, kun minulla on aikaa lukea omaksi ilokseni, luen hyvin mielelläni juuri dekkareita. Donna Leon on siis ollut yksi viime vuosien suosikeista. Muita dekkarikirjailijoita, joita olen viime vuosina lukenut paljon, ovat Elizabeth George, Sue Grafton, Anne Holt, P. D. James, Liza Marklund, Sara Paretsky ja suomalaisista Leena Lehtolainen. Näiltä kaikilta olen lukenut kai jokseenkin kaikki suomeksi löytyvät teokset. Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjoistakin olen pitänyt, mutta en ehkä kutsuisi ainakaan niitä kaikkia aivan dekkareiksi. Ja ihan kaikkia niistä en ole vielä ehtinyt edes lukea. Dick Francisin hevosjännereitäkin olen lukenut vaikka kuinka paljon, ja hassua on, että vaikka ne kaikki - ja niitä on paljon! - toistavat jokseenkin samaa kaavaa, en tunnu kyllästyvän niihin ollenkaan. Patricia Cornwellia luin jokunen vuosi sitten paljon, mutta kyllästyin hänen tyyliinsä ja minulla on Cornwellin uusin tuotanto lukematta.

Suomalaisia dekkarikirjailijoita ei suosikkilistaani näytä juuri kertyvän, Lehtolaista lukuunottamatta. Hajakokeiluja on toki suomalaisten kanssa ollut, mutta ei ehkä riittävästi, ja näistä kokeiluista ei ole syntynyt sydänystävyyksiä. Olen lukenut esimerkiksi yhden "koekirjan" sekä Ilkka Remekseltä että Turun ihmeeltä Reijo Mäeltä. Kumpikaan ei vaan saanut minua syttymään syvällisempään tuttavuuteen, tosin eri syistä. Viime aikoina olen katsellut myyntipöytiä "sillä silmällä", sillä kotimaiseen dekkaritarjontaan on tullut uudehkoja mielenkiintoisiakin nimiä, ja vanhoistakin voisi joku innostava löytyä. Tähän kotimaisten etsintään olisi varmaan satsattava enemmän.

Kuluneella viikolla lukaisin myös vihdoin viimein Satu Hassin vuonna 1984 ilmestyneen runokirjan "Magdaleena ei häpeä enää". Kirja kuuluu niihin, jotka minun on pitänyt etsiä käsiini jo monen vuoden ajan, ja nyt vihdoin muistin kaivaa sen hyllystä kirjastossa vieraillessani. Osa runoista oli tuttuja ja tykättyjä jo ennestään jostain muualta luettuina, ja pidin Sadun teksteistä nyt luettuna kokonaisuutenakin . "Naaraskierre" olisi sekin hauska kaivaa esiin kirjastosta ja lukaista, sillä sekin kirja on ollut lukulistalla jo vuosia. Satu Hassin tuoreempi kirja "Tukka hattuhyllyllä"¨on varsin suositeltavaa luettavaa kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita rintasyövästä, politiikasta, poliitikon elämästä, vihreistä tai tämän ajan suomalaisista merkittävistä persoonallisuuksista. Kirja on hyvä, ja luin sen aikanaan suurella mielenkiinnolla. Minun kohdallani mielenkiintoa lisäsi sekin, että kirjassa kuvataan paljon tapahtumia ja keskusteluja, joissa olen itse ollut läsnä silloisena vihreiden puoluehallituksen jäsenenä, ja kirjan tapahtumiin olikin siten tavallista helpompi eläytyä :). Mutta uskon, että kirja on antoisa myös monille muille elämästä, ihmisistä ja/tai politiikasta kiinnostuneilla.

Nyt luulen, että tämä diary lähtee pikku tauolle. Viimeinen varsinainen lomaviikko alkaa, ja ajattelin pyhittää sen kokonaan itselleni sekä yhdelle toistaiseksi kirjoittamattomalle kolumnille. Netissä roikkuminen ei siis juuri nyt nappaa. "Ydinloma" on minun osaltani loppupuolellaan, koska elokuun ekalla viikolla alkavat jo luottamustehtäviin liittyvät tohinat. Kouluhan alkaa vasta kolmen viikon kuluttua, mutta sitä ennen ehtii tapahtua jo kaikenlaista "talvikauden" toimintaa ja asioita pitää hoitaa pitkän listan verran. Tätä taivaallista lomafiilistä ja vapauden tunnetta ei ole enää helppo saavuttaa. Joten hyvästi hetkeksi, sinä kahlehtiva päiväkirja!

21.7.06

Kotosalla osa 2, mausteena jäteasiaa

Torstaina käväisimme rautakaupassa hakemassa pari purkkia maalia ja kattolampun. Kattolamppu löytyi sattumalta, maalia tarvitaan pieneen remppaan. Uusin työhuoneeni kalustuksen toimivammaksi viime syksynä, mutta muu järjestely eli työ- ja politiikan papereiden ja raporttien perkaaminen sekä järjestäminen ja kokonaisuuteen sopivan lampun ym. tykötarpeiden hankinta jäi talvikauden kiireiden vuoksi tekemättä. Nyt löysin lampun, vielä pitäisi jaksaa raaka siivoustyö. Huoneessa on tällä hetkellä kaksi minua leukaan asti ulottuvaa paperipinoa, jotka pitää perata läpi, työpöydällinen sekalaista paperia ja monta kaapillista kansioita, jotka täytyy perata ja järjestää. Jos sataisi seuraavat kaksi viikkoa, minulla voisi olla toivoa saada homma hoidettua loman loppumiseen mennessä. Aurinkoisena päivänä en voi niin tylsää duunia ajatellakaan.

Lisäksi pitäisi kirjoittaa yhteen lehteen tilattu kolumni ja uusia näiden nettisivujen tekstit ajan tasalle sekä siivota sähköposti. Tarvittaisiin siis vielä viikko lisää sadetta? Muu Suomi ei taida toiveestani ilahtua, vaikka tämänpäiväinen sade tuleekin tosi tarpeeseen.

Etsiessäni vajaa kolme vuotta sitten uutta asuntoa oli sopiva työhuone aivan välttämätön vaatimus. Opettajan ammatti on sellainen, että työhuone kotona on välttämätön, ja politiikka harrastuksena ei mitenkään vähennä työtilan tarvetta. Minulla on työkkärissäni suuri työpöytä ja seinien täydeltä kirjahyllyjä. Siis papereille ja työhön liittyvälle kirjallisuudelle, muu kirjallisuus on pääasiassa muiden huoneiden hyllyissä. Odotan todellakin "paperitonta toimistoa" kuin kuuta nousevaa. Matkaa on vielä, mutta ensi merkit alkavat olla näkyvissä. Paperin kulutus on kääntynyt laskuun Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Turussa kaupunginhallitus siirtyi paperittomaan kokouskäytäntöön viime valtuustokaudella, ja tällä kaudella saman teki johtamani tarkastuslautakunta. Tarklassa käytäntö on erityisen kätevä siksi, että meille kertyy aika paljon toistaiseksi-ei-julkista ja osin salaistakin materiaalia, ja sellaisten papereiden hävittämisessä on aina oma ja aika iso vaivansa. Sähköisenä tiedostot saa katoamaan nappia painamalla, mikä on iso helpotus. Okei, tietoturvaihmisten kanssa tästä voisi tietty keskustella vaikka aamuun, että miten niin katoamaan... Olen edelleenkin sitä mieltä, että vanhanaikainen esityslistojen lukeminen paperilta ja merkintöjen teko kynän kanssa on huomattavasti miellyttävämpää ja kätevämpää, mutta kun koneet on hankittu, niitä nyt vain käytetään, ja kyllähän tämä alkaa sujua näinkin. Konetta on vain jaksettava raahata mukana, jotta voin käyttää bussimatkat Hesaan ja tauot kokouksen ja seuraavan kokouksen välillä tehokkaaseen "paperityöhön". Arkistointi ja muistiinpanojen säilytys on toki koneella helpompaa. Lautakuntani jäsenille täytyy nostaa hattua siitä, kuinka sujuvasti siirtyminen konekauteen on sujunut. Kukaan ei ole tullut kokoukseen paperiprinttien kanssa, vaan kaikki ovat hoitaneet homman koneidensa kanssa. Hyvä tarkla! Ja hyvä teknologia, tämä on taas yksi esimerkki siitä, miten teknologinen kehitys vähentää materiaalin kulutusta ja säästää ympäristöä. Ja toisaalta: ajaa alas suomalaista paperiteollisuutta?

Kierrätyksestä ja Turussa ajankohtaisessa jätteidenpoltosta: perjantain Hesarissa (21.7.06) on oikein hyvä ja mielenkiintoisia näkökantoja esiin nostava juttu siitä, miten raaka-aineiden hintojen nousu vie pohjaa jätteiden poltolta. Täällä Turussahan toimii maan ainoa sekajätteen massapolttolaitos, ja vanhaa laitosta ollaan nyt korvaamassa uudella ja isommalla sekajätteen massapolttolaitoksella. Dorkaa! Päätös asiassa tehtiin todella omituisten mutkien kautta. Missään vaiheessa ei ole pidetty tarpeellisena pohtia koko kokonaisuutta seudun jäte- JA energiahuollon kokonaisuutena ja lopputuloksena näyttää oleven asutuksen viereen vuosikymmeniksi rakennettava laitos, joka ylläpitää jätteiden tuotantoa eikä suinkaan tähtää jätteiden määrän vähentämiseen. Kierrätyspolttoainetta voi minunkin mielestäni polttaa, mutta se edellyttää asiallista jätteen syntypaikkalajittelua ja biojätteen ja polttoon kelpaamattoman jätteen keräämistä erilleen sekä tekniikkaa, joka tuottaa joko sähköä ja lämpöä kunnon hyötysuhteella, tai sitten lämpöä sellaiselle, joka sitä tarvitsee. Biojäte kannattaisi mädättää ja tehdä siitä biokaasua, tai ehkä jotain muuta biopolttoainetta. Polttokelpoisesta jätteestä tehdyn kierrätyspolttoaineen käyttö nimenomaan teollisuuslaitoksen yhteydessä on siinä mielessä järkevää, että kulutus on jokseenin yhtä suurta talvella ja kesällä. Turun ongelmahan on, että uusittava jätteenpolttolaitos näyttää torppaavan länsirannikolle aiotun maakaasuputken, koska muun kaukolämmön tuotannon tarve on uuden jättipolttolaitoksen myötä pienempi. Tästä taas seuraa se, että Naantalin kivihiilivoimala jatkaa energian tuottamista kivihiilellä, eikä suinkaan maakaasulla, ja näin me kaikki iloisesti edistämme ilmastonmuutosta mitä suurimmassa määrin. Todella tyhmä juoni niiltä virkamiehiltä ja poliitikoilta, jotka kaukokatseisesti ovat tämän kuvion rakentaneet. Maakaasukaan ei ole hyve, mutta on se sentään vähän pienempi pahe.

Tunnen itseni huijatuksi siinä mielessä, että silloin kun Turun seudun jätestrategiaa tehtiin vuosia sitten, yritin puuttua jätteiden vähentämiseen ja valittavan polton tekniikoihin. Minulle vastattiin kuorossa, että nyt ei ole sen aika, vaan tämä on yleisluonteinen suunnitelma, yksityiskohtaisempaan päätöksentekoon tullaan vasta myöhemmässä vaiheessa, ja silloin nämä kysymykset ovat ajankohtaisia. Kukaan ei selittänyt, mitä seurauksia suunnitellusta kokonaisuudesta tulee olemaan. Jos joku tajusi, hän ei avannut suutansa. Kun se myöhempi aika tuli, selvisi, että linjauksista ei voinut enää keskustella, koska a) ne oli jo päätetty jätestrategiassa ja b) toiminnot oli siirretty seudulliselle yhtiölle jonne turkulaisilla kaupunginvaltuutetuilla ei ole päätösvaltaa. Kusetusta, sanon minä, ei mitään muuta. Epäilen jopa, että ei edes tahatonta. Ja lopputuloksesta kärsii ympäristö ja asukkaat, kymmeniä vuosia. Jätepolitiikasta kiinnostuiden kannattaa tsekata Hesarin artikkeli, siinä on sellaista tilanneanalyysia ja järkipohjaista visiointia, joka ainakin tältä seudulta tuntuu puuttuvan tykkänään.

Jätteenpolttoa hauskempiakin asioita on ollut listalla. Torstai-iltana kävimme syömässä Bossassa yhden ystävän ja hänen miehensä kanssa (en siis ollut tavannut puolisoa aiemmin), sieltä matkasimme Aboa Vätyksen terassille, sieltä Olkkuun ja lopulta Apteekin kautta kotiin. Oli oikein mukava ilta. Nyt olen lähdössä toisen ystäväpariskunnan luokse istumaan iltaa ja laittamaan ruokaa. Mies lähti jo edeltä, kävi viemässä fillarin korjaamoon. Vaihdepyöräni takarengas sanoi sopimuksensa irti ja muutenkin rakkine kaipaa huoltoa. Perskules, sitä tuntee itsensä ihan rammaksi ilman vanhaa ajokkiaan.

20.7.06

Iloa ja surua kotosalla

Viikko on kulunut kotioloissa. Olen pyöräillyt, lukenut, leiponut (uusimman Keliakia-lehden välissä ollut mainos sai minut innostuman kauraleivonnaisista, niitä on nyt tullut kokeiltua), siivonnut ja uusinut parvekekukkia. Tänään luonamme kyläili hyvä ystäväni pienen tyttärensä kanssa. Oli tosi kiva tavata ja jutustella niitä näitä.

Olen myös katsellut telkkaria kaikessa rauhassa, mitä nyt väliin on teksti-tv:n ruutu pätkäyttänyt kesken ohjelman jonkun jalkapallon välituloksen. Maailmalla näyttää olevan aina joku seurattava ottelu meneillään. Eilen katselin dekkaria, tänään Popedan konserttia viidentoista vuoden takaa (Teema on hyvä kanava, sieltä tulee just tällaista :), sitten pätkän Sinkkareita ja lopuksi parin tunnin järkyttävän dokumentin Koskelan sairaalan pitkäaikaisosastolta. Ohjelma kuvasi aika pitkältä aikaväliltä yhden vanhusten sairaalaosaston elämää: potilaita, hoitajia, lääkäreitä, omaisia, siivousta, syömistä ja syöttämistä, hoitoa, pesua, vaipanvaihtoa ja kuolemaa. Ynnä yhtä osastokoiraa. Siinä kaikki. Ohjelma oli yhtä hidas kuin mitä on elämä osastollakin. Ohjelmassa ei järkyttänyt sinällään mikään siinä nähdystä, vaan vain se tuskallisen pitkä ja tylsäkin odotus, mitä elämän loppumiseen monilla liittyy. Ei ole kivaa olla vanha, sairas ja hyvin heikko. Ei ole mukava katsella edes tuntemattomien ihmisten elämän pitkää päätösjaksoa, ja on tuskallista ajatella, että sama kohtalo voi olla edessä itselläkin, tai omilla rakkailla. Toisaalta on suuri ilo saada pitää läheiset ihmisensä vierellään mahdollisimman kauan. Missä menee siis raja?

Jotenkin täma systeemimme on luonnoton. Iäkkäät sairaat ihmiset eristetään osastoille, joista me kaikki, joilla ei itsellään ole siellä omaisia, tiedämme vähemmän kuin newyorkilaisten sinkkujen seksielämästä, amerikkalaisista lakituvista tai tangokuninkaallisista. Periaatteessa me tiedämme, mistä pitkäaikaissairaanhoidossa on kyse ja mitä siellä lähimmäisillemme tapahtuu, mutta eihän niillä osastoilla käy kukaan kenen ei ole pakko. Sinne kun ihminen joutuu, on "normaali" elämä takana, eikä elämässä enää tapahdu omaehtoisia asioita. Luonnotonta ei tietenkään ole se, että sairas ihminen on paikassa, jossa hän saa asianmukaista hoitoa osaavilta ihmisiltä. Luonnotonta on se, että nämä sairaalaosastot ovat niin irti kaikesta muusta elämästä, siitä meidän tavallisten ihmisten tavallisesta arjesta. Me pelkäämme vanhuutta, sairautta ja kuolemaa niin paljon, että eristämme se mahdollisimman tehokkaasti näkymättömiin. Se tässä on se luonnoton asia, ei vanhuus eikä sairaus.

Aivan tällaisista osastoista, kuin mitä illan dokkarissa kuvattiin, minulla ei ole paljoa kokemusta. Toinen isoäitini sairasti hyvin pitkään dementiaa, ja hänen kauttaan olen joutunut ja päässyt tutustumaan hyvin eritasoisiin dementikkojen hoitopaikkoihin (aivan kamalista paikoista erittäin hyviin), mutta ne ovat luonteeltaan sittenkin erilaisia. Lisäksi viimeinen hoitokoti oli niin sivistynyt laitos, että siellä hoidettiin kuolevat vanhukset loppuun asti. Isoäitini sai hiipua elämästään viimeisessä "kodissaan", häntä ei lähetty sairaalaan kuolemaan. Toinen isoäitini ja isoisäni siirtyivät korkeassa iässä omasta tahdostaan pienehköön perinteiseen vanhainkotiin. Hoito oli siellä hyvää ja isovanhempani alistuivat laitoselämään koska pitivät sitä siinä vaiheessa heille parhaana vaihtoehtona. Ainoa iso ongelma taisi olla se, että seuraa rakastava, toimelias ja temperamenttinen isoäitini yksinkertaisesti pitkästyi, erityisesti isoisäni kuoleman jälkeen. Kun omat jalat eivät enää kanna, kun kädet eivät toimi, kuulo heikkenee eikä näkökään ole entisensä, miten saada aika kulumaan? Lopulta isoäitini luovutti ja sanoi haluavansa kuolla pois. Olen joskus pohtinut, kuoliko hän vanhuuteen vai pitkästymiseen, vai voiko se olla sama asia. Omaisten viikonloppuiset käynnit ovat loppujen lopuksi aika pieniaikainen lohtu pitkien päivien yksitoikkoisessa saatossa, vaikka ne muutoin tärkeitä ovatkin.

Tämä vanhusten eristämisen käytäntö on rakennettu meille yhteiskuntaan hyvin syvään. Se on betonoitu asuntojemme kalliisiin neliöihin, joista ei löydy yhtään ylimääräistä huonetta ikääntyvän vanhuksen viimeisiä elinvuosia varten. Se on niitattu kiinni työelämän pelisääntöihin, jotka vaivoin sallivat pienen sairaan lapsen hoitamisen, mutta pääsääntöisesti edellyttävät keski-ikäisiä antamaan kaikkensa työnantajalleen, vanhenevista vanhemmistaan piittaamatta. Se on asfaltoitu kaavoitukseen, joka tekee tilaa autokansalle tarkoitetuille jättimarketeille ja tappaa pienet lähikaupat. Ja se on ankkuroitu asenteisiimme, jotka eivät tehokkuudessaan suvaitse arjessamme heikkoutta, hitautta, sairautta tai muistutusta lähestyvästä elämän päättymisestä. Me syydämme rahaa lääketieteen tutkimukseen, jotta se kehittäisi meille entistä parempia elämää pidentäviä hoitoja, mutta me emme tiedä, mitä tekisimme sen pidemmän elämän kanssa. Tiedämmekö me oikeastaan, mitä haluamme? Uskallammeko edes ajatella sitä?

Myös todellista surua on mahtunut kuluneeseen päivään. Kuulin tänään yhden tuttavani kuolemasta, hänen kohdallaan elämä päättyi täysin ennenaikaisesti. Elämisen iloa olisi kyllä riittänyt, vaikeista sairauksista huolimatta. Joillekin ihmisille tuntuu vain kerääntyvän aivan kohtuuttoman paljon vastamäkiä elämässään. Osanottoni Jaanan läheisille. Jään kaipaamaan hänen iloisia kasvojaan ja korvani muistavat hänen äänensä lempeän soinnin ja asiaan osuvat viisaat puheet.

18.7.06

Saimaan rantojen kautta kotiin

Vihdoin kotona Turussa! Palasimme Vihdin-Helsingin-Imatran reissultamme myöhään sunnuntai-iltana. Helsingin kodissa vietimme loppuviikosta yhden hikisen yön. Talo on remontin takia paketissa, ikkunat on teipattu umpeen eikä siellä ole nyt kiva olla. Perjantaina matkasimme Helsingistä aamubussilla Karhulaan, jossa siirryimme veljeni ja hänen vaimonsa kyytiin. Autoilimme Imatralle, ja sieltä Ruokolahdelle kälyni perheen mökille Saimaan saaristoon. Saimaa oli kaunis, puhdas ja melko aurinkoinen mutta kovin tuulinen, ja vesi oli matalalla. Vietimme mökillä koko viikonlopun, mitä nyt sunnuntai-iltana ennen lähtöä Imatran rautatieasemalle poikkesimme vielä Joutsenon puolella toisella mökillä iltapäiväkaffeilla. Viikonloppu saarella meni todella lokoisasti: saunoimme ja uimme, grillasimme, jutustelimme, pelasimme korttia – siis tavallista mökkielämää.

Saimaan rantojen puhtaus oli virkistävää vaihtelua rehevöityneen Saaristomeren jälkeen. Ei sinilevää, ei villinä rehottavia viherleviä, ei massoittain järviruokokasvustoja. Nuottaruohoa kyllä löytyi, ja joitakin vitoja. Rantoja katsellessa tuli mieleen ne yli satavuotiaat maalaukset, joissa kuvataan elämää Itämeren rannoilla. Hätkähdyttävää niissä maalauksissa on nykyiseen verrattuna puhtaat rannat: vesirajan kivikoita ei ympäröi leveä viherlevävyö, eivätkä massiiviset ruovikot ole vallanneet kaikkia pehmeäpohjaisia rantoja. Näissä muutamissa näkemissäni maalauksissa esiintyviä puhtaita rantoja en ole itse koskaan päässyt näkemään, olen siihen liian nuori. Minun aikanani Itämeri on vain saastumistaan saastunut, ja se näkyy niin että itkettää. Tunnen suurta toivottomuutta Itämeren puhdistumisen suhteen. Haluaisin nähdä Itämeren tilan paranevan, ja pidän erittäin tärkeänä jatkaa ja lisätä mereen valuvien ravinteiden määrää rajoittavia toimia. Valitettavasti en erityisemmin luota siihen, että pääsisin omana elinaikani näkemään Itämeren tilan kohentuvan. Ennemminkin pelkään käyvän päinvastoin: meren pohjasta tulevan sisäisen ravinnekuormituksen, maalta ja ilmasta tulevan ulkoisen ravinnekuormituksen, veden vähenevän suolapitoisuuden, myrkkyjen ja öljyvahinkojen, uusien tulokaslajien ja Itämeren ekosysteemin rakenteen muutoksen sekä ilmastonmuutoksen yhteisenä tuloksena saatan joutua loppuelämäni katselemaan Itämerta, jonka kehityssuunta ei miellytä minua pätkääkään. Kuten ruotsalaiset tutkijat jokin aika sitten totesivat: koko ekosysteemi saattaa olla siirtymässä toiselle tasolle, eikä näitä prosesseja enää ihmisen voimin pysäytetä, vaikka ne pitkälti ihmisen toimesta onkin alkuun saatettu.

Helsinkiläiset ovat kuulemma viime vuosina ostaneet paljon mökkejä Saimaalta. Ihmekös tuo, kukapa vesielämästä nauttiva enää meren rannalle haluaisi. Parhaan loma-ajan, jolloin merivesi on lämmennyt uimalämpöiseksi, vesi on sinilevän takia uimakelvotonta myrkkylientä. Leväpuurossa on kurja purjehtiakaan. Sinilevätilanne jatkaa pahenemistaan ja merenrantamökkien kysyntä ja hinnat tulevat putoamaan. Itsekään en haluaisi enää mökkiä Itämeren rannalta. Tiedän, mistä meren pahoinvoinnissa on kyse, ja minulla olisi koko loma-ajan paha mieli meren huonon tilan takia. Parempi on pysytellä kuivalla maalla tai sisävesillä ja nauttia lomastaan iloisin mielin, näin minusta tällä hetkellä tuntuu.

Saimaan reissun aikana ehdin lukea Akateemisesta ostamani Merete Mazzarellan kirjan "Hyvä kosketus" (Tammi, 2006). Mazzarella kuuluu suosikkeihini, olen lukenut useita hänen kirjojaan. Uudessa kirjassaan hän pohtii hyvän ja terveen elämän suhdetta, sairautta, hoitoa ja hoivaa (eivät siis ole sama asia), potilaana olemista, lääkärin ammattia ja roolia ja kuolemaa. Tapansa mukaan Mazzarella kirjoittaa kaikesta tästä kirjallisuuden tutkijan keinoin, käyttämällä apunaan sekä todellisten ihmisten että kirjallisten hahmojen sanoja ja elämänkohtaloita. Pidin kirjasta kovin, ja pureskeltavaa on niin paljon, että kirja kannattaa lukea uudelleenkin. Luulen, että kirjasta voi olla ajatteluapua ihmisille, jotka esimerkiksi oman tai läheisensä sairastumisen vuoksi joutuvat pohtimaan sairauden ja terveyden olemusta, terveydenhuollon koneistoa tai valmistautumaan kuoleman vierailuun.

Mazzarella siteeraa mm. amerikkalaista kirjailija Susan Sontagia. Hän on muistuttanut, että me kaikki olemme tulevia potilaita: "Sairaus on elämän yöpuoli, ihmisen raskaampi osa. Jokainen saa syntyessään kaksoiskansalaisuuden: toisen terveyden valtakuntaan, toisen sairauden valtakuntaan. Ja vaikka me kaikki haluamme aina käyttää mieluummin hyvää passia, ennemmin tai myöhemmin itse kunkin on pakko, ainakin hetkeksi aikaa, tunnustautua tämän toisen maan kansalaiseksi.".

En ole Sontagin kanssa aivan samaa mieltä, saavatko kaikki ihmiset syntyessään avaimen myös terveyden valtakuntaan. Joskus tapaa tai kuulee ihmisistä, jotka tuntuvat saaneen vain se huonomman passin elämässään, ja sillä he sitten selviävät miten kuten kunnes eivät enää selviä. Oleellista kirjan sisällön kannalta on kuitenkin ajatus siitä, miten meidän on yleensä jossain elämämme vaiheessa pakko tunnustautua myös sairaiden yhteisön jäseneksi, eikä se aina käy kovin kivuttomasti. Toisaalta Mazzarella pohtii myös sitä, miten tiede, lääketeollisuus ja taloudellinen voitontavoittelu luovat meille koko ajan uusia sairauksia ja vajavaisuuksia niin, että juuri kukaan ei enää ole ns. normaali terve ihminen. Mazzarella kirjoittaa mm. siitä, miten hän itse kävi terveystarkastuksessa. Tarkastuksen jälkeen sairaanhoitaja ilmoitti riemastuksissaan: "Teillä on aivan normaalit kolesteroliarvot. Juuri kenelläkään ei ole." Tällaiseen normaaliuskäsitteeseen ei Mazzarellakaan ollut aiemmin törmännyt.

Terveydelle asetetut vaatimukset kohoavat koko ajan. Elämme pidempään kuin koskaan, ja olemme terveempiä kuin koskaan, mutta koskaan emme ole tunteneet itseämme näin sairaiksi, kuuluu yksi kirjan ajattelemaan herättävistä perusajatuksista. Kirjassa pohditaan paljon myös terveydenhuollon tasa-arvoa, tai sen puutetta, ja kuolemaa. Mazzarella kysyy muun muassa, täytyykö kunnon ihmisten yrittää kunnostautua vielä kuolemassakin, ja onko hallinta arvokkuuden edellytys. Pitäisikö osata vielä kuollakin oikein, jotta olisi riittävän hyvä ihminen? Milloin saa olla itsekäs?

Mazzarellan ajatukset kuolemasta ja sen merkityksestä ovat meille vielä toistaiseksi eläville tärkeitä. Erityisen tärkeäksi ne tekee se tapa, jolla me nyky-yhteiskunnassa ylihygienisoimme ja piilotamme kuoleman. Kuolemasta olisi tarpeen puhua enemmän, kuolema on arkea siinä kuin elämäkin. Näin tajuaisimme olla onnellisia siitä rajatusta ajasta, mitä meillä on. Teurastamossa vuosikausia työskennellessäni tuli pakostakin pohdittua paljon kuolemaa. Nyt, kun olen muuttanut asumaan hautausmaan viereen, olen alkuhämmennyksen jälkeen tajunnut, että toisten ihmisten kuolinkellojen kuuntelu parvekkeeni rauhassa ei masenna omaa elämääni, vaan tekee siitä todellisempaa On luvallista tuntea riemua siitä, että on elossa, vaikka samaan aikaan saatankin miettiä, millaista vainajaa ja millaisella saattojoukolla hautausmaalla kullakin kellonsoitolla haudataan. Erityisesti mietin niitä vainajia, joilla ei ole muita saattojoukkoja kuin viranomaiset. Heidän määränsä on kaiketikin kasvamassa.

Mazzarellan kirja on paitsi sivistynyt ja ajatuksia nostattava myös hauska. Välillä sillä tapaa itkettävän hauska, kuin mitä terveydenhuollon elämän ja kuoleman rajamailla liikkuvat jutut tapaavat olla. Ainakin oman isoäitini dementian kanssa tuli naurettua paljon, vaikka yleensä itku silmässä. Kevyen humoristinen ote voi olla joillekin ainoa tapa sietää elämän kamalimmat asiat. Minun suutani vetää makaaberiin hymyyn mm. seuraava lyhyt ote kirjasta, vaikka se sisällöltään onkin oikeasti karmiva ja kyseisen lääkärin pitäisi hävetä silmät päästään. "Ystäväni kertoi, kuinka ylilääkäri oli kierrolla pysähtynyt hänen kuolevan muttei suinkaan vielä täysin tajuttoman äitinsä sängyn viereen ja sanonut: ’Jaaha, ei hyvältä näytä. Emme oikein tiedä, mistä on kyse, mutta ehkä se selviää ruumiinavauksessa.’" Ajatelkaapa nyt tätä tilannetta tosielämässä itsestänne puhuttuna! Enkä tarkoita, että mitenkään kammoaisin ruumiinavauksia. Olen itsekin ollut opiskeluaikoinani läsnä yhdessä, ja työskennellyt sittemmin seitsemän vuotta teurastamossa. Sisäelimillä ei minua voi hämmentää, mutta en todellakaan haluaisi kuulla tällaista tekstiä kuolinvuoteeni äärellä. Turtuminen on ihmisläheisissä ammateissa hyvin vaarallinen asia. Lääkärillä ei ole varaa turtua potilaittensa suhteen, eikä opettajalla oppilaittensa suhteen. Ei, vaikka heitä tulee uusia kymmenittäin joka ikinen vuosi. Jokainen on silti oma ainutkertainen yksilönsä. Jotta esimerkiksi me opettajat pystymme ottamaan tämän työssämme huomioon vuosikymmenestä toiseen, me tarvitsemme irtiottomme (=kesäloman) ja me tarvitsemme riittävästi täydennyskoulutusta, joka pitää kirkkaana mielessä professiomme.

Kirjan viime sivuilla Mazzarella ottaa esiin mielenkiintoisen ajatuksen eettisestä stressistä. Tällainen stressi on stressiä, joka syntyy siitä, ettei pysty tekemään työtään niin kuin haluaisi ja näkee oikeaksi. Mazzarella kysyy, että eikö tällainen stressi ole vaikeampi kestää kuin minkään muun tyyppinen stressi, ja eikö se aiheuta työuupumusta vielä enemmän. Ja vielä vaarallisempana hän pitää sitä, jos ihminen tottuu eettiseen stressiinsä. Arvot vaikuttavat toimintaamme, mutta myös toimintamme vaikuttaa arvoihimme.

Merete Mazzarellan kirja on sopivaa luettavaa monenlaisille ihmisille, ja myös meille poliitikoille. Kirja ohjaa miettimään sitä, mikä on tärkeää, ja mikä ei. Kritiikkiäkin Mazzarellaan voi toki halutessaan kohdistaa. Mazzarella tekee sen saman, minkä kaikki muutkin, jotka eivät joudu järjestämään terveydenhuollon rahoitusta: korostaa sitä, että pitää protestoida vallitsevaa talousajattelua vastaan, ja ajatella ihmisten ja ihmisyksilöiden parasta. Hän ei kuitenkaan esitä ajatusta siitä, miten terveydenhuollon talous turvataan, paitsi että toteaa olevan myös priorisointikysymys, mitä terveydenhuolto saa kaikkiaan maksaa. Potilaiden ei tule hyväksyä heikennyksiä, vaan on jatkettava vaatimista. Näinhän asia tietysti on, mutta kunpa joku esittäisi tämän vaatimuksen yhdistettynä siihen, miten terveydenhuollon rahoitus tullaan jatkossa ratkaisemaan. Terveydenhuollon menot kasvavat aivan valtavaa vauhtia. Syitä on monia, mutta keskeisimpiä ovat lääkekulujen kasvu (lääkkeiden käyttö kasvaa ja koko ajan kehitetään uusia, entistä kalliimpia ja ehkä, mutta siis vain ehkä, entistä tehokkaampia lääkkeitä), uusien kalliiden lääketieteellisten menetelmien kehittäminen ja käyttöönotto sekä väestön ikääntymisestä seuraava terveydenhuollon tarpeen määrällinen kasvu. Kuten Mazzarella toteaa: "Jo nykyään on olemassa varakkaita syöpäpotilaita, jotka ottavat asianajajan mukaansa lääkäriin vaatiakseen uusimpia ja kalleimpia sytostaattihoitoja". Ja hetki aiemmin tekstissä: " Jos ajattelemme pelkästään oikeuksia, eri eturyhmät tulevat taistelemaan keskenään resursseista: lasten päivähoito asettuu vanhustenhuoltoa vastaan, sydänpotilaat reumaatikkoja vastaan."

Totta on, että suomalainen terveydenhuolto on muiden maiden tilanteeseen verrattuna tehokasta, ja totta on, että voidaan hyvin kyseenalaistaa tämänkin hallituksen aikana toteutetun veronalennuspolitiikan mielekkyys. (Keskustan ja sosiaalidemokraattien hallitushan on kaudellaan toteuttanut päinvastaisista vaalilupauksistaan huolimatta niin reippaan veronalennusohjelman, että se ylitti jopa kokoomuksen vaalien alla esittämät veronalennustavoitteet! Kokoomus onkin voinut vain kehua oppositiosta hallituksen harjoittamaa veropolitiikkaa.) Silti – siis korostan silti – jäljelle jää se tosiasia, että terveydenhuollon menot kasvavat sellaista vauhtia, että siihen ei missään systeemissä voi olla varaa. Oikea kysymys ei ole, ketä jätetään hoitamatta, eikä oikea vastaus ole, että säästetään terveydenhuolto alhaisemmalle tasolle. Sehän vasta kalliiksi tulisi, jos asiaa ajatellaan yhtään pidemmällä aikajänteellä. Oikea kysymys on, että miten homma hoidetaan niin, että kaikki tulevat tasa-arvoisesti ja tarvittavassa määrin hoidetuiksi, ala kehittyy järkevällä tavalla ja menokasvu pysyy tasolla, joka pystymään hallitsemaan. Mitä pitää ja voi tehdä toisin, jotta rahat saadaan riittämään tasa-arvoiseen ja laadukkaaseen hoitoon? Kukaan asiaa tunteva poliitikko ei väitä, että terveydenhuollosta pystyttäisiin säästämään. Oleellista on, osaammeko hallita menokasvun. Tällä hetkellä emme osaa, eikä vesittynyt Paras-hankekaan (eli kunta- ja palvelurakenneuudistus) näytä tuovan asiaan parannusta.

Muutosta kuitenkin tarvitaan, sekä käytäntöjen että asenteiden tasolla. Voisimme ehkä aloittaa terveydenhuollon hierarkkisen sisärakenteen purkamisesta. Vahvempaa hierarkiaa ei taida tänä päivänä löytyä edes armeijasta. Terveydenhuollon rautakangen letkeää organisaatiokulttuuria ei voi enää perustella muulla kuin alan traditiolla, ja se taas ei ole tässä tilanteessa mikään peruste. Toisekseen pitäisi saada terveydenhuolto katsomaan ja hoitamaan ihmistä kokonaisuutena, eikä vain oireina ja yksittäisinä sairauksina. Kolmanneksi ehkäisevä terveydenhuolto on otettava vielä nykyistä enemmän tosissaan, ja se taas ei ole millään muotoa yksin terveystoimen asia. Mikään näistä ei ole keneltäkään pois, mutta ehkä ne veisivät meitä kohti entistä parempaa ja myös kustannustehokkaampaa hoitoa.

14.7.06

Loma-ajatukset harhailevat kuin karanneet ilmapallot

Maanantai 10.7.

Sunnuntaina tulimme mieheni perheen mökille Vihtiin. Saimme kyydin Turusta ystäväpariskunnalta, he pysähtyivät ottamaan meidät mukaansa matkallaan Helsinkiin. Perille päästyämme ystävämme jäivät hetkeksi uimaan ja grillaamaan pihamaalle. Heidän lähdettyään saimme jalkapallon loppuotteluyleisövieraiksi yhden toisen, Lohjalla asuvan ystäväpariskunnan. Jännäsimme loppupeliä ja samalla grillasimme avotakassa iltapalaksi maissintähkiä ja sieniä. Meillä oli oikein jalkapallon mm-kisaviinipullokin, jonka ystävämme oli tuonut taannoiselta Berliinin matkalta. Mieheni oli kesäkuun alkupuolella kuuden kaverinsa kanssa viikon Berliinissä katsomassa jalkapalloa screeneiltä ja yhden ottelun stadionillakin. Pojilla oli ollut hyvä reissu, ja Suomeen palaamisen jälkeenkin telkkaria on meillä katsottu sen verran kiivaasti, että minun kesäni on sujunut ilman turhaa telkkarin tuijottelua. No, nyt urakka päättyi Italian voittoon, eikä se meidän kisakatsomossamme herättänyt suurta innostusta. Ensisijaiset suosikit olivat kuitenkin kaikilta karsiutuneet jo aiemmin.

Täällä Vihdin mökillä on siinä mielessä leppoisa olla, että minulle täällä ei ole paljoa tekemistä. Kasviviljelykset ovat tyyliä "tulkoon toimeen itsellään, jos tulee", ja puutyöt eivät ole minun juttujani. Löhöilen, luen, ihmettelen luontoa ja laitan ruokaa. Talvisin ehtii puuhata niin vähän käsillään, että minulle parasta lomaa on tällainen slow-liikkeen mukainen elämä. Päivät kuluvat aterioiden, pienen puuhailun, mahdollisen pelailun ja ulkoilun sekä lepäämisen vaihtuvassa rytmissä. Ajatukset ja mietteet seilaavat aiheesta toiseen kuin karanneet ilmapallot. Tunnen itseni pysyvän paikallaan ja aika vain virtaa viivana ohitseni. Talvella tätä tunnetta on mahdoton tavoittaa. Silloin ajan virta vie ja minä räpiköin minkä pystyn pysyäkseni pinnalla.

Lueskelin mukaan ottamastani tuoreimmasta Hyvä Terveys –lehdestä juttua unelmoinnista, unelmien saavuttamisesta ja elämän täyttymisestä. Jutussa on myös laatikkoteksti hitaan elämäntavan slow-liikkeestä. Minun elämäni on jo vuosia jakautunut niin, että 11 kuukautta vuodesta elän fast- ja superfast-elämää, ja heinäkuu menee slow-elämän ehdoilla. Kesäkuun olen tietenkin jo lomalla, mutta se menee vielä kevätkauden viimeisiin kokouksiin ja kaikenlaisiin järjestelyihin, eikä siksi tunnu tosilomalta. Elokuun alussa kokousrumba käynnistyy tänäkin vuonna jo heti ekalla viikolla. Vain heinäkuu on ihan oikeasti omaa aikaa, ja siitä tapaan pitää tiukasti kiinni. Emme juuri edes matkustele ulkomailla, minulle se ei vastaa unelmaa lomasta. Kesällä 2005 teimme poikkeuksen ja matkasimme muutamaksi päiväksi Amsterdamiin. Reissu oli kiva, mutta tänä kesänä pysymme taas koto-Suomessa. Hektisen opettamisen ja opetuksen valmistelun sekä politiikanteon, kokoustamisen ja esityslistojen lukemisen paras vastapaino on keskittyä elämän perusasioihin: rauhoittumiseen, ajattelemiseen, ruoanlaittoon, ystävien ja sukulaisten kanssa olemiseen ja luonnon tarkkailuun. Silloin tuntee ihan oikeasti elävänsä. Perunoiden peseminen ei tietenkään ole välttämättä erityisen meditatiivista sille, joka laittaa vuodet ympäri perheelleen ruokaa kahdesti päivässä. Mutta minulle, joka suurimman osan vuodesta olen pääosin "ulkoruokinnassa", tai sitten väsään kiireellä jotain kotona, on perunoiden peseminen ulkorappusilla istuen ja puiden latvuksia kohisuttavan tuulen suuntaa kuunnellen täydellistä vastapainoa talven aherrukselle sisätiloissa.

Loman perusidea lieneekin rytmin ja tekemisen vaihdos, eikä oikeita lomanviettotapoja voi siksi olla. On vain enemmän tai vähemmän yksilökohtaisesti antoisia tapoja. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että loman viettäminen on ihmiselle tärkeää. Lomaa ei myöskään pitäisi pilkkoa pieniin osiin, vaikka moni kokee työelämän ja työtehtävien sitä tänä päivänä vaativan. Lomakatkoihin suostutaan myös ikään kuin oman edun nimissä, ettei työ vain kärsisi tekijänsä laiskottelusta. Olemmeko jo Suomessa siinä pisteessä, että työelämän paineiden vuoksi pitäisi oikein kirjata lakiin oikeus ansaitun loman eheydestä? Tai ehkä joku tällainen on jo olemassa? Onko henkinen työsuojelu ajan tasalla nopeasti muuttuvassa tietoyhteiskunnassa? En tiedä, tämä lainsäädäntö ei ole minun osaamisaluettani. On kuitenkin niin, että sähköpostin ja kannettavien laitteiden kautta työelämä tuppaa kovin kerkeästi tunkeutumaan ihmisten vapaa-aikaan. Kuinka pitkälle tämä voidaan tai on kannattavaa sallia? Missä vaiheessa hyöty kääntyy haitaksi, miten ehkäistään työuupumus ja turvataan vaikkapa tietotyöläiselle henkisen palautumisen rauha? Ja onko valinta työn ja vapaa-ajan/loman suhteen yksilön oma asia? Pitääkö luottaa siihen, että ihmiset itse tietävät rajansa vai tarvitsevatko he työsuojelun tukea rauhansa ja rajojensa määrittelyyn? Paljon kysymyksiä vailla vastauksia.

Hyvän Terveyden jutussa kirjoitetaan, että "Hidasta elämäntapaa luonnehtivat rauhallisuus, huolellisuus, vastaanottavaisuus, tyyneys, intuitiivisuus, kiirehtimättömyys, kärsivällisyys, pohdiskelevuus, ja siinä arvostetaan laatua määrän sijasta.". Nopea taas tarkoittaa jonkun "Slow – Elä hitaammin" –kirjan kirjoittaneen Carl Honorén (Bazar 2006) mukaan "kiireistä, kontrolloivaa, aggressiivista, stressaantunutta, pinnallista, kärsimätöntä, aktiivista ja määrän laadun edelle asettavaa elämäntapaa ja –asennetta". "Hitaassa ajattelussa on aikaa antaa ajatusten hautua omassa tahdissaan. Sellainen ajattelu on intuitiivista ja luovaa, joka puolestaan tuottaa oivalluksia ja syvällistä ymmärrystä."

Joopa joo. En ole lukenut kyseistä kirjaa, mutta lehden juttu käsitteli asiaa, jota on tullut monesti pohdittua. Minulla on muutamia ystäviä, jotka elävät elämäänsä slow-vaihteella. Olen itsekin ollut joskus sellaisessa elämäntilanteessa, ja opin silloin nauttimaan siitä. Joskus, kun olen itse todella väsynyt, saatan hieman kadehtien miettiä, pitäisikö tehdä kertakaikkinen suunnanmuutos, heittää hiiteen nykyinen työ, politiikka ja elämäntapa, muuttaa johonkin luonnonläheiseen yksinkertaiseen ympäristöön ja alkaa elättää itseään niukasti mutta omilla käsillään työtä tehden. Osalla ihmisistähän on kanttia tehdä tällainen täyskäännös, ja naistenlehdet tekevät heistä sitten kolmen aukeaman artikkeleita. Olisi kiva tietää, kuinka tyytyväisiä he ovat valintoihinsa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Tai entä minä, jaksaisinko ja pystyisinkö elämään tyytyväistä ja tasapainoista slow-elämää vuodesta toiseen, vai pitkästyisinkö hengiltä ja itkisin ehkä yksinäisyyttä? Vaikea sanoa.

Honorén tekstisitaatin suhteen allekirjoitan slow-elämän väitteet, muuta olen hieman erimielinen fast-elämän kirouksista. Ei säpäkkätahtinen ja kuluttava elämä aina noin ankeaa ole, vaan siinäkin voi olla hyviä ja nautittavia puolia. Ainakin näin on, jos onnistuu edes kohtuudella huolehtimaan jaksamisestaan ja palautumisen tarpeesta. Kiivastempoinen (työ)elämä on toki aktiivista ja stressaavaa, se vaatii itsekontrollia ja tehokasta adrenaliinin eritystä. Silti se voi olla sisällöllisesti hyvinkin antoisaa, uutta tietoa ja vaikutuksia antavaa sekä itseä kehittävää. Eniten eri mieltä olen siitä, että vain slow-elämä olisi luovaa ja fast-elämä pinnallista höttöä. Kukkua! On totta, että aikaa ajatteluun, pohdiskeluun ja edes harkitsemiseen ei kiireisen työelämän pyörteissä ole aina riittävästi, mutta innostusta, inspiraatiota, itseilmaisua ja luovuutta voi kyllä löytyä. Ja usein löytyykin, siksihän ihmiset jaksavat painaa vuodesta toiseen. Lisäksi slow-elämään liitetty intuitiivisuus on ehdottoman tärkeä ominaisuus nimenomaan hektisessä ympäristössä, jossa valinnat on tehtävä nopeasti aiemmin kertyneen kokemuksen ja tiedon (suomeksi perstuntuman) pohjalta. Kiireinen työorientoinut elämäntapa voi olla parhaimmillaan rikastuttavaa ja yhteisöllistäkin. Eri asia sitten on, kuinka kauan kiirettä jaksaa ja milloin se muuttuu pääsisällöltään rasitteeksi, eikä enää innostuksen lähteeksi. Viimeistään silloin kysytään kai sitten ratkaisujen tekemisen taitoja.

Jossakin kirjassaan luovuustohtori Jussi T. Koski (suosikkejani!) siteeraa jotakuta muuta, joka on pohtinut johtavien poliitikkojen kiireistä elämäntapaa. Saatan muistaa tämän hieman väärin, enkä nyt pääse kirjahyllyni ääreen tarkistamaan sitaatin aitoutta. Mutta lopputulos oli kiinnostava päätelmä siitä, miten "maailmaa hallitaan sumuisin aivoin". Siinä vaiheessa, kun ihminen on edennyt urallaan pisteeseen, jossa joku muu sopii hänen puolestaan minuuttiaikataulut kuukausiksi ja jopa vuosiksi eteenpäin, kun kaiken aikaa on pysyttävä tapahtumien tasalla, tehtävä päätöksiä, käytettävä valtaa ja oltava vuorokaudet läpeensä arvokkaan tehtävänsä käytettävissä, hänellä ei enää ole kosketusta omaan elämäänsä, hän ei voi valita tekemisiään, ei ehdi nukkumaan riittävästi eikä hänellä ennen kaikkea ole aikaa ajatella. Eikö olekin aika pelottavaa, millaisessa elämäntilanteessa johtajamme elävät? Mitä korkeampaan asemaan ihminen on kivunnut ja mitä enemmän hänellä on valtaa, sitä vähemmän hänellä on aikaa ajatella, pohtia ja harkita, ja sitä enemmän hän on sen ajattelun, pohdinnan ja harkinnan varassa, mitä hänen kiireiset avustajansa ehtivät tekemään. Tämä koskee niin maiden johtavia poliitikkoja kuin merkittäviä yritysjohtajiakin. Vai ehkä tämä onkin tarkoitettu näin? Yksittäiselle ihmiselle ei kerry niin paljon valtaa, koska taustajoukot kantavat merkittävän osan vastuusta. Mene ja tiedä.

Silloin kuin vihreät olivat vielä hallituksessa, seurasin puoluehallituksen jäsenenä puoluehallitusten kokousten kautta ministereidemme ja maan hallituksen toimintaa. Ei käynyt kateeksi. Sellaista menoa jaksaa yhden nelivuotiskauden, mutta voiko niin jatkaa täysipainoisesti useita hallituskausia peräkkäin? Ovatko jotkin ihmiset niin taitavia, että he kykenevät rakentamaan itselleen rutiinit ja järjestelmän, jossa he todella säilyttävät ajattelu- ja harkintakykynsä ynnä todellisuudentajunsa vuodesta toiseen siinä pyörityksessä? Ja pystyvät hoitamaan itsensä ja ihmissuhteensa, ja ottamaan itselleen uusiutumiseen tarvitsemansa vapaa-ajan? Jotkut varmasti ovatkin tällaisia jaksamisen neroja, mutta silti epäilen, että enemmistö maan johtavista poliitikoista ei sitä ole. Väsyminen on inhimillistä. Entä kuinka paljon rankempaa täytyy elämän olla vielä pääministerillä, EU-komission puheenjohtajalla tai Yhdysvaltojen presidentillä kuin tavallisella ministerillä? Tai päinvastoin: jos heillä ei ole rankkaa, kuinka huolissaan meidän pitäisi olla? Kuka silloin vastaa asioiden kulusta? Hallitusaikojemme ministerit Satu Hassi ja Osmo Soininvaara ovatkin käsitelleet kirjoissaan mainiosti ministeriaikojensa aika- ja valtakysymyksiä.

Vihreillä on puolueen alkuajoista lähtien ollut ratkaisu tähän uupumisen ja leipääntymisen ongelmaan: rotaatio. Väsyminen on uhka pienissä ja isoissa hommissa. Meillä on perussääntönä se, että kaikissa luottamustoimissa, joihin puolue väkeään asettaa, saa istua kaksi peräkkäistä kautta, ja sen jälkeen paikan pitäisi mennä kiertoon. Säännöstä voi perustellusta syystä poiketa. Rotaatio ei koske niitä paikkoja, joihin edustajat valitsee kansa vaaleilla, eli kansanedustajia ja kunnanvaltuutettuja. Puolueen puheenjohtajalla on lisäksi mahdollisuus maksimissaan kolmeen peräkkäiseen kaksivuotiskauteen.

Mutta eivät vain ministerimme olleet hallituskaudella kovilla. Hallitusyhteistyö söi seitsemän hallitusvuoden aikana myös puoluetta, joka joutui keskittämään voimavaransa hallituspolitiikkaan. Siinä sivussa puolueelta jäi itsensä uudistaminen syrjään, aivan kuten työn stressaamalle ihmisellekin usein käy. Kun sitten ydinvoimalapäätöksen myötä lähdimme oppositioon, olimme hetken kuin seinää päin juosseita. Ei se vauhti, vaan se äkkipysäys…

Mutta hyvin nopeassa tahdissa alkoi omaehtoinen korjaava toiminta. Lukuisat työryhmät käynnistyivät kuin itsestään työstämään ohjelmia eri politiikan aloilta, pohtimaan tapahtunutta yhteiskunnan kehitystä, käymään keskustelua ja kokoamaan päivitettyä vihreää linjaa maailman ja Suomen asioihin. Lyhyesti sanottuna: tekemään sitä aatteellista uudistustyötä, johon ei seitsemän hallitusvuoden aikana ollut riittänyt voimavaroja. Puoluevaltuuskunta oli kovilla työstäessään näitä uusia ja uusittuja ohjelmia. Se työ on osin jatkunut vielä tällä kaudellakin, jolloin minä olen vetänyt puoluevaltuuskunnan työtä sen puheenjohtajana. Nyt tarvittava perustan uudistaminen on tehty, ja olemme hyvässä sisäisessä iskussa seuraaviin vaaleihin. Mutta aikaa siihen tarvittiin. Aikaa puolueelle, ja aikaa sen puolueen muodostaville ihmisille. Miten mahtaa olla muissa puolueissa? Tuntuvatko demarit niin pysähtyneiltä - jopa ummehtuneilta - siksi, että pitkä hallitusvastuu on estänyt puolueelta muuttuneen maailman vaatiman sisäisen aatteellis-poliittisen uudistustyön? Sellaista kun ei oikeasti voi tilata ulkoa, sen voivat tehdä vain puolueen omat ihmiset, koska ne ihmiset ajatuksineen ovat se aate ja puolue tässä ajassa. Ja miten heillä on muka oikeasti ollut siihen työhön aikaa ja keskittymisrauhaa viimeisen 11 vuoden aikana? Demareilla on tässä yhteiskunnassa valtavan paljon valtaa, joten myös meidän ei-demareiden on syytä kantaa huolta puolueen henkisestä ja aatteellisesta hyvinvoinnista, ja heidän kyvystään vastata politiikallaan tämän ajan keskeisiin kysymyksiin.

Summa summarum: unelmani on, että osaan yhdistää opettamisen, politiikan teon ja vapaa-ajan sellaiseksi kokonaisuudeksi elämässäni, että minulle jää aikaa tehdä hommat hyvin, huolehtia itsestäni ja läheisistäni sekä ajatella. Jos tulen valituksi eduskuntaan ensi kevään vaaleissa, toivon pystyväni siinäkin tapauksessa säilyttämään ajankäytön hallinnan ja raivaamaan riittävästi tilaa tärkeille asioille elämässä ja myös rauhoittumiselle ja ajattelemiselle. Sillä ajatteleminenhan on politiikassa olennaista, eikös?

Nyt on lopetettava päiväkirjalle lässytys, tuli palaa jo grillissä. On aika lähteä tarkkailemaan, miten kanankoivet kypsyvät avotulella. Slowfood-ideologian mukaan aion tehdä sen huolella, alusta lähtien tarkkaan seuraten ja tuoksuja haistellen. Sillä nythän on loma!

PS. Samassa Hyvä Terveys -lehdessä oli simppeli resepti grilliperunoille. Otetaan vajaa kilo uusia perunoita ja keitetään ne suolavedessä kovan kypsiksi. Annetaan jäähtyä vähän, pannaan potaatit muovipussiin ja heitetään sekaan 1-2 rkl öljyä, sama määrä soijakastiketta ja sopivasti mustapippuria. Käännellään, sekoitellaan pussia ja annetaan maustua muutamia tunteja tai seuraavaan päivään. Sitten pujotetaan potut liotettuihin puisiin grillitikkuihin ja grillataan käännellen niin että perunat lämpenevät, kypsyvät loppuun ja saavat kunnolla väriä pintaan. Helppoa kuin mikä. Tarjosimme tätä sunnuntaina, kehuja tuli omilta ja vierailta! Esivalmistelut voi tehdä kätevästi kotona hyvissä ajoin, ja ruoka on valmis kypsennettäväksi heti mökille päästyä.

Tiistai, 11.7.

Puutöistä tuli sittenkin myös minun juttuni. Luulin mieheni ohjelmassa olevan lähinnä halonhakkuuta, mutta tarve olikin katkoa talvella kaadettuja puunrunkoja. Minua tarvittiin aputytöksi, ja niinpä yhdessä väänsimme isoja koivunrunkoja pienemmiksi pätkiksi. Lisäksi ohuemmat rungot kaipasivat sahapukille syöttäjää moottorisahalle, joten helteistä puuhaa riitti minullekin. Onneksi oli mahdollista käydä välillä uimassa.

Vihtiin tullessa sain loppuun kesken olleen Alexandra Marininan dekkarin "Kuolema ja vähän rakkautta" (Loisto/Otava). Pidän dekkareista, niiden avulla pääsee mukavasti irti arjesta. Marinina on uusi tuttavuus. Kirja ei ollut dekkarina kovin kummoinen, sellaista peruskauraa. Mutta miljöö (Moskova) ja päähenkilö (miliisi/rikostutkija Anastasia Kamenskaja) oli kiinnostavaa. Harvemmin tulee luettua nyky-Venäjästä edes jollakin tavalla kertovia kirjoja. Siksi hainkin heti kirjastosta pari muuta Marininaa lisää. Mökkimatkalle otin tosin pelkkiä kevyitä pokkareita.

Painetun tiedonvälityksen ulottumattomissa joudun tyytymään sunnuntain uutisten kommentointiin. Sunnuntain Hesari uutisoi näkyvästi, että "Presidentti Halonen saa kansalta aiempaa huonommat arvosanat". No niin saa, mutta millaiset! Laskua kansansuosiossa on todellakin tapahtunut, mutta edelleen 81 % haastatelluista antaa Haloselle melko tai erittäin hyvän arvosanan. Se ei ole vähän, täpärän presidentinvaalin jälkeen, eikä jutun otsikko minusta aivan tee oikeutta Haloselle. Jutussa viitataan siihen, että parhaimmillaan luvut olivat 94 %. No entä sitten, ei kukaan voi olla pysyvästi niin suosittu. Paitsi Pohjois-Korean Kim Jong Il?

Kuulun siihen laajaan joukkoon, joka pettyi Halosen kampanjaan. Kun jokaista yrittää mielistellä, ei tule sanoneeksi yhtään mitään. Halosen kampanja oli harmaampi kuin julkiharmaaksi tunnustautuneen Matti Vanhasen. Olisin odottanut aiemmin reippaalta presidentiltä selkeitä viestejä ja kannanottoja sekä maailman menosta että suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Ja kuulin täysin ympäripyöreää lätinää. Ihmettelen, että presidentillisistä korkeuksista taas ehdokkaaksi laskeutuminen kävin niin kankeasti. Ja siksi ymmärrän, että niin moni halusi nostaa siinä valjuudessa Niinistöä, vaikka itse äänestikin toisella kierroksella pitkin hampain Halosta. Vaihtoehtona olisi lähinnä ollut olla äänestämättä, mutta se on poliitikolle paha paikka. Kuusi vuotta sitten minäkin äänestin Halosta toisella kierroksella hyvillä mielin. Ensimmäisellä kierroksella olen kummissakin vaaleissa tietenkin äänestänyt Heidi Hautalaa.

Toinen mielenkiintoinen juttu sunnuntain Hesarissa käsitteli roskaamista. Kuten HS oikein muistuttaa, laki kieltää roskaamisen. Totta vieköön kannatan maanlaajuisen sakotuskampanjan käynnistämistä, jotta ihmiset taas muistaisivat, että roskat kuuluvat roskikseen, olivatpa ne sitten mäyräkoiran nahkoja, jätskipapereita tai tupakka-askin muovikuoria. Ennen moisen kampanjan käynnistämistä olisi kuitenkin hoidettava pari pikku juttua. Kuntien, yritysten, taloyhtiöiden ja tapahtumien järjestäjien tulisi yhteisvoimin järjestää "roskapöntöt kunniaan" –kampanja. Jokainen pyrkisi siis osaltaan huolehtimaan siitä, että roskapönttöjä on riittävästi joka puolella. Jos ihminen joutuu kulkemaan monta korttelinväliä ennen kuin ensimmäinenkään roskis tulee vastaan, hän todennäköisesti heittää roskan kadulle. Jos odotuksen jälkeen vastaan tuleva roskis on rikki, koska joku neropatti on monottanut siitä pohjan auki, suuri osa kulkijoista saa tarpeekseen ja taatusti heittää roskansa minne sattuu. Siis ensin roskisasia kuntoon ja sitten kunnon sakotuskampanja muistuttamaan niiden käytöstä. Samaten mäyräkoirien nahoille oikein kunnon haittavero, jotta tuosta turhanpäiväisesti saastuttavasta (ja alkoholinkulutusta lisäävästä?) pakkausmallista päästään eroon. Aiemmin asiat olivat paremmin, kun väki osti oluensa koreissa tai kasseissa.

Roskaaminen on oikeasti kurja ongelma. Viime keväänä mieheni kanssa saimme tarpeeksemme taloni takana olevan metsän (joka kartoissa tunnetaan Rakuunapuistona) roskista. Metsä on kohtalaisen siisti, mutta silti roskia vaikutti olevan. Ajattelimme, että ei meiltä kauaa kestä siivota se pienehkö metsikkö, ja touhu käy hyötyliikunnasta ja keväisestä ulkoilusta. Otimme mukaan hanskat ja kaksi isoa muovikassia. Ne eivät riittäneet mihinkään, kun pääsimme vauhtiin. Metsästä paljastui vaikka mitä, mm. lukuisia käytettyjä vaippoja, pyöränlukko, muoviletkua ja teinien suosikkikarkit ja –tupakatkin tuli selville. Lisäksi naapuritaloyhtiöt näyttivät käyttävän kaupungin puistoaluetta omana yksityisenä puutarhajätteen kaatopaikkanaan, mikä on tietenkin kiellettyä. Biojätekasoihin emme kuitenkaan puuttuneet, sillä kassit täyttyivät nopeasti muutenkin. Koska jotkut älypäät olivat heittäneet maastoon lähes uusia muovikasseja, saimme niistä kätevästi lisää roska-astioita. Siinä vaiheessa, kun meillä oli viisi täpötäyttä muovikassia sekalaista roskaa ja lisäksi iso kasa pahvia, nälkä alkoi kaihertaa ja saimme urakasta tarpeeksemme. Olimme ehtineet vasta metsikön puoliväliin.

Ehkä ensi keväänä ehdimme siivota metsikön toisen puoliskon. Silti ihmisten paukapäisyys järkytti. Miten sellaisella luonnonläheisellä paikalla suuri joukko ihmisiä voi kuvitella, että luonto on heidän roskiaan varten? Eikä siellä korvien välissä liiku yhtään mitään, kun heitetään ne suklaapötkön kääreet sen kivan polun viereen ja särjetään kaljapullo kallion laitaan? Hyi yök.
Lauantaina Ruisrockissa otti päähän se, että ainakin Puistolavan läheisyydessä olevan ruokakojualueen jätehuolto oli jätetty lähes täysin jälkikeräyksen varaan. Ruokakojuja oli varmaan kymmeniä, ja (täpötäysiä) roskiksia noin kaksi. Ruokakojun pitäjät eivät itse olleet asettaneet mitään jätepusseja kojujensa viereen. Rokkiväen ainoa vaihtoehto näytti olevan heittää ruokailujätteensä maahan ja luottaa siihen, että joku korjaa ne myöhemmin pois. Tällaista kasvatusmalliako Ruisrock haluaa nuoriin kävijöihinsä istuttaa? Hyi yök toistamiseen.

Torstai, 13.7.

Puutöitä pukkasi vain lisää keskiviikkona. Mieheni ahersi oikein kunnolla, ja välillä minäkin puuhasin aputytön roolissani. Hikistä puuhaa yhä jatkuvassa helteessä. Torstai-iltapäivänä lähdimme mökiltä kotiin. Autottomalta se sujuu niin, että ensin soitetaan taksi, jolla hurautetaan Nummelaan, ja sieltä pääseekin jo bussiin. Kotona pyykkäsimme, ja sitten kävelin Akateemiseen etsimään lisää lomailevaan mielentilaani sopivaa luettavaa.

Mökillä luin Karen Joy Fowlerin kirjan "Jane Austen –lukupiiri" (Loisto/Otava). Muistan lukeneeni aikoinaan kirjaa kehuvan arvostelun, ja siksi opus nyt tarttui mukaani. Aihe kiinnosti, koska olen ollut parikymmentä vuotta J. Austen –fani. Kirjassa kerrotaan lukupiiristä, jossa osin ennestään toisensa tuntevat ja osin toisilleen tuntemattomat ihmiset kokoontuvat kerran kuussa käsittelemään Austenin kirjaa. Kirjoja on kuusi, ja niin on lukupiiriläisiäkin. Pidin kirjasta, mutta vielä enemmän pidän Austenista itsestään. Olen lukenut kaikki hänen alkuperäiset teoksensa, ja monet vielä useaan kertaan. Austenin kirjat eivät lukemalla kulu, vaan hänen ihmistuntemuksensa ja (lempeän) piikittelevä kielensä kantaa yli vuosisatojen ja lukukertojen.

Jane Austen kirjoitti 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa kuusi julkaistua kirjaa, joista osa tosin julkaistiin vasta hänen melko varhaisen kuolemansa jälkeen. "Jane Austen –lukupiiri" –kirjan lopussa on kiinnostava katsaus sekä Austenin kirjoihin että arvostelijoiden, muiden kirjailijoiden ja kirjallisten henkilöiden kommentteja Austenista ja hänen romaaneistaan. Omaa käsitystäni aika hyvin vastaava sitaatti löytyy esimerkiksi vuodelta 1940 D. W. Hardingilta: "Olin ymmärtävinäni, että hän oli hienovarainen satiirikko, joka paljasti jäljittelemättömän kevyin piirroin ympärillään elävien, itselleen mieleisten ihmisten koomisia heikkouksia ja rakastettavia vajavaisuuksia – Sen perusteella uumoilin, etten tahtoisi lukea hänen kirjojaan. Ja se oli pahasti harhaanjohtava käsitys… Ne jotka ovat säilyttäneet perinteisen käsityksen hänen teoksistaan, eivät olisi voineet rauhassa nauttia hänen romaaneistaan, elleivät he olisi aina lukeneet niitä ainakin hivenen väärin.".

Mark Twaininilta on kriittisempi sitaatti vuodelta 1898: "Joka kerta kun luen Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, tahtoisin kaivaa kirjailijan haudastaan ja napauttaa häntä kalloon hänen omalla sääriluullaan.". No, olen lukenut joskus kauan sitten Mark Twainiakin, mutta hänen kirjojaan en ole kaivannut sen enempää, saati etsinyt kirjastosta käsiini hänen koko tuotantoaan. Sorry, Mark.

Ilman sanomalehtiä politiikan teemat eivät pyöri koko aikaa mielessä. Telkkari ei anna samalla tapaa aivoille purtavaa. Israelin hyökkäys Libanoniin on kyllä järkyttänyt aika lailla. Tiedot Olkiluodon rakenteilla olevan ydinvoimalan viivästymisestä eivät yllättäneet, mutta huolestuttivat. Ydinvoimapäätöksen aikaan oli ilmassa vakava huoli siitä, että voimalan hintaa painettiin keinotekoisesti alaspäin. Miltäs tämä nykytilanne kuulostaa? Kustannukset nousevat, jotta työ saadaan tehtyä riittävällä turvallisuudella… Ja sitten vielä naristaan, että tämä nyt on tällainen suomalainen piirre, meillä on tiukat laatuvaatimukset ja muualla maailmassa pystytään kyllä rakentamaan halvemmalla. Just joo, kukapa haluaa maailmaan halvalla rakennettuja ydinvoimaloita? Käsi ylös ainakin kaikki Olkiluoto kolmosen puolesta lobanneet!

9.7.06

Ruisrockia ja rokkia Ruissalossa

Lauantain mieheni ja minä vietimme Ruisrockissa. Näillä aamuilla (kohta 41 v.) ei monipäiväinen riekkuminen enää suuresti houkuttele, mutta yhdeksi päiväksi oli kiva mennä. Pyöräilimme Ruissaloon ja pyöräparkki imaisi meidät pitkästä jonosta huolimatta ripeästi sisään. Muutoin pyöräparkki vaikutti tällä kertaa toimivan. Pois lähtiessä tuli kuitenkin ongelmia. Valvontahenkilökuntaa oli keskitetty tien varteen valvomaan aivan pipona, mutta siinä kohtaa, missä olisi pitänyt valvoa, että jalkaisin kulkevat eivät lähde tallustamaan pyörätielle, seisoi yksi avuton tyttö tumput suorina eikä saanut mitenkään ohjauttua väkeä oikeille raiteille. Yritä siinä sitten ajaa pyörällä kun humalainen festarikansa tallaa iloisena ja heiluvana laumana koko pyörätien leveydeltä. Mitä se tien varressa komentelu enää auttaa, jos ei alunperin huolehdita ihmisiä oikeille raiteilleen?

Itse festarialueelle pääsy oli kamalaa. Lipuntarkastukseen oli valtava ryysis, ja sen jälkeen jonotettiin vielä turvatarkastukseen. Auringon porottaessa, helteisessä tungoksessa vailla mitään varjoa tunnin jonotus ei ollut mieltä ylentävä kokemus. Ihmisiä pyörtyili jonossa. Pahimmillaan jonotus oli kuulemma kestänyt yli kaksi tuntia!! Edessäni oli nuori tyttö, joka voi auringossa todella huonosti eikä meinannut pysyä pystyssä. Kastelimme häntä vedellä, jotta hän vähän viilenisi. Milläs siinä tungoksessa menee edes taaksepäin, ja seurueella poltteli liput taskussa. Haloo, J. Merimaa & co! Mitäs jos satsattaisiin ihan oikeasti tähän sisäänpääsysysteemiin? Ei ole kivaa, kun festarikansaa seisotetaan tunteja kylki kyljessä laumoissa ja ajetaan sitten aitausten ja kapeiden rännien läpi kuin karjaa teksasilaisella ranchilla.

Itse alueella palvelut toimivat aika kivasti. Olutalueille pääsi hyvin ja äänentoisto oli mielestäni ihan ok. Musiikin puolesta ei tullut mitään tähtihetkiä. 22-Pistepirkkoja olisin tykännyt kuunnella vakavissani, mutta olimme vasta tulossa alueelle silloin, kun he heittivät keikan. 69 Eyes oli hyvässä vedossa, ja Maija Vilkkumaan mukana naisvoittoinen yleisö lauloi sujuvasti suurkaraokena. Gogol Bordello soitti gipsy punkiaan yleisöön vetävästi, mutta biisit olivat keskenään todella samanlaisia. Flogging Molly ja Don Johnson Big Band jäivät välistä, koska istuimme teltassa nurmikolla katsomassa Saksa-Portugal -pronssitaistoa. Mew ei jaksanut innostaa, onhan se herkkää ja onhan se melodista, mutta jotenkin ah niin kliinistä. New York Dolls ei mene enää täydestä ja Hanoit skippasin.

Ruisrock on festarina jees, mutta rokkifestivaali Ruissalossa ei ole ongelmaton juttu. Jokseenkin joka toisen festarin jälkeen minulle soittaa joku kiukkuisista kaupunkilaisista, että "valtuutettu on nyt vaan hyvä ja menee katsomaan, mitä tuhoa siellä on saatu aikaan". Eikä asiaa voi kiistää. Vaikka Kansanpuisto itsessään ei onneksi ole Ruissalon herkintä aluetta, jäljet jäävät. Erityisen ongelmallista on tietysti saaren muihin osiin kohdistuva kulutus ja roskaaminen. Rokkiväki ei meinaa muistaa, että luonnonsuojelulailla, Naturalla ja ties millä suojeluohjelmilla rauhoitettu alue on suojelualue myös festariaikaan. Kaikkein pahinta on liikenteen järjestäminen. Kapeat tiet eivät kertakaikkiaan vedä enempää, ja teiden leventäminen on täysin poissuljettu ajatus. Liikenteen liian suuri määrä (= ilmansaasteet ja melu) on muutoinkin vakava ongelma sekä saaren luonnolle että virkistyskäyttöarvolle. Festarien liikennetarve on huomattava. Nyt liikenteen perusmalli on saatu oikealle tolalle: bussit ja taksit jättävät väen mantereen puolelle, ja siirtyminen festarialueelle (n. 2 km) tapahtuu jalkaisin, mutta silti liikennettä riittää ja jalankulun ja pyöräilyn väylät pursuavat. Suuremmaksi ei festaria ainakaan voi enää paisuttaa, silloin olisi sitten etsittävä mantereelta uusi paikka. Parempi vain keskittyä laatuun eikä määrään.

Festarialueella äänen volyymi tuntui sopivalta, ei liian kovalta, ja uskon että annettuja melorajoja kohtalaisesti noudatettiinkin. Silti perjantai-iltana kaupungin hiljettyä saatoin kuunnella Lordin ja parin muunkin bändin jumpsutusta kotonani Vasaramäessä, noin seitsemän linnuntiekilometrin päässä. Suljettujen ikkunoiden läpi.

8.7.06

Kesäterveisiä uudesta pääkaupungista!

Vietin melkein koko viikon mieheni ja 12-vuotiaan kummityttäreni kanssa Helsingin kodissamme, kesä-Hesaan tutustuen. Kävimme Linnanmäellä, ja 12-vuotias sai raahattua minutkin - korkeanpaikan kammostani huolimatta - uuteen maailmanpyörään ja pariinkin vuoristorataan. Tosin suljin silmäni vanhan vuoristoradan ensimmäisessä eli korkeimmassa nousussa - sillä tavalla selviää paremmin eikä kuole kauhusta. Pyöritystä ja ylös-alas -liikettä (esimerkiksi mustekala-laitetta) kestän mainiosti, mutta kaukana oleva maanpinta pelottaa. Samoin on tietty liikerata, johon sisäkorvani tasapainoelin nähtävästi reagoi voimakkaasti, ja heijausliike sai minut nytkin lähes oksentamaan. Ei enää koskaan viikinkilaivaa, sen vannon! Muutoin Lintsillä oli rattoisaa.

Viikinkilaivaa lukuunottamatta viikko sujui leppoisasti. Kyläilimme anoppini luona Espoossa. Kävimme shoppailemassa alennusmyynneissä - tosin laihoin tuloksin. Vietimme aurinkoista päivää Pihlajasaaressa eväiden kera. Merivesi Helsingin edustalla oli tosin hyvin kylmää, varmaan alle 16-asteista. Ihmettelinkin tänään lehden sääkartasta Suomenlahden pintavesilämpötiloja kuvaavia käyriä. Syvemmältä tulevan kylmän veden kumpuamisestako on kyse, kun niin kapeassa lahdessa on pintavesien lämpotiloissa yli viiden asteen ero Helsingin ja Tallinnan välillä? Tallinnan edustalla käyrät näyttivät yli +21 astetta Celsiusta, ja Helsingissä alle 16. Veden virtaussuunnan Suomenlahdella on ainakin minulle opetettu olevan sellainen, että vesi kiertää ensin Viron rannikkoa itään, ja palaa sitten Suomen rannikkoa länteen. Turun saaristossa lämpötila näytti ylittävän +18 astetta. Voiko mikään muu kuin tapahtunut kumpuaminen selittää sitä, että pitkän lämpimän kauden jälkeen Helsingin edustan vesi on edelleen hyytävän kylmää ja lämpötilakäyrät tiheästi vaakasuoria? Jos näin on tapahtunut, on kylmän veden mukana noussut myös paljon ravinteita. Tulevat viikot näyttävät, mitä tapahtuu levätilanteelle.

Helsingissä on Turkuun verrattuna hyvää se, että meren rannalle on helppo päästä, ja vaikka molemmat ovat yhtä lailla merenrantakaupunkeja, asian huomaa Helsingissä paljon konkreettisemmin hyvässä ja pahassa. Helsinkiläiset todella osaavat ottaa meren monimuotoiset käyttömahdollisuudet omikseen. Meidänkin olisi täällä Turussa syytä kehittää paljon nykyistä aktiivisemmin ihmisten mahdollisuuksia päästä oleilemaan meren rantaan. Aurajokiranta on hieno, ja sen ihmiset ovat saaneet ja osanneet ottaa omakseen. Mutta yksityistä merenrantaomistusta on hellitty liiaksi. Kaavoituksessa pitää olla tiukka: omarantaista asumista ei tarvitse tukea, riittää että tuetaan asumista josta on merimaisemat. Oman tontin merenpuoleisessa laidassa voi kulkea kaikille avoin rantapolku tai pyörätie ilman, että asumisolosuhteet siitä kohtuuttomasti heikentyvät. Kaksi tärkeintä yksittäistä askelta rantojen käytön edistämisessä ovat Wärtsilä Dieselin tontin ja Puolustusvoimien käytössä olleen Vähä-Heikkilän alueen rantojen avaaminen kaupunkilaisten käyttöön. Lisäksi tulisi harkita jopa pakkolunastusta yksittäisissä kriittisissä kohteissa, jotta kaikille avoimet merenrannan kulkuväylät saataisiin toimivaksi kattavaksi verkostoksi. Aurajoen kohdalla ongelmana on Halisten sillan yläpuolinen suljettu yksityinen rantaosuus, mistä olen aikoinaan tehnyt valtuustoaloitteenkin. Siitä seuranneet kinat ovatkin sitten niin pitkä tarina, että niistä tulisi ihan oma viestinsä, enkä siksi syvenny siihen enempää. Muutoin olen erittäin iloinen siitä, että kaupunki kehittää Aurajoen rantojen virkistyskäyttöä myös Tuomiokirkkosillalta yläjuoksulle päin. Kunhan polkuverkosto on valmis, moni tulee hämmästymään, minkälaisen aarteen voi löytää aivan kaupungin keskustan tuntumasta.

Helsingin merenrantasijainnin huonoja puolia on viheliäinen sää erityisesti talvella. Olen itse kotoisin Tampereelta, ja tottunut lapsena sisämaan pakkastalviin. Yli kaksikymmentä vuotta Turussa on totuttanut minut täkäläisiin talviin; sää ei ole kovin talvinen mutta silti se on siedettävä saariston suojaamana. Helsingin talvisäätä voi kuvata sanalla viheliäinen. Sellaista takkia ei olekaan, jonka sisään yleisesti puhaltava hyytävä kylmänkostea tuuli ei tunkisi.

Vaan mitäpä muuta Helsingissä? Kävimme ennen Turkuun lähtöä vielä Finnair-stadionilla HJK - FC Honka -ottelussa. HJK voitti 3-0 ja stadionille raahautunut ennätysyleisö hyrisi tyytyväisyyttään. HJK oli ihan oikeasti hyvässä vireessä ja uusi keinonurmi näytti ainakin näin kokemattoman katsojan silmissä toimivan. Samaan aikaan TPS voitti oman matsinsa Maarianhaminassa, joten päivä ja Helsingin reissu päättyi hyvissä tunnelmissa.

Takaisin ei nyt olekaan hetkeen menemistä. Mieheni kotitalossa on meneillään julkisivuremontti, ja torstaina teipattiin asunnon kaikki ikkunat tukkoon. Tuulenvärekään ei tule akkunasta asuntoon ja sisälämpötila nousi hetkessä sietämättömäksi. Nyt pitää pysytellä Turun kodissa, elämä on täällä paljon nautittavampaa :).

3.7.06

Silkkaa lomailua

Viime päivät olen viettänyt lomaelämää impivaaralaisittain: kaukana kavala maailma ja politiikka. Olemme mieheni kanssa lähinnä vain löhöilleet, ja vähän pyöräilleet. Lauantaina leivoin gluteenittomia suolaisia piiraita ystäväni pojan rippijuhliin. Olen keliaakikko, ja siksi kohtalainen painajainen kahvikekkereiden järjestäjille. Jos minulla on aikaa, tarjoudun siksi toisinaan tuomaan osan tarjottavista tullessani. Aivan normaali käytäntöhän keliaakikoilla on, että me tulemme kylään omien perusleipiemme kanssa, eikä siitä pidä kenenkään emännän tai isannän nolostua.

Lauantaina kävimme myös keskiaikamarkkinoilla. Taitaa olla niin, että yksi tai kaksi edellistä vuotta markkinat ovat menneet minulta ohi. Niinpä mielenkiinnolla odotin, mihin suuntaan ne ovat kehittyneet. Oli ilo todeta, että erittäin positiiviseen suuntaan! Konseptissa pysymisestä on huolehdittu, ja tuotteet, kojut, myyjät ja näyttelijät vetivät kaikki markkinoiden julkikuvan kanssa yhtä köyttä. Tulos vaikutti erittäin laadukkaalta! En usko, että markkinoilta kovin montaa pettynyttä kävijää lähti. Paikalla oli runsaasti myös turisteja, jotka kuvasivat tapahtumia ja kojuja innokkaasti. Hyvä Turku!

Sunnuntaina olimme monta tuntia näissä kummityttäreni isoveljen rippijuhlissa, ja meillä oli oikein mukavaa. Ystäväni ja hänen poikansa kummitäti olivat tehneet pieniä ihmeitä leipoessaan mitä herkullisimpia tarjottavia rippijuhlaväellä. Makeista leivonnaisista he olivat jopa valmistaneet ison osan gluteenittomina, joten minäkin saatoin syödä niitä! En esimerkiksi muista koskaan aiemmin syöneeni prinsessakakkua, koska normaalissa prinsessakakussa on aina vehnää. Jos kaikki prinsessakakut ovat yhtä herkullisia kuin tämä sunnuntaina maistamani, luulisin sen olevan suunnilleen maailman suosituin leivonnainen! Itse asiassa nimenomaan juuri kakkuja kannattaa leipoa gluteenittomana, sillä tavalla niistä tulee yleensä parempia kuin vehnästä tehtyinä. Muiden leivonnaisten kohdalla asia on usein ikävä kyllä päinvastoin. Suolaisiin piiraisiini olin kuitenkin kohtalaisen tyytyväinen.

Rippikekkereiden jälkeen suuntasimme mieheni kanssa Aurajokirantaan parille iltamehulle ensin laivalle ja sitten Apteekin terassille. Mikäpä sen mukavampaa, kuin istuskella Aurajokirannan vilinässä lempeässä kesäillan hämyssä ja kuunnella livebändin jammailua. Not bad!

Tänään maanantaina jatkoimme samaa rentoa lomailutahtia. Pyöräilimme torille hakemaan mansikoita ja herneitä. Kotimatkalla levitimme viltin Kupittaan puiston nurmelle, makoilimme siinä toriostoksia syöden ja pokkareita lukien. Kupittaan puisto on todellakin upea elävän kaupunkikulttuurin paikka, minkä tämän päiväinen puistohyörinä jälleen kerran todisti. Sain loppuun pitkään yöpöydälläni iltalukemisena olleen Alexandra Fullerin omaelämäkerrallisen kirjan "Ei hunnigolle tänään - Afrikkalainen lapsuuteni". Pidin kirjasta. Fuller on syntynyt 1969, ja hän asui lähes koko lapsuutensa maaseututiloilla ensin Rhodesiassa, sitten Malawissa ja lopuksi Sambiassa. Kirjassa tulee hyvin esiin Afrikan ihanuus ja kurjuus, kauneus, luonto, nälkä, sodat, väkivalta ja kaikkialla väkevänä leijuvat tuoksut. Myöhemmin Alexandra - lempinimeltään Bobo - lähti opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Kirjan loppupuolella hän kirjoittaa kotiinpaluunsa tunnelmasta opiskeluvuosiltaan seuraavaa: "Lentokenttävirkailijat osoittelevat minua aseillaan rennon vihamielisinä, kun laskeudumme lentokoneesta, joka haisee tunkkaiselta hengitykseltä ja vuotavilta vessoilta, ja astumme Afrikan kuumaan syleilyyn. Minä virnistän heille onnellisena. Haluan suudella aseitaan heiluttavia virkailijoita. Haluan avata sylini ihanalle kodin tunnulle. Afrikan epäjohdonmukainen, lakien ulottumattomissa oleva, iloinen, väkivaltainen, nurinniskainen, epälooginen varmuus vyöryy ylleni sademyrskyn lailla, kunnes olen läpikotaisin helpottunut.".

Olen itse viettänyt nuorena tyttönä pariin otteeseen kuukauden Itä-Afrikassa. Ensimmäisellä kerralla olin kai juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta, ja toinen matka oli pari vuotta myöhemmin. Vietin silloisen poikaystäväni kanssa kummallakin kerralla kuukauden Tansaniassa ja Keniassa. Muistan Afrikan jokseenkin sen kaltaisena, millaisena Fuller sitä kirjassaan kuvaa. Päällimmäisenä mieleen tulee vahvat tuoksut ja kuivankaunis loppumaton savannimaisema eläimineen ja kasveineen. Minusta Afrikka oli ihana mutta pelottava, onnellinen mutta surkean köyhä, väkivaltainen mutta kodintuntuinen, ja ehdottoman epälooginen. Hyvin ristiriitainen paikka, jonne jäi ikuinen ikävä. Aseitaan heiluttelevat vartijat ovat tuttua, samoin jatkuvat kontrollit, valokuvauskiellot, rengasrikot ja presidentit, joiden nimeä ei uskalla ääneen lausua. Yhtä tuttua ovat myös luonnon uskomaton rikkaus ja ihmisten käsittämättömän tyytyväinen ja onnellisuutta tuottava elämänasenne. Sen matkan jälkeen me suomalaiset olemme pysyvästi kuulostaneet korvissani turhasta narisijoilta - minut itseni mukaan lukien.

Fullerin kirja on siis hyvää kesälukemista Afrikkaan joskus hurahtaneille. Muut eivät ehkä pysty kirjan luettuaankaan tavoittamaan samaa kokemusta. Sitä tunnelmaa nyt ei vaan voi sanoin kuvailla.

Jaa niin politiikasta. No on sitä nyt ihan vähän ollut kehissä, pari asiaa Reilusta kaupasta on ollut tapetilla ja telkkarista katselin taannoiseen Venäjä-keskusteluun liittyen raporttia Venäjän lähestyvästä G8-kokouksesta Pietarissa ja kansalaisten mahdollisuuksista mielipiteidensä vapaaseen ilmaisuun. Surkiaa on, muuta ei voi todeta.

1.7.06

Kaupunkilehti Turkulaisen kolumni 28.6.2006

Tuulta purjeisiin – ja sähköhellaan

Kesäinen merimaisema ja siinä valkeapurjeinen vene, jota tuuli kiidättää kohti ulappaa. Mielikuva on puhdas, kaunis ja saasteeton, ja äänimaisemakin vain lokkien kirkunaa ja purjeiden pauketta.

Entä jos pulleapurjeinen vene viistäisi reitillään ohi valkeiden, rauhallisesti pyörivien tuulivoimaloiden? Muuttuisiko maisema rumemmaksi? Monen mielestä muuttuisi. Periaatteessa tuulivoimaa kannatetaan, mutta tuuliseen saaristoon ei myllyjä saisi pykätä. Eikä avomerelle. Eikä tuntureille. Eikä pelloillekaan. Teollisuusympäristö kelpaisi, jos siinä ei lähellä olisi mitään, minne tuulimyllyt voivat näkyä. Käytännössä tällaisia paikkoja ei juuri löydy.

Tuulivoimakeskustelussa eivät ole paljoa painaneet puheenvuorot, joissa myllyjä on pidetty kauniina tai harmittomina ja maisemaa häiritsemättöminä. Minulle tuulivoimalat edustavat kauneutta: puhdasta ja ilmastonmuutosta ehkäisevää sähköntuotantoa – lupausta paremmasta tulevaisuudesta. Rumuutta edustavat ilmastoamme tuhoavat kivihiilivoimaloiden savupiiput ja energiankulutuksen rajattoman kasvun harhaa ruokkivat ydinvoimalat. Rumia ovat myös kännykkämastot ja voimalinjat, joiden välttämättömyyttä ja estetiikkaa harva tulee kyseenalaistaneeksi. Tuulivoimataiston välitilinpäätös on, että suomalainen tuuli ei tällä hetkellä juuri myllyjä pyöritä. Tuulimyllyjä vastaan taistelleet johtavat 1-0. Samaan aikaan maapallon ilmasto on häviämässä omaa lämpenemistaistoaan 0-12.

Toivottavasti tämä on ollut vasta ensimmäinen erä. Meillä on monta paikkaa, johon tätä saasteetonta ja kotimaista energiantuotantoa voitaisiin rakentaa. Ilmastoystävällinen tuulisähkö on maailman nopeimmin kasvava energiamuoto. Vuonna 2005 tuulivoimamarkkinoiden kasvuvauhti oli 43 %. Suomalainen tuulivoimalateollisuus myy tuotteitaan pitkin maailmaa; viennin arvo on ollut vajaa 200 miljoonaa euroa vuodessa. Se voisi olla miljardejakin. Myllyteollisuus on suomalaista metalliosaamista parhaimmillaan: korkealaatuista ja ympäristöystävällistä teknologiaa, joka käy kaupaksi maailmalla. Vain suomalaisille itselleen myllyt eivät kelpaa. Tämä nakertaa myllymyyntimme uskottavuutta ja harmittaa kuluttajaa, joka haluaisi ostaa ilmastoa tuhoamatonta sähköä. Tuuliolothan ovat Suomessa mainiot. Sähköäkin myllyt tuottavat samassa rytmissä sähkönkulutuskäyrän kanssa: eniten talvella, vähiten kesällä.

Moni haluaa tehdä konkreettisia tekoja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tuulisähköön vaihtaminen on helppo valinta ympäristön hyväksi. Kunpa vain olisi, mitä ostaa.

Katri Sarlund
Turun kaupunginvaltuutettu
Vihreän liiton puoluevaltuuskunnan puheenjohtaja