Puuhaillen ja duunaillen

Kesä etenee kotona puuhaillen ja edelleen läheisiä tavaten. Suunta on vain edennyt lähipiiristä kohti maailmaa. Edellisen bloggauksen jälkeen meillä on kyläillyt minun ja mieheni lähisuvun lisäksi myös amerikansukulaisia ja ystäviä Belgiasta ynnä muita tuttavia. Ikkunaremonttikin sai päätöksensä (meillä jäi alkukesän ikkunatoimituksesta puuttumaan yksi osa). Terassin vanhat huonekalut on maalattu ja tuolit päällystetty (kiitos avusta, äiti!).

Talokin piti maalata, mutta homma kutistui melkoisesti. Mikä tuuri! Aloitimme maalausurakan pesemällä talon kamalan näköiset seinät (en mitenkään liioittele kun sanon, että talon levän peittämä ulkokuori oli aika räävittömässä kunnossa, jo pytinkiä ostaessamme suunnittelimme seuraavan kesän talkoita). Ja pesemiseen se suurimmaksi osaksi jäikin, sillä seiniä peittävä vihreä leväkasvusto irtosi kun sille vain näytti harjaa ja vesiletkua. Vihreän keton alta paljastui hyväkuntoinen valkoinen seinä. Uskomatonta! Olimme pyytäneet ihmisiä talkoisiin ja mietimme, mitä heille viestitämme: "Maalaustalkoot peruutettu, pesimme talon." Hmm, suorastaan säkenöivän älykäs yleisvaikutelma, ehkä?

Ainoastaan etelän puoleinen julkisivu tarvitsi uuden maalipinnan. Se hoitui viikonloppuna omin ja ystäväpariskunnan voimin. Kiitos avusta, Juhanna! Hommia riittää toki edelleen, mutta tärkein on nyt hoidettu.

Kaatopaikkakäyntikin onnistui. Veli vieraili peräkärryn kanssa, joten saimme ilon raahata vieraamme Topinojan kaatopaikalle. Kuvassa Rusto hoitaa homman. Kaikki leikkuujätteet eivät sentään ole meidän pensasaidastamme.




Luontokin on tarjonnut ihmetyksenaiheitaan. Oravan- ja linnunpoikasten lisäksi päänvaivaa ja netin selausta aiheutti kuvassa oleva valkoinen pirkko.



Ihmettelin pirkon merkillistä väriä. En ollut moista ennen nähnyt. Surkeahko hyönteisopaskirjastoni ja vieläkin surkeampi hyönteistuntemukseni ei tarjonnut apua eikä netistäkään löytynyt kuvaa, ei vaikka kuinka etsin. Eikä järkikään antanut oikeaa vastausta. Vaan onneksi ihmisellä on kurssikavereita, joiden puoleen voi kääntyä. Näin sitä oppii uutta. Kiitos avusta! Ja opettaja kun olen, opetan oppimani nyt teillekin.

Kyseinen ison kokoinen pirkko (eli leppäkerttu kansan suussa) on valkoinen siksi, että se on juuri kuoriutunut kotelostaan. Vastasyntynyt aikuinen siis, hyönteismaailmassa kun ollaan. Värit ja peitinsiipien lajityypilliset kuviot tulevat esiin vasta kuoriutumisen jälkeen. Kotelo tai oikeammin kotelon jämät on se musta möntti siinä pirkon pään vieressä. Pään kuvoista voi jo päätellä, että laji on isopirkko eli Anatis ocellata, Suomen suurin pirkkolaji. Aikuisen, värinsä saaneen isopirkon kuvan voit katsoa vaikka täältä. Lisätietoa leppäkertuista löydät ainakin täältä. Suomessa elää kai 62 eri leppäpirkkolajia, maailmassa noin 4000.

Isopirkko päätyi grillikatokseemme, koska se on varmaankin pudonnut puusta kuoriutumisen tiimellyksessä. Isopirkot elävät havupuilla ja nähtävästi erityisesti männyillä, sillä juuri mäntyjä on siinä aivan löytöpaikan vieressä. Havukirvat ovat niiden pääravintoa.

Isopirkkoa selvitellessäni törmäsin muuten netissä UPM-Kymmenen Metsiemme kovakuoriaisia -oppaaseen. Kiva ja hyödyllinen, sitä kannattaa tutkailla, jos mustikkareissulla löytyy jokin kiinnostava mutta ennestään tuntematon kuoriainen. Julkaisussa esitetään lajeille myös uhanalaisuus/yleisyysluokitus.

Kuten bloggauksesta huomaa, olen edelleen kesälomalla ja politiikka saa jäädä. Lehtiä ja uutisia olen kuitenkin toki seurannut. Yhtä surkeaa uutista on silti pakko kommentoida, se kun on herättänyt suuren surun lisäksi myös paljon keskustelua ja lehtikirjoituksia.

Keravalla tapahtuneesta nuoren tytön puukotuksesta on kirjoitettu paljon ja tappajan taustaa ja motiiveja on pohdittu laajalti. Nuoren miespuukottajan tilanne on herättänyt paljon pohdintaa, uhreja on todettu olevan puukon molemmissa päissä. Välillä tuntuu siltä kuin lehdistön halussa ymmärtää puukottajan motiiveja itse asia pääsisi hämärtymään: kyseessä oli puukottajan onnettomasta taustasta huolimatta nuoren tytön, vielä lapsen, julma tappo tai murha ja mitä tuomittavin teko. Sinällään on tärkeä käydä keskustelua siitä, miten onnettomia ja eristyviä nuoria (miehiä) voi auttaa. Mutta tappajan saamat palstamillimetrit ovat panneet miettimään, miltä median näkökulma mahtaa tuntua kuolleen peruskouluikäisen tytön omaisista ja muista läheisistä. Tappajan onneton elämä ja hänen kokemansa ahdistus ei ole mikään puolustus, teko oli hirveä ja täydellisen perustelematon. Toisen ihmisen henkeä ei yksinkertaisesti saa riistää, se pitää muistaa sanoa selvästi kaiken ymmärtämisen ja motiivien pohdinnan keskellä.

Eristyvien nuorten (miesten) ongelmasta on kuitenkin tärkeä puhua, ja siihen pitää löytää myös toimivat keinot. Käytännössä tilanteisiin voi olla hyvin vaikea puuttua. Oppilaitoksille - lukiolle ja ammatilliseen koulutukseen - pitää taata riittävät resurssit oppilashuoltoon ja kouluterveydenhuoltoon. Koulut ja yhteistyö kotien kanssa ovat ne helpoimmat väylät saada ote nuorten ongelmiin. Helppoa se ei välttämättä ole, ainakaan jos autettava itse tai hänen perheensä ei koe olevansa avun tarpeessa tai tunnista ongelmaa vakavaksi. Mutta entä Keravan surmaajan kaltaiset koulusta pois jättäytyneet eristäytyvät nuoret? Kuka heihin ottaa kontaktin, kuka heidät hakee kotoa apua saamaan? Nykyisellään ei nähtävästi kukaan, eikä apua edes saa vaikka pyytäisikin. Tähän on saatava aikaan muutos, lasten ja nuorten psyykkinen avuntarve ei voi olla se palvelu, josta tiukan paikan tullen tingitään ensimmäisenä. Ja tiukka paikkahan meillä on palveluissa jatkuva tila, ainakin 1990-luvun laman jälkeen.

Turun Sanomat kiinnitti sunnuntaina pääkirjoituksessaan huomiota nuorten pahoinvoinnin kasautumiseen. Kirjoituksessa otetaan esiin yksi perheiden kannalta tärkeä mutta sangen heikossa hapessa oleva palvelu: lapsiperheiden kotiapu. Turun tarkastuslautakuntakin nosti saman asian esiin tuoreimmassa arviointikertomuksessaan, vaikka ongelma onkin valtakunnallinen. Lapsiperheiden kotiapu on laman jäljiltä edelleen aivan surkeassa tilassa, vaikka maa on vauraampi kuin koskaan. Apua saadaan yleensä vasta siinä vaiheessa kun lastensuojelu on jo joutunut puuttumaan asioihin. Me kaikki tiedämme, että ongelmia on vaikea korjata jälkikäteen. On niin äärettömän paljon tehokkaampaa ja helpompaa puuttua asioihin silloin, kun suuret ongelmat ovat vasta muodostumassa. Mutta juuri siihen Suomella ei tunnu olevan vieläkään varaa. Voi olla, että Keravan surmaa ei kotiapu olisi pelastanut, mutta monta muuta tulevaa ongelmaa voitaisiin estää kärjistymästä katastrofiasteelle, jos lapsiperheet saisivat apua ja tukea silloin kun sitä kipeästi tarvitsevat.

(Ministeri Liisa Hyssälä on tänään patistanut opiskelijoita lapsentekoon. Siihenkin tuskaan voisi auttaa tieto ja varmuus siitä, että lapsiperhe saa käytännön apua, jos tilanne pienen lapsen/pienien lasten ja puolison kanssa käy yli omien voimien. Nyt tarvittava apu on yksin sukulaisten ja ystävien varassa - ja usein omat vanhemmat asuvat kaukana opiskelupaikkakunnasta. Hanki siinä sitten lapsia kun kaikki on auki, epävarmaa ja sattuman käsissä. Joten hyvä hallitus ja ministeri Hyssälä: eikös nyt voitaisi ruveta joukolla puuhaamaan kotiavun turvaamista taas myös lapsiperheille?)

Vaan Keravan ongelma jää edelleen ratkaisematta. Kenen vastuualueeseen kuuluu peruskoulunsa päättänyt ja jatko-opintoihin hakeutumaton tai ne keskeyttänyt nuori? Minun mielipiteeni on, että juuri näihin nuoriin yhteiskunnan pitäisi aivan erityisesti satsata, mennä vaikka kotoa hakemaan jos muuten ei synny kontaktia. Ja tarjota heille koulutusta, työtä, työpajatoimintaa, terveyspalveluita, mitä vaan vaikka kädestä kiinni pitäen, jotta nuori saadaan löytämään paikkansa tässä maailmassa. Periksi ei saa antaa ja oman onnensa varaan ei saa jättää. Nämä kaikesta irti olevat nuoret ovat nimittäin kasvava joukko.

Lukemissani Keravan surmasta kertovissa lehtijutuissa huomio kiinnittyi vielä yhteen onnettomaan yksityiskohtaan. Surmaaja oli saanut mielenterveyden ongelmiinsa lääkettä (juu, pilleripurkki oli annettu vaikka hoitoon ei päässytkään) mutta surmaaja ei ollut uskaltanut ottaa hänelle määrättyjä lääkkeitä sivuvaikutusten pelossa. Kukas se narisikaan edellisessä bloggauksessa lääkkeiden mittavista sivuvaikutusluetteloista? Sivuvaikutusluetteloita ei varmaankaan voi pilleripurkeista lyhentää, mutta olisiko lääkäreiden syytä kiinnittää nykyistä enemmän huomiota potilaiden kokemaan pelkoon heille määrättyjen lääkkeiden sivuvaikutuksista? Potilaat pelkäävät sekä lääkkeiden sivuvaikutuksia että heille määrättyjen lääkkeiden yhteisvaikutuksia. Moni potilas ottaisi määrätyn lääkkeen paljon rauhallisemmin mielin, jos lääkäri olisi lääkkeen määrätessään a) antanut potilaalle suullisesti riittävän tiedon lääkkeen todennäköisesti mahdollisista sivuvaikutuksia, kaiken mahdollisen listaamisen sijaan ja b) tarkastanut potilaansa kuullen hänen käyttämänsä muut lääkkeet ja niiden vaikutuksen suhteessa uuteen lääkkeeseen. Näitä toimenpiteitä ei saisi jättää sen varaan, että potilas itse ymmärtää tai muistaa asioita tiedustella, tai lukee kotona itsekseen tuoteselosteen. Usein kuitenkin näin juuri tapahtuu. Ja kuten tilastoista tiedämme: kovin moni määrätty lääke jää ottamatta.