Kylässä, kylillä ja kirjojen ääressä

Perjantai-illan visiitti ystäväperheeseen sujui totutun rennosti: saunomista, grillausta, viinin lipitystä sekä paljon jutustelua ja naurun käkätystä. Ilta kului niin mukavasti että olimme kotona vasta joskus puoli neljän aikoihin. Lauantaina lähdimme yhden toisen ystävän kanssa "kylille", eli tällä kertaa Puutorin kirpparille. Kävimme syömässä kiinalaisessa ja kahvilla Tuomiokirkon Dom Cafessa. Olo oli kahvilassa kuin ulkomailla, niin hienon näkökulman Tuomiokirkon portaat tähän kaupunkiin tarjosivat.

Kuluneella viikolla olen sulostuttanut elämääni viettämällä aikaa yhden lempidekkarini seurassa. Donna Leonin luoma komisario Guido Brunetti ja minä olemme jahdanneet kapellimestari Wellauerin murhaajaa pitkin Venetsiaa. Ihanan Guidon seurassa vietetty aika oli siinä mielessä kaihoisaa, että "Kuolema oopperassa", joka on Leonin ensimmäinen Brunetti-dekkari, oli minulle viimeinen suomennettu, jota en vielä ollut lukenut. Nyt on sitten kaikki käyty läpi, ja jäljelle jää vain uusien kirjojen malttamaton odotus.

Donna Leon (s. 1942) on amerikkalainen kirjailija, joka asuu Venetsiassa ja kirjoittaa dekkareitaan Venetsiasta. Kirjoja on suomennettu kaiketikin 12. Kaikki kirjat kertovat Guido Brunettin työtehtävistä, eli päähenkilöön saa tutustua perinpohjaisesti, jos haluaa. Suosittelen, Guido on miellyttävää seuraa. Leonissa on muuten sellainen mielenkiintoinen pointti, että hän ei ole sallinut kääntää kirjojansa italiaksi, koska hän haluaa pysytellä kotikaupungissaan tuntemattomana. Eivätkä kaikki jutut ole välttämättä italialaisen hallinnon kannalta erityisen mairittelevia, joten Leonin elämä sujuu mukavammin, kun miljoonat italialaiset eivät lue hänen kirjojaan.

Silloin, kun minulla on aikaa lukea omaksi ilokseni, luen hyvin mielelläni juuri dekkareita. Donna Leon on siis ollut yksi viime vuosien suosikeista. Muita dekkarikirjailijoita, joita olen viime vuosina lukenut paljon, ovat Elizabeth George, Sue Grafton, Anne Holt, P. D. James, Liza Marklund, Sara Paretsky ja suomalaisista Leena Lehtolainen. Näiltä kaikilta olen lukenut kai jokseenkin kaikki suomeksi löytyvät teokset. Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe -kirjoistakin olen pitänyt, mutta en ehkä kutsuisi ainakaan niitä kaikkia aivan dekkareiksi. Ja ihan kaikkia niistä en ole vielä ehtinyt edes lukea. Dick Francisin hevosjännereitäkin olen lukenut vaikka kuinka paljon, ja hassua on, että vaikka ne kaikki - ja niitä on paljon! - toistavat jokseenkin samaa kaavaa, en tunnu kyllästyvän niihin ollenkaan. Patricia Cornwellia luin jokunen vuosi sitten paljon, mutta kyllästyin hänen tyyliinsä ja minulla on Cornwellin uusin tuotanto lukematta.

Suomalaisia dekkarikirjailijoita ei suosikkilistaani näytä juuri kertyvän, Lehtolaista lukuunottamatta. Hajakokeiluja on toki suomalaisten kanssa ollut, mutta ei ehkä riittävästi, ja näistä kokeiluista ei ole syntynyt sydänystävyyksiä. Olen lukenut esimerkiksi yhden "koekirjan" sekä Ilkka Remekseltä että Turun ihmeeltä Reijo Mäeltä. Kumpikaan ei vaan saanut minua syttymään syvällisempään tuttavuuteen, tosin eri syistä. Viime aikoina olen katsellut myyntipöytiä "sillä silmällä", sillä kotimaiseen dekkaritarjontaan on tullut uudehkoja mielenkiintoisiakin nimiä, ja vanhoistakin voisi joku innostava löytyä. Tähän kotimaisten etsintään olisi varmaan satsattava enemmän.

Kuluneella viikolla lukaisin myös vihdoin viimein Satu Hassin vuonna 1984 ilmestyneen runokirjan "Magdaleena ei häpeä enää". Kirja kuuluu niihin, jotka minun on pitänyt etsiä käsiini jo monen vuoden ajan, ja nyt vihdoin muistin kaivaa sen hyllystä kirjastossa vieraillessani. Osa runoista oli tuttuja ja tykättyjä jo ennestään jostain muualta luettuina, ja pidin Sadun teksteistä nyt luettuna kokonaisuutenakin . "Naaraskierre" olisi sekin hauska kaivaa esiin kirjastosta ja lukaista, sillä sekin kirja on ollut lukulistalla jo vuosia. Satu Hassin tuoreempi kirja "Tukka hattuhyllyllä"¨on varsin suositeltavaa luettavaa kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita rintasyövästä, politiikasta, poliitikon elämästä, vihreistä tai tämän ajan suomalaisista merkittävistä persoonallisuuksista. Kirja on hyvä, ja luin sen aikanaan suurella mielenkiinnolla. Minun kohdallani mielenkiintoa lisäsi sekin, että kirjassa kuvataan paljon tapahtumia ja keskusteluja, joissa olen itse ollut läsnä silloisena vihreiden puoluehallituksen jäsenenä, ja kirjan tapahtumiin olikin siten tavallista helpompi eläytyä :). Mutta uskon, että kirja on antoisa myös monille muille elämästä, ihmisistä ja/tai politiikasta kiinnostuneilla.

Nyt luulen, että tämä diary lähtee pikku tauolle. Viimeinen varsinainen lomaviikko alkaa, ja ajattelin pyhittää sen kokonaan itselleni sekä yhdelle toistaiseksi kirjoittamattomalle kolumnille. Netissä roikkuminen ei siis juuri nyt nappaa. "Ydinloma" on minun osaltani loppupuolellaan, koska elokuun ekalla viikolla alkavat jo luottamustehtäviin liittyvät tohinat. Kouluhan alkaa vasta kolmen viikon kuluttua, mutta sitä ennen ehtii tapahtua jo kaikenlaista "talvikauden" toimintaa ja asioita pitää hoitaa pitkän listan verran. Tätä taivaallista lomafiilistä ja vapauden tunnetta ei ole enää helppo saavuttaa. Joten hyvästi hetkeksi, sinä kahlehtiva päiväkirja!