Sisustuksessa narisee muutkin kuin ovet

Vanha vaiva nosti taas inhaa päätään ja jouduin käymään lääkärillä. Tohtorinna määräsi paria troppia. En ymmärrä, miksi ihmiset hakevat itselleen jännitystä laskuvarjohypyistä ja kuolemaa uhmaavasta temppuilusta moottoripyörällä. Ainahan voi pyytää johonkin vaivaan reseptin ja lukea saamansa lääkkeen tuoteselosteen. Siinä kyllä kalpenee kuka tahansa lukutaitoinen ja ryhtyy nöyränä pohtimaan elämänsä rajallisuutta.

En pysty arvioimaan, olenko ollut nuorempana lääkkeiden suhteen huolettomampi ja kuolemaan kevytkenkäisesti suhtautuva vai ovatko tuoteselosteet vain tarkentuneet huomattavasti viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Nykyisin pilleri kuin pilleri sisältää sellaisen määrän sivuvaikutuksia, vakavia sivuvaikutuksia ja lääkärin välitöntä konsultaatiota vaativia sivuvaikutuksia, että en pysty nielemään yhtään ennestään tuntematonta pilleriä ilman täriseviä käsiä ja hautajaisvirsien pohdintaa. Terveenä pysymiseen on taas yksi syy enemmän.

Selvittyäni lääkkeistä hengissä (vaan en ehkä sen terveempänä, valitettavasti) ryhdyin yhteen mielipuuhistani: lukemaan sisustuslehteä pihanurmikolla loikoillen ja välillä taivasta katsellen. Keski-ikäisen tapa haaveilla. Tällä kertaa vuorossa oli uudehko lehti, Divaani. Kuulun ilmiselvästi lehden kohderyhmään, joten luin lehteä paitsi haaveillen, myös arvostellen. Aloitin kannesta. "Oopperan puvustaja Erika Turunen: Kodissa saa olla turhaa tavaraa". Hmm. Samaa mieltä. Siitäs saitte, mokomat puhdasoppiset tylsät niukkalinjakot. "Edessä ero? Sisusta itsellesi uusi elämä". Jaa. Käyköhän se noin kätevästi? Pitäisikö edes? "Laiskottelijan puutarha". Mission impossible, näin olen vuodessa oppinut. "Kylvyssä - 35 neliön kylpykeidas." Ei saakeli. Jossain toisessa maassa siinä tilassa elää kolme sukupolvea ynnä vaimon veli perheineen.

Kannen luettuani aloin miettiä, miksi ylipäätään luen sisustuslehtiä. Ei meillä ole enää tilaa mitä sisustaa! Kotimme on liki valmis ja oman höpsismityylisuuntamme mukainen. Emme ole muuttamassa mihinkään lähivuosina, tässä on nyt muutettu ja sisustettu riittämiin. Joten mistä minä sitten haaveilen? Uusien tyynyjen ostamisesta? Niitä kun ei kuulemma voi koskaan olla liikaa. Yäks. Asiaan ei löytynyt tyydyttävää ratkaisua, joten skippasin ongelman ja siirryin kohti varsinaisia artikkeleita.

Narisin pari bloggausta taaksepäin product placementistä, tuotesijoittelusta. Sisustuslehdethän eivät juuri muuta olekaan kuin kauniisti kuvitettuja tuotekatalogeja. Mutta voisivatko ne olla? Pitäisikö lehdissä esitellä enemmän oikeiden ihmisten oikeita koteja ja omia sisustusfilosofioita kuin kuvauksia varten pykättyjä kliinisiä asumisnäyteikkunoita? Ainakin minusta oli kiva lukea juttu Kansallisoopperan puvustajan kodista, joka ei ollut kyllä yhdenkään trendin mukainen vaan Turusen Koti. Ja täynnä kuin Turusen pyssy, jos tunnette sanonnan. Voisiko lehdissä olla vähän enemmän pohdintaa sisustamisesta? Opastusta omaan ajatteluun? Erilaisia ratkaisuja? Tosi radikaaleille lehdille voisin jopa ehdottaa juttuaiheeksi reipashenkistä kodikkuutta. Siis kodikasta kotia, sellaista johon on hyvä tulla ja jossa on hyvä olla. Siihen ei välttämättä tarvita Ligne Rosetin kurpitsalta tai tankilta näyttävää uutta sohvaa (6648 €). Tai erityisesti ei juuri sitä.

Sisustuslehdissä ärsyttävää on kaikki ne iänikuiset vakikliseet. Tiedättehän: jos kuvataan esimerkiksi keittiötä, vadissa on oltava raikkaan pirteitä sitruunoita. Ja olohuoneen pöytäsommitelmassa esteettisiä avokadoja. Kuka saakeli oikeasti pitää olkkarissa avokadoja? Tai mihin tavallinen kotitalous voi ikinä tarvita yhdellä kertaa 18 sitruunaa? Miksi kaikissa lehtikodeissa pitää olla SMEG-merkkinen jääkaappimöhkofantti? Millaista on olla aamukakalla talossa, jonka ihanan avarassa yhdistetyssä luksus-makuuhuone-kylppäri-WC:ssä (kylpyhuonekalusteet Philippe Starck) ei ole ovia ollenkaan?

Turhakeuutuus löytyi lehden loppupuolelta. Nyt keittiöön on saatavilla vesipiste, josta tulee suoraan - yllätys yllätys - kiehuvaa vettä! Verraton keino polttaa itsensä monipuolisesti keittiöaskareiden lomassa. Ei vaan, turvallisuus on kuulemma otettu huomioon, hanassa on lapsilukko. Entä tohelolukko? Saako sellaisen lisävarusteena? Lehden kuvassa nuoli "Hanasta kiehuvaa vettä!" viittaa siihen tavalliseen hanaan, ja oikeasta kiehuvankuumavesihanasta lorutellaan vettä vapautuneen rennolla otteella. Unelmakeittiöstä puuttuukin enää vain oluthana. Ei meidän kyökkiin, kiitti vaan. Kumpaakaan.

Oli lehdessä jotain järkevääkin, ja useampi esitelty "koti" oli jollakin tapaa kiinnostava. Tänä kesänä lehdessä kuin lehdessä on ollut "must" siteerata Mäntän kuvataideviikoilla esillä olevaa Tea Mäkipään teosta 10 käskyä uudelle vuosituhannelle. Hyvä että siteerataan, käskyt ovat nähtävästi kolahtaneet. Onneksi lehdessä tajuttiin varoittaa myös ekopornosta. Kaikki eko-alkuinen ei todellakaan ole ekoa, ja näinä ympäristötuskan aikoina, ihmisten havahduttua muutoksen tarpeeseen mutta ei itse muutokseen, tekoekoa tulvii joka tuutista. Lehdessä on juttu esimerkiksi Vihtiin puuhattavasta ekokylästä. Jos sinne saa rakentaa 200 neliön omakotitaloja, joiden ei edes tarvitse olla passiivitaloja, en puhuisi ekokylästä. Mainoksissa korostetaan söpösti yhteisöllisyyttä, alueelle on tulossa mm. yhteisiä saunoja. Hmm. Kiva ajatus, mutta mutta. Suomalainen 200 kerrosneliömetrin omakotitalo ilman omaa saunaa? Tokkopa. "Ekologisuuden" seurauksena saattaakin olla, että saunoja rakennetaan sekä kaikkiin asuntoihin että lisäksi yhteistiloihin. Mahtaakohan ekokylän saunapitoisuus nousta 120 prosenttiin? Vai oltaisiinko siellä niin täpäköitä, että omien asuntokohtaisten saunojen rakentaminen olisi kiellettyä? Jaa-a, mitäs veikkaatte?

Samaa sukua on eilispäivän uutinen: Uudenkaupungin autotehdas alkaa rakentamaan hybridiurheiluautoja. Autoilu itsessään ei tosin muutu siitä sen ekologisemmaksi. Ekoauto ylipäätään on mahdoton käsite, yhtä mieletön kuin vain luomulihaa syövä kasvissyöjä.

Eipä ole helppoa yrittää olla ekologinen. Mekin yritämme, mieheni juuri ynnäili menneen vuoden sähkönkulutusta ja totesimme sen pysyneen siedettävällä tasolla. Mutta talvi oli lämmin, saunomme harvoin eikä meillä ole pyykinkuivausrumpua. Eikä tulekaan olemaan, meillä on 1200 neliötä biodiversiteetiltään kohtalaisen monimuotoista pihaa pyykin ekologiseen kuivattamiseen (= narulla tai pyykinkuivaustelineessä). Kaikesta viherpipertämisestä huolimatta (lämmitämme puilla, ostamme tuulisähköä, meillä on ilmalämpöpumppu, kierrätämme, teemme kulutusvalintoja) elämässämme on todennäköisesti vain kaksi todella merkittävää ekovalintaa: meillä ei ole autoa ja emme juurikaan matkaile lentämällä. Jälkimmäisestä lipsumme kyllä joskus, ja työmatkoja tekee lentäen kumpikin silloin tällöin. Kaikki tavanomainen liikkumisemme hoituu kuitenkin julkisilla tai kevyellä liikenteellä.

Omakotiasuminen on kieltämättä asettanut autottomuudelle uusia haasteita, mutta ystäviä hieman vaivaten olemme selvinneet toistaiseksi. Palvelupuolella olisi tosin kehittämistä meidän tarpeisiimme. Voisiko Topinojan jäteasemalla (=kaatopaikalla) olla esimerkiksi kohtuuhintainen noutopalvelu kaupungin autottomille asukkaille? Autottomia omakotiasujia lienee muitakin kuin me ja ne yhdet, joista oli kerran juttu lehdessä. Moni korttinsa jättänyt vanhuskin varmaan tarvitsisi kyytiä jätteilleen. Meidän pihallamme odottaa nyt kuljetusta mm. orapihlaja-aidan leikkuujätteet ja käsitellyksi epäilemämme edellisiltä asukkailta jäänyt puutavara. Jos autottomuutta tavoitellaan (kuten pitäisi), tulisi olla kätevästi saatavilla tarvittavat kuljetuspalvelut normaalia elämää varten. Missä viipyy (tai oikeammin mihin katosi) autottomien palveluyhteiskunta?!

Vielä sisustuslehdistä ja rakentamisesta. Olen tainnut joskus mainostaa ihastuttavaa kirjaa Al fresco asumisen tyylinä. Kesäaikaan on auvoista asustella ulkosalla niin paljon kuin säät vain sallivat. Oman elintasoni mittari on, että saan nukkua päiväunet ulkona filtin alla. Sitä silmälläpitäen teimme myös kesäkalustehankintamme. Mutta miksi suomalaiset tekevät nykyään niin suurella innolla valtaisia terasseja kotiensa ympärille, ja miksi sisustuslehdet niistä niin innolla raportoivat? En ole käynyt kesän asuntomessuilla, mutta lukemissani lehtijutuissa on asiaan kiinnitetty paljon huomiota. Miksi piha pitää rakentaa täyteen puulavereita ja kivetyksiä, miksi nurmikolla oleskelu on niin passé? En ymmärrä, liian paljon vastaamattomia miksi-kysymyksiä. Jos piha on sateesta märkä, niin sitten eletään hetki vähän vähemmän al frescoa, kunnes nurmi on kuivunut. Sehän on aitoa al fresco-elämistä: luonnon ehdoilla. Joku katettu osa, terassi tms. on tietty kiva ja järkevä, mutta että toistasataa neliötä? Ja joka puolella taloa? Johan niiden siivoamisessakin menee puolet lomaa. Haloo, nurmikkoa ei tarvitse harjata eikä kuurata! Jos ei jaksa nyppiä nurmikkoa, antakaa sammaleiden kasvaa ja pankaa loput kedoksi. Niin mekin teemme :).

PS. Kuten huomaatte, olen lomalla. Politiikasta ja koulusta, kaikesta arjesta. Puhukoot puoluejohtajat toisensa Porissa vaikka suohon, sanokoon kuka vaan mitä tahansa typeryyksiä. Kaatukoon Turun kaupunki. Minä en nyt kommentoi enkä viisastele. Oi ihana vapaus!