Viime päivät olen viettänyt lomaelämää impivaaralaisittain: kaukana kavala maailma ja politiikka. Olemme mieheni kanssa lähinnä vain löhöilleet, ja vähän pyöräilleet. Lauantaina leivoin gluteenittomia suolaisia piiraita ystäväni pojan rippijuhliin. Olen keliaakikko, ja siksi kohtalainen painajainen kahvikekkereiden järjestäjille. Jos minulla on aikaa, tarjoudun siksi toisinaan tuomaan osan tarjottavista tullessani. Aivan normaali käytäntöhän keliaakikoilla on, että me tulemme kylään omien perusleipiemme kanssa, eikä siitä pidä kenenkään emännän tai isannän nolostua.
Lauantaina kävimme myös keskiaikamarkkinoilla. Taitaa olla niin, että yksi tai kaksi edellistä vuotta markkinat ovat menneet minulta ohi. Niinpä mielenkiinnolla odotin, mihin suuntaan ne ovat kehittyneet. Oli ilo todeta, että erittäin positiiviseen suuntaan! Konseptissa pysymisestä on huolehdittu, ja tuotteet, kojut, myyjät ja näyttelijät vetivät kaikki markkinoiden julkikuvan kanssa yhtä köyttä. Tulos vaikutti erittäin laadukkaalta! En usko, että markkinoilta kovin montaa pettynyttä kävijää lähti. Paikalla oli runsaasti myös turisteja, jotka kuvasivat tapahtumia ja kojuja innokkaasti. Hyvä Turku!
Sunnuntaina olimme monta tuntia näissä kummityttäreni isoveljen rippijuhlissa, ja meillä oli oikein mukavaa. Ystäväni ja hänen poikansa kummitäti olivat tehneet pieniä ihmeitä leipoessaan mitä herkullisimpia tarjottavia rippijuhlaväellä. Makeista leivonnaisista he olivat jopa valmistaneet ison osan gluteenittomina, joten minäkin saatoin syödä niitä! En esimerkiksi muista koskaan aiemmin syöneeni prinsessakakkua, koska normaalissa prinsessakakussa on aina vehnää. Jos kaikki prinsessakakut ovat yhtä herkullisia kuin tämä sunnuntaina maistamani, luulisin sen olevan suunnilleen maailman suosituin leivonnainen! Itse asiassa nimenomaan juuri kakkuja kannattaa leipoa gluteenittomana, sillä tavalla niistä tulee yleensä parempia kuin vehnästä tehtyinä. Muiden leivonnaisten kohdalla asia on usein ikävä kyllä päinvastoin. Suolaisiin piiraisiini olin kuitenkin kohtalaisen tyytyväinen.
Rippikekkereiden jälkeen suuntasimme mieheni kanssa Aurajokirantaan parille iltamehulle ensin laivalle ja sitten Apteekin terassille. Mikäpä sen mukavampaa, kuin istuskella Aurajokirannan vilinässä lempeässä kesäillan hämyssä ja kuunnella livebändin jammailua. Not bad!
Tänään maanantaina jatkoimme samaa rentoa lomailutahtia. Pyöräilimme torille hakemaan mansikoita ja herneitä. Kotimatkalla levitimme viltin Kupittaan puiston nurmelle, makoilimme siinä toriostoksia syöden ja pokkareita lukien. Kupittaan puisto on todellakin upea elävän kaupunkikulttuurin paikka, minkä tämän päiväinen puistohyörinä jälleen kerran todisti. Sain loppuun pitkään yöpöydälläni iltalukemisena olleen Alexandra Fullerin omaelämäkerrallisen kirjan "Ei hunnigolle tänään - Afrikkalainen lapsuuteni". Pidin kirjasta. Fuller on syntynyt 1969, ja hän asui lähes koko lapsuutensa maaseututiloilla ensin Rhodesiassa, sitten Malawissa ja lopuksi Sambiassa. Kirjassa tulee hyvin esiin Afrikan ihanuus ja kurjuus, kauneus, luonto, nälkä, sodat, väkivalta ja kaikkialla väkevänä leijuvat tuoksut. Myöhemmin Alexandra - lempinimeltään Bobo - lähti opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Kirjan loppupuolella hän kirjoittaa kotiinpaluunsa tunnelmasta opiskeluvuosiltaan seuraavaa: "Lentokenttävirkailijat osoittelevat minua aseillaan rennon vihamielisinä, kun laskeudumme lentokoneesta, joka haisee tunkkaiselta hengitykseltä ja vuotavilta vessoilta, ja astumme Afrikan kuumaan syleilyyn. Minä virnistän heille onnellisena. Haluan suudella aseitaan heiluttavia virkailijoita. Haluan avata sylini ihanalle kodin tunnulle. Afrikan epäjohdonmukainen, lakien ulottumattomissa oleva, iloinen, väkivaltainen, nurinniskainen, epälooginen varmuus vyöryy ylleni sademyrskyn lailla, kunnes olen läpikotaisin helpottunut.".
Olen itse viettänyt nuorena tyttönä pariin otteeseen kuukauden Itä-Afrikassa. Ensimmäisellä kerralla olin kai juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta, ja toinen matka oli pari vuotta myöhemmin. Vietin silloisen poikaystäväni kanssa kummallakin kerralla kuukauden Tansaniassa ja Keniassa. Muistan Afrikan jokseenkin sen kaltaisena, millaisena Fuller sitä kirjassaan kuvaa. Päällimmäisenä mieleen tulee vahvat tuoksut ja kuivankaunis loppumaton savannimaisema eläimineen ja kasveineen. Minusta Afrikka oli ihana mutta pelottava, onnellinen mutta surkean köyhä, väkivaltainen mutta kodintuntuinen, ja ehdottoman epälooginen. Hyvin ristiriitainen paikka, jonne jäi ikuinen ikävä. Aseitaan heiluttelevat vartijat ovat tuttua, samoin jatkuvat kontrollit, valokuvauskiellot, rengasrikot ja presidentit, joiden nimeä ei uskalla ääneen lausua. Yhtä tuttua ovat myös luonnon uskomaton rikkaus ja ihmisten käsittämättömän tyytyväinen ja onnellisuutta tuottava elämänasenne. Sen matkan jälkeen me suomalaiset olemme pysyvästi kuulostaneet korvissani turhasta narisijoilta - minut itseni mukaan lukien.
Fullerin kirja on siis hyvää kesälukemista Afrikkaan joskus hurahtaneille. Muut eivät ehkä pysty kirjan luettuaankaan tavoittamaan samaa kokemusta. Sitä tunnelmaa nyt ei vaan voi sanoin kuvailla.
Jaa niin politiikasta. No on sitä nyt ihan vähän ollut kehissä, pari asiaa Reilusta kaupasta on ollut tapetilla ja telkkarista katselin taannoiseen Venäjä-keskusteluun liittyen raporttia Venäjän lähestyvästä G8-kokouksesta Pietarissa ja kansalaisten mahdollisuuksista mielipiteidensä vapaaseen ilmaisuun. Surkiaa on, muuta ei voi todeta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti