30.7.08

Päivän kummastus

Mies meni puutöihin pihaan ja tuli kotvan päästä huutamaan, että "Tuu Katri kattomaan, mikä hyönteinen täällä on!". Ja olihan siellä, melkoinen mötikkä lentäväksi hyönteiseksi, mittaa kropassa kolmesta neljään senttiä ja iso piikki takalistossa. Ensivilkaisulla pelästyin, että herhiläinen! Kuvassa näkyy suht hyvin pihtapöllin päällä istuvan hyönteisen pituus, mittakaavana kuvassa toimii männyn pitkät vuosikasvuneulaset.

Mutta toisella vilkaisulla asia alkoi tarkentua. Lisäapua haettiin netistä. Kyseessä on sahapistiäisiin kuuluva jättipuupistiäinen (tunnetaan myös nimellä jättiläispuupistiäinen), Urocerus gigas. Lajin naaraat voivat olla neljä senttiä pitkiä ynnä etupään tuntosarvet ja takaliston piikit ja munanasettimet päälle. Chineryn Euroopan hyönteisopas sanoo näin: VI-VIII Naaras on huomiota herättävän näköinen suuren kokonsa, ampiaismaisen värityksensä ja pitkän munanasettimensa takia. Se on kuitenkin harmiton. Pohjoisessa koiraiden takaruumiin tyvessä on enemmän tummaa (ssp. taiganus). Koiraat pysyttelevät puiden latvoissa. Toukka elää mäntyjen ja kuusien puuaineksessa, yleensä sairaissa tai heikentyneissä puissa. Toukkien jalat ovat surkastuneet. Toukkakehitys vie useita vuosia. Yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa.
Huh mikä ilmestys, mutta onneksi ihmisen fyysiselle olemukselle vaaraton. Taloudellista haittaa hyönteisestä voi olla, metsätalous tuntee sen puutavaran arvoa laskevana tuhohyönteisenä.

Netistä selvisi , että jättipuupistiäiset "eivät muni kuivaan rakennuspuuhun, niille kelpaa vain vastakaadettu puutavara, tuulenkaadot sekä pystyyn kuivuneet ja kolhiintuneet puut. Toukat elävät puussa 2–5 vuotta ja kulkeutuvat puutavaran mukana rakennukseen, missä ne kehittyvät muutamassa vuodessa aikuisiksi. Toukat tekevät puuhun pyöreitä, tiiviisti sullottua ulostejauhetta täynnä olevia käytäviä. Kotelovaiheen jälkeen aikuinen pistiäinen poistuu puusta pyöreän, noin sentin läpimittaisen reiän kautta. Pistiäiset eivät muni uudelleen kuivaan rakennuspuuhun. Puupistiäisiä ei tarvitse rakennuksista erikseen torjua. Puussa jo olevat toukat aikuistuvat omia aikojaan. Raakapuussa olevat toukat yleensä kuolevat uunikuivauksen tai täyskyllästyksen yhteydessä." (Lainaus Meidän Talon asiantuntijapalstalta).
No, jos pistiäisen toukat alkavat elää klapipuissamme, on niilläkin edessä jossain vaiheessa "uunikuivaus". Eli ei huolta tämän valeherhiläisvaaran tiimoilta.

28.7.08

I Spy

Digikameran makro on tosi kiva leikkikalu :)). Kameralla "näkee" kasvista ja kasvin sisältä asioita, joita paljas silmä ei erota. Olo on kuin tirkistelijällä kasvin lisääntymiskammioihin kurkistellessa ja florasta tulee vakoiltua kaikenlaista omille aisteille salattua. Tässä myöhäisillan puutarhapelleilyn tuloksia.

Esimerkiksi krassi ruukussaan näyttää ihmissilmin tarkasteltuna tältä. Nätti joo, ja so what?


Mutta krassinkukan lisääntymiskammari näyttää digikameran silmin tältä. Hot hot hot!

Kamera paljastaa myös kukkien monimutkaista ja moniulotteista arkkitehtuuria. Alla väriminttu päältä ja sivulta.


Kaverit hei pysykää takana, mä lankeen loveen ekana! - Palavarakkaus
Oma napa paras napa, sanoi syysleimu.
Tarha-alpin hienostunutta värimaailmaa.

Syyskaunosilmä, kondiittorimestarin unelma.

Tuntematon nuori kaunotar. Arvattavasti merivuokkojen sukua.
Tillin Big Bang.
Hellä hetki kesäkurpitsamaalla.
Samaan aikaan toisaalla kesä tekee loppuaan. Ruohosipulin toinen elämä.
Siemenkotia. Designed by saksankirveli.


Siemenet ovat lähteneet maailmalle. Lupiiniemot parkuvat poikiaan.


Öh... ikivanha kiinalainen noitatohtori Pi Oni?

Lopuksi elämän valkeaa viattomuutta. Saa sitä olla nätti vaikka nimenä olisikin siankärsämö.
Minut muistetaan vain lehdistäni mutta olisi sitä kukissakin katsomista, tilittää vaatimaton Sinikuunlilja.
Ja kurkataanpa lopuksi kameralla vielä kuunliljan kukan helmankin alle, kun kerran vakoilemaan on ruvettu.
Suosittelen muillekin - digikamera voi todellakin avata portin toiseen ulottuvuuteen.

Puuhaillen ja duunaillen

Kesä etenee kotona puuhaillen ja edelleen läheisiä tavaten. Suunta on vain edennyt lähipiiristä kohti maailmaa. Edellisen bloggauksen jälkeen meillä on kyläillyt minun ja mieheni lähisuvun lisäksi myös amerikansukulaisia ja ystäviä Belgiasta ynnä muita tuttavia. Ikkunaremonttikin sai päätöksensä (meillä jäi alkukesän ikkunatoimituksesta puuttumaan yksi osa). Terassin vanhat huonekalut on maalattu ja tuolit päällystetty (kiitos avusta, äiti!).

Talokin piti maalata, mutta homma kutistui melkoisesti. Mikä tuuri! Aloitimme maalausurakan pesemällä talon kamalan näköiset seinät (en mitenkään liioittele kun sanon, että talon levän peittämä ulkokuori oli aika räävittömässä kunnossa, jo pytinkiä ostaessamme suunnittelimme seuraavan kesän talkoita). Ja pesemiseen se suurimmaksi osaksi jäikin, sillä seiniä peittävä vihreä leväkasvusto irtosi kun sille vain näytti harjaa ja vesiletkua. Vihreän keton alta paljastui hyväkuntoinen valkoinen seinä. Uskomatonta! Olimme pyytäneet ihmisiä talkoisiin ja mietimme, mitä heille viestitämme: "Maalaustalkoot peruutettu, pesimme talon." Hmm, suorastaan säkenöivän älykäs yleisvaikutelma, ehkä?

Ainoastaan etelän puoleinen julkisivu tarvitsi uuden maalipinnan. Se hoitui viikonloppuna omin ja ystäväpariskunnan voimin. Kiitos avusta, Juhanna! Hommia riittää toki edelleen, mutta tärkein on nyt hoidettu.

Kaatopaikkakäyntikin onnistui. Veli vieraili peräkärryn kanssa, joten saimme ilon raahata vieraamme Topinojan kaatopaikalle. Kuvassa Rusto hoitaa homman. Kaikki leikkuujätteet eivät sentään ole meidän pensasaidastamme.




Luontokin on tarjonnut ihmetyksenaiheitaan. Oravan- ja linnunpoikasten lisäksi päänvaivaa ja netin selausta aiheutti kuvassa oleva valkoinen pirkko.



Ihmettelin pirkon merkillistä väriä. En ollut moista ennen nähnyt. Surkeahko hyönteisopaskirjastoni ja vieläkin surkeampi hyönteistuntemukseni ei tarjonnut apua eikä netistäkään löytynyt kuvaa, ei vaikka kuinka etsin. Eikä järkikään antanut oikeaa vastausta. Vaan onneksi ihmisellä on kurssikavereita, joiden puoleen voi kääntyä. Näin sitä oppii uutta. Kiitos avusta! Ja opettaja kun olen, opetan oppimani nyt teillekin.

Kyseinen ison kokoinen pirkko (eli leppäkerttu kansan suussa) on valkoinen siksi, että se on juuri kuoriutunut kotelostaan. Vastasyntynyt aikuinen siis, hyönteismaailmassa kun ollaan. Värit ja peitinsiipien lajityypilliset kuviot tulevat esiin vasta kuoriutumisen jälkeen. Kotelo tai oikeammin kotelon jämät on se musta möntti siinä pirkon pään vieressä. Pään kuvoista voi jo päätellä, että laji on isopirkko eli Anatis ocellata, Suomen suurin pirkkolaji. Aikuisen, värinsä saaneen isopirkon kuvan voit katsoa vaikka täältä. Lisätietoa leppäkertuista löydät ainakin täältä. Suomessa elää kai 62 eri leppäpirkkolajia, maailmassa noin 4000.

Isopirkko päätyi grillikatokseemme, koska se on varmaankin pudonnut puusta kuoriutumisen tiimellyksessä. Isopirkot elävät havupuilla ja nähtävästi erityisesti männyillä, sillä juuri mäntyjä on siinä aivan löytöpaikan vieressä. Havukirvat ovat niiden pääravintoa.

Isopirkkoa selvitellessäni törmäsin muuten netissä UPM-Kymmenen Metsiemme kovakuoriaisia -oppaaseen. Kiva ja hyödyllinen, sitä kannattaa tutkailla, jos mustikkareissulla löytyy jokin kiinnostava mutta ennestään tuntematon kuoriainen. Julkaisussa esitetään lajeille myös uhanalaisuus/yleisyysluokitus.

Kuten bloggauksesta huomaa, olen edelleen kesälomalla ja politiikka saa jäädä. Lehtiä ja uutisia olen kuitenkin toki seurannut. Yhtä surkeaa uutista on silti pakko kommentoida, se kun on herättänyt suuren surun lisäksi myös paljon keskustelua ja lehtikirjoituksia.

Keravalla tapahtuneesta nuoren tytön puukotuksesta on kirjoitettu paljon ja tappajan taustaa ja motiiveja on pohdittu laajalti. Nuoren miespuukottajan tilanne on herättänyt paljon pohdintaa, uhreja on todettu olevan puukon molemmissa päissä. Välillä tuntuu siltä kuin lehdistön halussa ymmärtää puukottajan motiiveja itse asia pääsisi hämärtymään: kyseessä oli puukottajan onnettomasta taustasta huolimatta nuoren tytön, vielä lapsen, julma tappo tai murha ja mitä tuomittavin teko. Sinällään on tärkeä käydä keskustelua siitä, miten onnettomia ja eristyviä nuoria (miehiä) voi auttaa. Mutta tappajan saamat palstamillimetrit ovat panneet miettimään, miltä median näkökulma mahtaa tuntua kuolleen peruskouluikäisen tytön omaisista ja muista läheisistä. Tappajan onneton elämä ja hänen kokemansa ahdistus ei ole mikään puolustus, teko oli hirveä ja täydellisen perustelematon. Toisen ihmisen henkeä ei yksinkertaisesti saa riistää, se pitää muistaa sanoa selvästi kaiken ymmärtämisen ja motiivien pohdinnan keskellä.

Eristyvien nuorten (miesten) ongelmasta on kuitenkin tärkeä puhua, ja siihen pitää löytää myös toimivat keinot. Käytännössä tilanteisiin voi olla hyvin vaikea puuttua. Oppilaitoksille - lukiolle ja ammatilliseen koulutukseen - pitää taata riittävät resurssit oppilashuoltoon ja kouluterveydenhuoltoon. Koulut ja yhteistyö kotien kanssa ovat ne helpoimmat väylät saada ote nuorten ongelmiin. Helppoa se ei välttämättä ole, ainakaan jos autettava itse tai hänen perheensä ei koe olevansa avun tarpeessa tai tunnista ongelmaa vakavaksi. Mutta entä Keravan surmaajan kaltaiset koulusta pois jättäytyneet eristäytyvät nuoret? Kuka heihin ottaa kontaktin, kuka heidät hakee kotoa apua saamaan? Nykyisellään ei nähtävästi kukaan, eikä apua edes saa vaikka pyytäisikin. Tähän on saatava aikaan muutos, lasten ja nuorten psyykkinen avuntarve ei voi olla se palvelu, josta tiukan paikan tullen tingitään ensimmäisenä. Ja tiukka paikkahan meillä on palveluissa jatkuva tila, ainakin 1990-luvun laman jälkeen.

Turun Sanomat kiinnitti sunnuntaina pääkirjoituksessaan huomiota nuorten pahoinvoinnin kasautumiseen. Kirjoituksessa otetaan esiin yksi perheiden kannalta tärkeä mutta sangen heikossa hapessa oleva palvelu: lapsiperheiden kotiapu. Turun tarkastuslautakuntakin nosti saman asian esiin tuoreimmassa arviointikertomuksessaan, vaikka ongelma onkin valtakunnallinen. Lapsiperheiden kotiapu on laman jäljiltä edelleen aivan surkeassa tilassa, vaikka maa on vauraampi kuin koskaan. Apua saadaan yleensä vasta siinä vaiheessa kun lastensuojelu on jo joutunut puuttumaan asioihin. Me kaikki tiedämme, että ongelmia on vaikea korjata jälkikäteen. On niin äärettömän paljon tehokkaampaa ja helpompaa puuttua asioihin silloin, kun suuret ongelmat ovat vasta muodostumassa. Mutta juuri siihen Suomella ei tunnu olevan vieläkään varaa. Voi olla, että Keravan surmaa ei kotiapu olisi pelastanut, mutta monta muuta tulevaa ongelmaa voitaisiin estää kärjistymästä katastrofiasteelle, jos lapsiperheet saisivat apua ja tukea silloin kun sitä kipeästi tarvitsevat.

(Ministeri Liisa Hyssälä on tänään patistanut opiskelijoita lapsentekoon. Siihenkin tuskaan voisi auttaa tieto ja varmuus siitä, että lapsiperhe saa käytännön apua, jos tilanne pienen lapsen/pienien lasten ja puolison kanssa käy yli omien voimien. Nyt tarvittava apu on yksin sukulaisten ja ystävien varassa - ja usein omat vanhemmat asuvat kaukana opiskelupaikkakunnasta. Hanki siinä sitten lapsia kun kaikki on auki, epävarmaa ja sattuman käsissä. Joten hyvä hallitus ja ministeri Hyssälä: eikös nyt voitaisi ruveta joukolla puuhaamaan kotiavun turvaamista taas myös lapsiperheille?)

Vaan Keravan ongelma jää edelleen ratkaisematta. Kenen vastuualueeseen kuuluu peruskoulunsa päättänyt ja jatko-opintoihin hakeutumaton tai ne keskeyttänyt nuori? Minun mielipiteeni on, että juuri näihin nuoriin yhteiskunnan pitäisi aivan erityisesti satsata, mennä vaikka kotoa hakemaan jos muuten ei synny kontaktia. Ja tarjota heille koulutusta, työtä, työpajatoimintaa, terveyspalveluita, mitä vaan vaikka kädestä kiinni pitäen, jotta nuori saadaan löytämään paikkansa tässä maailmassa. Periksi ei saa antaa ja oman onnensa varaan ei saa jättää. Nämä kaikesta irti olevat nuoret ovat nimittäin kasvava joukko.

Lukemissani Keravan surmasta kertovissa lehtijutuissa huomio kiinnittyi vielä yhteen onnettomaan yksityiskohtaan. Surmaaja oli saanut mielenterveyden ongelmiinsa lääkettä (juu, pilleripurkki oli annettu vaikka hoitoon ei päässytkään) mutta surmaaja ei ollut uskaltanut ottaa hänelle määrättyjä lääkkeitä sivuvaikutusten pelossa. Kukas se narisikaan edellisessä bloggauksessa lääkkeiden mittavista sivuvaikutusluetteloista? Sivuvaikutusluetteloita ei varmaankaan voi pilleripurkeista lyhentää, mutta olisiko lääkäreiden syytä kiinnittää nykyistä enemmän huomiota potilaiden kokemaan pelkoon heille määrättyjen lääkkeiden sivuvaikutuksista? Potilaat pelkäävät sekä lääkkeiden sivuvaikutuksia että heille määrättyjen lääkkeiden yhteisvaikutuksia. Moni potilas ottaisi määrätyn lääkkeen paljon rauhallisemmin mielin, jos lääkäri olisi lääkkeen määrätessään a) antanut potilaalle suullisesti riittävän tiedon lääkkeen todennäköisesti mahdollisista sivuvaikutuksia, kaiken mahdollisen listaamisen sijaan ja b) tarkastanut potilaansa kuullen hänen käyttämänsä muut lääkkeet ja niiden vaikutuksen suhteessa uuteen lääkkeeseen. Näitä toimenpiteitä ei saisi jättää sen varaan, että potilas itse ymmärtää tai muistaa asioita tiedustella, tai lukee kotona itsekseen tuoteselosteen. Usein kuitenkin näin juuri tapahtuu. Ja kuten tilastoista tiedämme: kovin moni määrätty lääke jää ottamatta.

17.7.08

Sisustuksessa narisee muutkin kuin ovet

Vanha vaiva nosti taas inhaa päätään ja jouduin käymään lääkärillä. Tohtorinna määräsi paria troppia. En ymmärrä, miksi ihmiset hakevat itselleen jännitystä laskuvarjohypyistä ja kuolemaa uhmaavasta temppuilusta moottoripyörällä. Ainahan voi pyytää johonkin vaivaan reseptin ja lukea saamansa lääkkeen tuoteselosteen. Siinä kyllä kalpenee kuka tahansa lukutaitoinen ja ryhtyy nöyränä pohtimaan elämänsä rajallisuutta.

En pysty arvioimaan, olenko ollut nuorempana lääkkeiden suhteen huolettomampi ja kuolemaan kevytkenkäisesti suhtautuva vai ovatko tuoteselosteet vain tarkentuneet huomattavasti viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Nykyisin pilleri kuin pilleri sisältää sellaisen määrän sivuvaikutuksia, vakavia sivuvaikutuksia ja lääkärin välitöntä konsultaatiota vaativia sivuvaikutuksia, että en pysty nielemään yhtään ennestään tuntematonta pilleriä ilman täriseviä käsiä ja hautajaisvirsien pohdintaa. Terveenä pysymiseen on taas yksi syy enemmän.

Selvittyäni lääkkeistä hengissä (vaan en ehkä sen terveempänä, valitettavasti) ryhdyin yhteen mielipuuhistani: lukemaan sisustuslehteä pihanurmikolla loikoillen ja välillä taivasta katsellen. Keski-ikäisen tapa haaveilla. Tällä kertaa vuorossa oli uudehko lehti, Divaani. Kuulun ilmiselvästi lehden kohderyhmään, joten luin lehteä paitsi haaveillen, myös arvostellen. Aloitin kannesta. "Oopperan puvustaja Erika Turunen: Kodissa saa olla turhaa tavaraa". Hmm. Samaa mieltä. Siitäs saitte, mokomat puhdasoppiset tylsät niukkalinjakot. "Edessä ero? Sisusta itsellesi uusi elämä". Jaa. Käyköhän se noin kätevästi? Pitäisikö edes? "Laiskottelijan puutarha". Mission impossible, näin olen vuodessa oppinut. "Kylvyssä - 35 neliön kylpykeidas." Ei saakeli. Jossain toisessa maassa siinä tilassa elää kolme sukupolvea ynnä vaimon veli perheineen.

Kannen luettuani aloin miettiä, miksi ylipäätään luen sisustuslehtiä. Ei meillä ole enää tilaa mitä sisustaa! Kotimme on liki valmis ja oman höpsismityylisuuntamme mukainen. Emme ole muuttamassa mihinkään lähivuosina, tässä on nyt muutettu ja sisustettu riittämiin. Joten mistä minä sitten haaveilen? Uusien tyynyjen ostamisesta? Niitä kun ei kuulemma voi koskaan olla liikaa. Yäks. Asiaan ei löytynyt tyydyttävää ratkaisua, joten skippasin ongelman ja siirryin kohti varsinaisia artikkeleita.

Narisin pari bloggausta taaksepäin product placementistä, tuotesijoittelusta. Sisustuslehdethän eivät juuri muuta olekaan kuin kauniisti kuvitettuja tuotekatalogeja. Mutta voisivatko ne olla? Pitäisikö lehdissä esitellä enemmän oikeiden ihmisten oikeita koteja ja omia sisustusfilosofioita kuin kuvauksia varten pykättyjä kliinisiä asumisnäyteikkunoita? Ainakin minusta oli kiva lukea juttu Kansallisoopperan puvustajan kodista, joka ei ollut kyllä yhdenkään trendin mukainen vaan Turusen Koti. Ja täynnä kuin Turusen pyssy, jos tunnette sanonnan. Voisiko lehdissä olla vähän enemmän pohdintaa sisustamisesta? Opastusta omaan ajatteluun? Erilaisia ratkaisuja? Tosi radikaaleille lehdille voisin jopa ehdottaa juttuaiheeksi reipashenkistä kodikkuutta. Siis kodikasta kotia, sellaista johon on hyvä tulla ja jossa on hyvä olla. Siihen ei välttämättä tarvita Ligne Rosetin kurpitsalta tai tankilta näyttävää uutta sohvaa (6648 €). Tai erityisesti ei juuri sitä.

Sisustuslehdissä ärsyttävää on kaikki ne iänikuiset vakikliseet. Tiedättehän: jos kuvataan esimerkiksi keittiötä, vadissa on oltava raikkaan pirteitä sitruunoita. Ja olohuoneen pöytäsommitelmassa esteettisiä avokadoja. Kuka saakeli oikeasti pitää olkkarissa avokadoja? Tai mihin tavallinen kotitalous voi ikinä tarvita yhdellä kertaa 18 sitruunaa? Miksi kaikissa lehtikodeissa pitää olla SMEG-merkkinen jääkaappimöhkofantti? Millaista on olla aamukakalla talossa, jonka ihanan avarassa yhdistetyssä luksus-makuuhuone-kylppäri-WC:ssä (kylpyhuonekalusteet Philippe Starck) ei ole ovia ollenkaan?

Turhakeuutuus löytyi lehden loppupuolelta. Nyt keittiöön on saatavilla vesipiste, josta tulee suoraan - yllätys yllätys - kiehuvaa vettä! Verraton keino polttaa itsensä monipuolisesti keittiöaskareiden lomassa. Ei vaan, turvallisuus on kuulemma otettu huomioon, hanassa on lapsilukko. Entä tohelolukko? Saako sellaisen lisävarusteena? Lehden kuvassa nuoli "Hanasta kiehuvaa vettä!" viittaa siihen tavalliseen hanaan, ja oikeasta kiehuvankuumavesihanasta lorutellaan vettä vapautuneen rennolla otteella. Unelmakeittiöstä puuttuukin enää vain oluthana. Ei meidän kyökkiin, kiitti vaan. Kumpaakaan.

Oli lehdessä jotain järkevääkin, ja useampi esitelty "koti" oli jollakin tapaa kiinnostava. Tänä kesänä lehdessä kuin lehdessä on ollut "must" siteerata Mäntän kuvataideviikoilla esillä olevaa Tea Mäkipään teosta 10 käskyä uudelle vuosituhannelle. Hyvä että siteerataan, käskyt ovat nähtävästi kolahtaneet. Onneksi lehdessä tajuttiin varoittaa myös ekopornosta. Kaikki eko-alkuinen ei todellakaan ole ekoa, ja näinä ympäristötuskan aikoina, ihmisten havahduttua muutoksen tarpeeseen mutta ei itse muutokseen, tekoekoa tulvii joka tuutista. Lehdessä on juttu esimerkiksi Vihtiin puuhattavasta ekokylästä. Jos sinne saa rakentaa 200 neliön omakotitaloja, joiden ei edes tarvitse olla passiivitaloja, en puhuisi ekokylästä. Mainoksissa korostetaan söpösti yhteisöllisyyttä, alueelle on tulossa mm. yhteisiä saunoja. Hmm. Kiva ajatus, mutta mutta. Suomalainen 200 kerrosneliömetrin omakotitalo ilman omaa saunaa? Tokkopa. "Ekologisuuden" seurauksena saattaakin olla, että saunoja rakennetaan sekä kaikkiin asuntoihin että lisäksi yhteistiloihin. Mahtaakohan ekokylän saunapitoisuus nousta 120 prosenttiin? Vai oltaisiinko siellä niin täpäköitä, että omien asuntokohtaisten saunojen rakentaminen olisi kiellettyä? Jaa-a, mitäs veikkaatte?

Samaa sukua on eilispäivän uutinen: Uudenkaupungin autotehdas alkaa rakentamaan hybridiurheiluautoja. Autoilu itsessään ei tosin muutu siitä sen ekologisemmaksi. Ekoauto ylipäätään on mahdoton käsite, yhtä mieletön kuin vain luomulihaa syövä kasvissyöjä.

Eipä ole helppoa yrittää olla ekologinen. Mekin yritämme, mieheni juuri ynnäili menneen vuoden sähkönkulutusta ja totesimme sen pysyneen siedettävällä tasolla. Mutta talvi oli lämmin, saunomme harvoin eikä meillä ole pyykinkuivausrumpua. Eikä tulekaan olemaan, meillä on 1200 neliötä biodiversiteetiltään kohtalaisen monimuotoista pihaa pyykin ekologiseen kuivattamiseen (= narulla tai pyykinkuivaustelineessä). Kaikesta viherpipertämisestä huolimatta (lämmitämme puilla, ostamme tuulisähköä, meillä on ilmalämpöpumppu, kierrätämme, teemme kulutusvalintoja) elämässämme on todennäköisesti vain kaksi todella merkittävää ekovalintaa: meillä ei ole autoa ja emme juurikaan matkaile lentämällä. Jälkimmäisestä lipsumme kyllä joskus, ja työmatkoja tekee lentäen kumpikin silloin tällöin. Kaikki tavanomainen liikkumisemme hoituu kuitenkin julkisilla tai kevyellä liikenteellä.

Omakotiasuminen on kieltämättä asettanut autottomuudelle uusia haasteita, mutta ystäviä hieman vaivaten olemme selvinneet toistaiseksi. Palvelupuolella olisi tosin kehittämistä meidän tarpeisiimme. Voisiko Topinojan jäteasemalla (=kaatopaikalla) olla esimerkiksi kohtuuhintainen noutopalvelu kaupungin autottomille asukkaille? Autottomia omakotiasujia lienee muitakin kuin me ja ne yhdet, joista oli kerran juttu lehdessä. Moni korttinsa jättänyt vanhuskin varmaan tarvitsisi kyytiä jätteilleen. Meidän pihallamme odottaa nyt kuljetusta mm. orapihlaja-aidan leikkuujätteet ja käsitellyksi epäilemämme edellisiltä asukkailta jäänyt puutavara. Jos autottomuutta tavoitellaan (kuten pitäisi), tulisi olla kätevästi saatavilla tarvittavat kuljetuspalvelut normaalia elämää varten. Missä viipyy (tai oikeammin mihin katosi) autottomien palveluyhteiskunta?!

Vielä sisustuslehdistä ja rakentamisesta. Olen tainnut joskus mainostaa ihastuttavaa kirjaa Al fresco asumisen tyylinä. Kesäaikaan on auvoista asustella ulkosalla niin paljon kuin säät vain sallivat. Oman elintasoni mittari on, että saan nukkua päiväunet ulkona filtin alla. Sitä silmälläpitäen teimme myös kesäkalustehankintamme. Mutta miksi suomalaiset tekevät nykyään niin suurella innolla valtaisia terasseja kotiensa ympärille, ja miksi sisustuslehdet niistä niin innolla raportoivat? En ole käynyt kesän asuntomessuilla, mutta lukemissani lehtijutuissa on asiaan kiinnitetty paljon huomiota. Miksi piha pitää rakentaa täyteen puulavereita ja kivetyksiä, miksi nurmikolla oleskelu on niin passé? En ymmärrä, liian paljon vastaamattomia miksi-kysymyksiä. Jos piha on sateesta märkä, niin sitten eletään hetki vähän vähemmän al frescoa, kunnes nurmi on kuivunut. Sehän on aitoa al fresco-elämistä: luonnon ehdoilla. Joku katettu osa, terassi tms. on tietty kiva ja järkevä, mutta että toistasataa neliötä? Ja joka puolella taloa? Johan niiden siivoamisessakin menee puolet lomaa. Haloo, nurmikkoa ei tarvitse harjata eikä kuurata! Jos ei jaksa nyppiä nurmikkoa, antakaa sammaleiden kasvaa ja pankaa loput kedoksi. Niin mekin teemme :).

PS. Kuten huomaatte, olen lomalla. Politiikasta ja koulusta, kaikesta arjesta. Puhukoot puoluejohtajat toisensa Porissa vaikka suohon, sanokoon kuka vaan mitä tahansa typeryyksiä. Kaatukoon Turun kaupunki. Minä en nyt kommentoi enkä viisastele. Oi ihana vapaus!

14.7.08

Kesän kulkua - ja Timber!

Olemme olleet kotosalla, meillä on käynyt vieraita, vieraita ja vieraita. Väliin lähes lentävällä vaihdolla. Kivaa, miten siitä muuten ehtii tavata ystäviä ja sukulaisia kuin lomalla? Tai kai jotkut ehtivät, meillä tekee talvisin tiukkaa ajan kanssa. Vaan kesällä on aikaa olla ja jutella. Ja grillata, sitä on tullut harrastettua. Ynnä puiden kaatoa. Pihasta kaadettiin ystävien avustuksella viime viikolla viisi suurehkoa puuta, vaan metsäinen tämä paikka on edelleen. Rusto on kuntoillut raatoja pilkkoen.

Eilisiltana kiersin kameran kanssa pihaa katsomassa, miltä kesä nyt näyttää. No tältä.


Perinteiseltä...




...odottavalta...

...suloiselta....


...ryppyiseltä...



...villiltä...


...sotkuiselta...


... ja värikkäältä.


Kesältä! Leppoisia lomanjatkoja!

7.7.08

Ruississa


Tuli vietettyä lauantai Ruississa. Jos joku ei ymmärrä, suomennan: me aikuiset sanomme "Ruisrockissa", mutta nuoret puhuvat nykyisin "Ruissista". Inhoan ruissittelua. Vaan niin maailma muuttuu, ja sanat sen mukana. Illan tullen pulpahtikin mieleen, mitä Eput laulavat Hipit rautaa -biisinsä alkajaisiksi:

"Olen hippityttö 42, / enkä maailman paremmaks / ole nähnyt muuttuneen, / enkä kenenkään siitä suuttuneen. / Hippiaate valjuuntui / mieheni kaljuuntui. / Muttei mitään muuta tilalla, / maailma on pilalla. " Jep jep. Kukas se täyttääkään ensi kuussa 43?

No, tämä hippityttö vietti Ruissalossa kohtalaisen siedettävän festaripäivän. Tämä taisi olla kolmas Merimaa & kumppaneiden duunaama Ruisrock. Viime vuosi jäi remonttihommien takia väliin, mutta kesän 2006 rokissa järjestelyt olivat vielä - no, sanotaanko kauniisti, että hiomaton timantti. Nyt toimi jo paljon paremmin, teknisesti ottaen. Jopa liian paljon paremmin: olo oli hallittu ja vahdittu kuin teuraskarjalla. Vanha kepeä piknik-tunnelma on mennyttä, tilaa omille vilttileireille ei enää ole ja järkkärit ojentavat väkeä aivan mitättömistäkin jutuista. Esimerkiksi meitä, Katri-tätiä, 42 ja Risto-setää, 44 ei päästetty sisään tavallisen polkupyörän pumpun kanssa, koska se kuulemma kelpaa väkivallantekoon astaloksi eli lyömäaseeksi. Just joo. Ja vesipullomme tyhjennettiin ei vain portilla (minkä ymmärrän) myös anniskelualueelle mentäessä (mitä en enää ymmärrä). Naapuripöydässä piknikiään syöville tultiiin mäkättämään siitä, että omia ruokaeväitä(kään) ei saisi olla. Aaaargh!

Vaan mitä sitä itkemään, nyt puhaltaa eri tuulet. Ruisrock oli ehkä joskus leppoisa rokkipiknik kansainvälisin esiintyjin. Ruissi on sentin tarkuudelle (huom. viittaus rahayksikköön, ei metrijärjestelmään ;) viritetty massatapahtuma ja rahantekokone lähiseudun artistein. Voi se silti olla ihan hyvä festari. Erityisen kiitollinen olin siitä, että pyöräilyjärjestelyt toimivat ja poislähdettäessä järkkäreitä oli pitkin Ruissalon puskia tarpeeksi jöötä pitämässä. Suuri telttalava oli ehkä paras festariteltta, jossa olen koskaan ollut: tilava (vetää kuulemma 3000 ihmistä), hyvä näkyvyys, hyvä ilmanvaihto ja miellyttävä valo. Ja muutama mukava keikkakin tuki nähtyä.

Ympäristöasioitakin yritettiin huomioida. Ruokalautaset olivat maatuvia ja kertakäyttöhaarukat puisia. Pestävistä tuopeista piti maksaa asiallinen kahden euron pantti. Kierrätyspisteitäkin oli, eri asia sitten on, miten festariväki niitä osasi käyttää. Roskien kerääjät kiersivät myös festarin aikana. Sähkö oli tuulisähköä ja festariin tultiin julkisilla ja jalan tahi fillarilla (paitsi vipit, joita pärrätään veneillä ees taas). Rokkiväkeä yritettiin nauhoin vinkata pysymään kulkureiteillä Ruissalon metsien sijaan. Vaan kyllä festarialue ja polkujen varret aamun valjettua silti näyttävät hävityksen kauhistukselta.

Asiaan. Montaa bändiä tuli kuunneltua jonkin verran ja muutama keikka melkein kokonaan. Tässä pari poimintaa kuvien kera. Eka kunnolla kuunneltu bändi oli oma lempparibändini 22-Pistepirkot. Pirkot soittivat tuttuun tyyliinsä hyvän keikan yleisöä tippaakaan mielistelemättä.



Jonna Tervomaa veti telttalavalla ammattimaisen hyvän keikan hyväntuuliselle yleisölleen. Täytyy ihaillen todeta, että Jonnan tapa ottaa kontakti yleisöönsä on tosi toimiva.

Ruotsin ihme The Ark oli iltani pelastus. Jösses että nautin Ola Salon kukonpoikamaisesta kekkalonnista lavalla. Savipelto alla hytkyi ja hyllyi, kun tuhannet ja tuhannet festarivieraat pomppivat Olan tahdittamana. Musiikkikin oli hyvää.

Monelle fanille taisi tulla yllätyksenä, että Ola on nyt partainen (mikä muuten pukee häntä uskomattoman hyvin, paitsi ehkä pikkutyttöjen mielestä). Syy selvisi festariplakaatista, jota tv-kamerat innolla kuvasivat: "Jesus Christ Superstar - Vi ses i Malmö". Ehkä lievää product placementtiä? Ja kas, todellakin! Netistä selviää, että Salo esittää pääroolia syksyllä Malmön oopperassa ensi-iltaan tulevassa Jesus Christ Superstar -musikaalissa. Varmasti hyvä henkilövalinta rooliin, tämä riikinkukkomaisesti keekoileva Olamme. Harvoin näkee miesartistia, joka käy kesken keikan vaihtamassa esiintymisasua. Ja ennen encorea koko bändi vaihtoi vielä asunsa kokovalkoisiin! Encoren eka biisi olikin sitten ymmärtääkseni JCS-musikaalista...
Tässä muutama kuva ilmeikkäästä naapurimaamme ihmeestä.




Viimeisenä oli vuorossa Primal Scream. Ihan hyvin soitettua, mutta ei oikein jaksanut sytyttää.

Sen pituinen se. Yksi päivä oli kiva, mutta yksi päivä sai myös riittää. Villit hevosetkaan eivät olisi saaneet minua raahautumaan Ruissaloon enää uudestaan sunnuntaina.

PS. Vielä product placementistä: Taannoisella Kylie Minoguen keikalla huomioni kiinnittyi Hartwall-areenan seinällä olevaan isoon Nokia & Kylie -plakaatiin. Ja kuinkas sitten kävikään: kesken keikan ja "I Should Be So Lucky" -hittinsä, yleisön hakatessa riehakkaasti käsiään Kylie "sattui" saamaan käteensä Nokian kännykän, jolla hän alkoi kuvaamaan yleisöä. Ehkä hieman epäilin tätä tuotesijoitteluksi? Tänään sunnuntaina Ilta-Sanomien nettisivuilta löytyi uutinen asiasta: "Kylien avustaja kuvasi tähden esitystä I Should Be Lucky -biisin aikana. Yhtäkkiä Kylie otti kännykän (Nokia N95) ja alkoi kuvata yleisöään. Jos siis olit konsertissa 13. kesäkuuta ja olet osunut Kylie Minoguen kuvaamaan videoklippiin, sinun pitäisi olla onnekas!". Video löytyy Kylien kotisivuilta. Mikäs siinä, N95:ssa on hyvä kamera, tiedän kun minullakin on sellainen. Mutta silti...
PS2. Mieheni muistutti minua tästä 42-jutusta, mitä Linnunradan käsikirja liftareille paljastaa elämän tarkoituksesta. Se on kuulemma 42. Maratoonarit ovat tosin jättäneet viisauteen eriävän mielipiteen. Elämän tarkoitus on 42,195.

5.7.08

"Sama tahti on askelten..."

Sosiaalidemokraattien uusi puheenjohtaja Jutta Urpilainen on palannut julkisuuteen. Hän vaatii veronalennuksia. Joopa joo, se siitä demareiden "linjanmuutoksesta". Kaikkea voi kyllä olla esittämässä, kuten maksutonta päivähoitoa ja ties mitä muuta. Mutta kun pitäisi kerätä rahat palveluiden rahoittamiseen, kantti pettää. Vaalien alla ja muutoinkin on niin niin kiva osallistua samaan veronalennuslaulukuoroon yhdessä kokoomuksen ja keskustan kanssa. (Ja Turussa tietty myös vastustaa päivähoidon siirtämistä samaan organisaatioon maksuttoman perusopetuksen kanssa.)

Tiedoksi niille äänestäjille, jotka a) ovat sitä mieltä, että palveluja pitää olla ja b) ymmärtävät, että ne on jotenkin myös rahoitettava: Vihreiden puheenjohtaja Tarja Cronberg ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Anni Sinnemäki ottivat hekin viikko takaperin kantaa veroasioihin. Sävel vain oli hieman toinen kuin demareilla, kokkareilla ja kepulla. Jos veroja alennetaan, se on tehtävä järkevästi, oikeudenmukaisesti ja ympäristön tilaa parantaen. Ja voi niitä olla alentamattakin. Rakennettaisiin lisää rautateitä, kehittäisiin uusiutuvaa energiaa ja energiansäästöä, pienennettäisiin opetusryhmiä ja toteutettaisiin vaikka se Urpilaisen hehkuttama päivähoitouudistus? Kelpaisiko?

Vihreät kannattavat palveluja - siispä me kannatamme myös veroja. Lue vaikka kunnallisvaaliohjelmastamme.

1.7.08

Lomaillen ja loikoillen

Sadetta on piisannut, onneksi väliin vähän aurinkoakin. Loma etenee lomaillen. Olen lueskellut dekkareita ja vähän viisaampiakin kirjoja. Vieraita on käynyt, olemme kestinneet ystäviä ja sukulaisia, grillanneet ja jutelleet. Olen testaillut erilaisia grillimarinadikehitelmiä ja leiponut erinomaista raparperipiirakkaa. Niin erinomaista, että se yhtenä iltana vieraiden toimesta ristittiin Torta di Peltolaksi. Hmm.

Kummitytön kanssa kävimme Keskiaikamarkkinoilla ja ostoksilla hankkimassa minulle uudennäköisen joskin käytetyn hyvälaatuisen Kinnarpsin työtuolin. Turussa Itäharjulla, lähellä K-Rautaa, toimii Encore, hyvä käytettyjen toimistokalusteiden kauppa.

Harakanpoikasetkin ovat lähteneet pesästä, niitä on tosi lysti seurata. Alkukesän kukat kukkivat kuin viimeistä päivää. Oletukseni on, että keski- ja loppukesästä väriloisto tulee olemaan paljon vaatimattomampaa. Harminaiheena ovat taas lehtokotilot, sateet ovat houkutelleet nuo niljakkeet vaivoiksemme.

Eilen maanantaina oli vuorossa kevätkauden virallisen ohjelman vihonviimeinen tapahtuma, maakuntaliiton kesäretki. Liittohan tekee joka vuosi ennen lomien alkua henkilökunnan ja luottamushenkilöiden yhteisen virkistäytymisretken, jonne myös puolisot ovat tervetulleita. Hyvä idea, sillä en minä muuten tuntisi liiton henkilökunnasta kuin murto-osan.


Retket ovat joka vuosi suuntautuneet saaristoon. Usein olemme käyneet tutustumassa johonkin kohteeseen, jonka kehittämistä liitto on jollakin tapaa rahoittanut tai johon sisältyy kiinnostava saaristomatkailullinen intressi. Lähdimme aamusta liikkeelle kahdella bussilla. Pärnaisissa nousimme m/s Lilyyn, joka osoittautuikin mainioksi alukseksi suurelle porukalle. Ajoimme ohi Korpoströmin saaristokeskuksen, jossa olemme vierailleet aiemmalla kesäretkellä, ja jonne nyt paraikaa rakennetaan lisää majoitustilaa. Suosittelen tutustumista, jos et ole ennen poikennut.

Tällä kertaa tutustumiskohteemme oli Korpoon lounaispuolella sijaitseva Brunskär. Ennalta oli sovittu, että rantaudumme tutkimaan saarta ja paikan alkuperäisasukas Anna Aittola tulee kertomaan meille kotisaarensa ja sukunsa historiasta.

Mutta annas olla, kun pääsimme perille. Rantautuminen osoittautui mahdottomaksi. Ei sen takia, että tuuli tai kova merenkäynti olisi estänyt. Eikä sen takia, että yhteysaluslaiturissa oli kiinni suuri huvivene. Paatti väistyi nopeasti paikalta ison aluksen tullessa. Emme päässeet maihin siksi, että laiturissa oli ollut edellispäivästä saakka kiinni purjealus, joka ei suostunut siirtymään yhtään minnekään. Heille oli jo edellisenä iltana kerrottu, että maanantaina on saarelle tulossa iso seurue laivalla. Vierasmajaa pitävä Aittola yritti neuvotella purjeveneilijöiden kanssa pitkään, mutta joutui lopulta antamaan periksi. He eivät aikoneet siirtyä tieltämme minnekään, vaan halusivat syödä rauhassa loppuun kello yhdentoista aamiaisensa. Joten Aittola nousi paattiinsa ja tuli Lilylle edes kertomaan saarestaan, vaikka kohdetta olisikin katseltava vain mereltä käsin. Oi aikoja, oi tapoja nykyisten "merenkulkijoiden" keskuudessa. Kuvassa purjevene(ilijä) ja Aittola palaamassa takaisin saarelleen. Jos joku tunnistaa veneiljän, saa kertoa terveisiä ;).


Aittolan suku on asunut saarelle pitkään, joten hänellä riitti tarinaa aiempien sukupolvien karusta elämästä saarella. Meri oli rikkaus ja riski, vaan pitipä silti jonkun perheenisän (jo silloin) käväistä Turussa vain hukkukseen Aurajokeen. Sairaalamatka Turkuun tulehtuneen umpisuolen takia vei menneinä aikoina 16 tuntia. Saaren historiaan kuuluu pelimannimusiikkia ja kuuluisia vieraita kuten Mannerheim, Kekkonen, kiinalainen liikemiesvaltuuskunta ja Bangladeshin ulkoministeri. Mannerheim oli kuulemma kironnut seudun metsästysmaastoja huonoimmiksi, missä oli koskaan ollut: vain katajapuskia, kiviä ja koloja, mutta koskaan ei tiedä, missä järjestyksessä ne tulevat. Nykyisin saaren toimintana on juhlapalvelu, leirikoulut ja vierasmaja.
Mielinkiintoisin tarina liittyi syksyyn 1893, jolloin emäntä oli pelästynyt pihassa pimeällä, että pilvet putoavat niskaan. Syy pelästykselle selvisi aamun valjettua, kun isäntä huomasi kauempana sijaitsevalta saarelta vilkutettavan avunpyyntöä. Ruotsalainen S.A.André oli tehnyt sianrakoista tehdyllä kuumailmapallollaan hätälaskun lähisaareen. Pallo tosin oli karannut matkoihinsa, se löytyi myöhemmin hieman kauempaa. Andreén elämä päättyi muutamaa vuotta myöhemmin Huippuvuorten koillispuolelle, ilmapalloseikkailulla Pohjoisnavalle.

Melkein Brunskärissä vierailtuamme jatkoimme harmahtavassa mutta lämpimässä ja sateettommassa kelissä kohti Rymättylää ja Herrankukkaroa. Matkalla tuli nähtyä lukuisa määrä merimetsoja matalilla luodoilla ja yksi hallin pää.


Herrankukkaro on paikka, jota ei oikein riitä kylliksi kuvaamaan sana "erikoinen". Omanlainen on ehkä parempi. Vain sangoittain luovaa hulluutta yhdistettynä bisnesvainuun voi tuottaa tällaisen tuloksen. 120 hengen maasavusauna oli eksoottinen kokemus. Ja se on oikeasti sangen hyvä sauna, harvassa saunassa hiki nousee pintaan yhtä tehokkaasti ja nopeasti kuin siellä. Pimeässä saunassa sai alkuun edetä käsikopelolla, mutta kun silmä alkoi tottua ja havainnoida jotain, mieleen painui kaunis näkymä jättikokoisesta kiukaasta ja sitä joka puolella ympäröivistä lauderakennelmien viidakosta.
Saunomisen välissä sai käydä meressä uimassa tai lillumassa lämmitetyissä merivesipaljuissa. Paljuista opin harmikseni yhden asian: lämmin suolainen merivesi yhdistettyvä voimakkaaseen klooraukseen ei tee hyvää hopeakoruille. En tiedä, mikä kemiallinen reaktio rannekorussani ja sormuksessani tarkkaan ottaen tapahtui, mutta hopeakoruni tummuivat ikävästi ja jouduin puhdistamaan ne kiiltäviksi kotiin päästyäni.
Saunomisen jälkeen oli vuorossa päivällinen saaristolaispöydässä. Ruoka oli hyvää, joskin sangen proteiini- ja erityisesti kalapitoista. Kasvissyöjä olisi ollut ihmeissään ja vegaani suorastaan nälkiintynyt. Lihaa syövä keliaakikko pärjäsi tällä kertaa mainiosti.
Päivällisen jälkeen alkoi kotimatka halki pilvisen Airiston. Säänhaltija oli edelleen armollinen. Rymättylässä oli satanut päivällisemme aikana, ja sade alkoi uudestaan vasta kun olimme saapuneet Turkuun. Kaiken kaikkiaan kiva päivä, mielenkiintoisin maustein. Ja minun osaltani viimeinen kesäretki tätä laatua, sillä "urani" maakuntaliiton hallituksessa päättyy ensi vuoden alussa. Vihreillä on kahden kauden rotaatiosääntö, ja minulla tulee vuodenvaihteessa täyteen kaksi kautta eli kahdeksan vuotta maakuntahallituspalvelusta. Olisin hämmästynyt, jos paikalle ei olisi uusia innokkaita pyrkijöitä. Eli mitä todennäköisemmin: kiertoon mennään!