14.7.06

Loma-ajatukset harhailevat kuin karanneet ilmapallot

Maanantai 10.7.

Sunnuntaina tulimme mieheni perheen mökille Vihtiin. Saimme kyydin Turusta ystäväpariskunnalta, he pysähtyivät ottamaan meidät mukaansa matkallaan Helsinkiin. Perille päästyämme ystävämme jäivät hetkeksi uimaan ja grillaamaan pihamaalle. Heidän lähdettyään saimme jalkapallon loppuotteluyleisövieraiksi yhden toisen, Lohjalla asuvan ystäväpariskunnan. Jännäsimme loppupeliä ja samalla grillasimme avotakassa iltapalaksi maissintähkiä ja sieniä. Meillä oli oikein jalkapallon mm-kisaviinipullokin, jonka ystävämme oli tuonut taannoiselta Berliinin matkalta. Mieheni oli kesäkuun alkupuolella kuuden kaverinsa kanssa viikon Berliinissä katsomassa jalkapalloa screeneiltä ja yhden ottelun stadionillakin. Pojilla oli ollut hyvä reissu, ja Suomeen palaamisen jälkeenkin telkkaria on meillä katsottu sen verran kiivaasti, että minun kesäni on sujunut ilman turhaa telkkarin tuijottelua. No, nyt urakka päättyi Italian voittoon, eikä se meidän kisakatsomossamme herättänyt suurta innostusta. Ensisijaiset suosikit olivat kuitenkin kaikilta karsiutuneet jo aiemmin.

Täällä Vihdin mökillä on siinä mielessä leppoisa olla, että minulle täällä ei ole paljoa tekemistä. Kasviviljelykset ovat tyyliä "tulkoon toimeen itsellään, jos tulee", ja puutyöt eivät ole minun juttujani. Löhöilen, luen, ihmettelen luontoa ja laitan ruokaa. Talvisin ehtii puuhata niin vähän käsillään, että minulle parasta lomaa on tällainen slow-liikkeen mukainen elämä. Päivät kuluvat aterioiden, pienen puuhailun, mahdollisen pelailun ja ulkoilun sekä lepäämisen vaihtuvassa rytmissä. Ajatukset ja mietteet seilaavat aiheesta toiseen kuin karanneet ilmapallot. Tunnen itseni pysyvän paikallaan ja aika vain virtaa viivana ohitseni. Talvella tätä tunnetta on mahdoton tavoittaa. Silloin ajan virta vie ja minä räpiköin minkä pystyn pysyäkseni pinnalla.

Lueskelin mukaan ottamastani tuoreimmasta Hyvä Terveys –lehdestä juttua unelmoinnista, unelmien saavuttamisesta ja elämän täyttymisestä. Jutussa on myös laatikkoteksti hitaan elämäntavan slow-liikkeestä. Minun elämäni on jo vuosia jakautunut niin, että 11 kuukautta vuodesta elän fast- ja superfast-elämää, ja heinäkuu menee slow-elämän ehdoilla. Kesäkuun olen tietenkin jo lomalla, mutta se menee vielä kevätkauden viimeisiin kokouksiin ja kaikenlaisiin järjestelyihin, eikä siksi tunnu tosilomalta. Elokuun alussa kokousrumba käynnistyy tänäkin vuonna jo heti ekalla viikolla. Vain heinäkuu on ihan oikeasti omaa aikaa, ja siitä tapaan pitää tiukasti kiinni. Emme juuri edes matkustele ulkomailla, minulle se ei vastaa unelmaa lomasta. Kesällä 2005 teimme poikkeuksen ja matkasimme muutamaksi päiväksi Amsterdamiin. Reissu oli kiva, mutta tänä kesänä pysymme taas koto-Suomessa. Hektisen opettamisen ja opetuksen valmistelun sekä politiikanteon, kokoustamisen ja esityslistojen lukemisen paras vastapaino on keskittyä elämän perusasioihin: rauhoittumiseen, ajattelemiseen, ruoanlaittoon, ystävien ja sukulaisten kanssa olemiseen ja luonnon tarkkailuun. Silloin tuntee ihan oikeasti elävänsä. Perunoiden peseminen ei tietenkään ole välttämättä erityisen meditatiivista sille, joka laittaa vuodet ympäri perheelleen ruokaa kahdesti päivässä. Mutta minulle, joka suurimman osan vuodesta olen pääosin "ulkoruokinnassa", tai sitten väsään kiireellä jotain kotona, on perunoiden peseminen ulkorappusilla istuen ja puiden latvuksia kohisuttavan tuulen suuntaa kuunnellen täydellistä vastapainoa talven aherrukselle sisätiloissa.

Loman perusidea lieneekin rytmin ja tekemisen vaihdos, eikä oikeita lomanviettotapoja voi siksi olla. On vain enemmän tai vähemmän yksilökohtaisesti antoisia tapoja. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että loman viettäminen on ihmiselle tärkeää. Lomaa ei myöskään pitäisi pilkkoa pieniin osiin, vaikka moni kokee työelämän ja työtehtävien sitä tänä päivänä vaativan. Lomakatkoihin suostutaan myös ikään kuin oman edun nimissä, ettei työ vain kärsisi tekijänsä laiskottelusta. Olemmeko jo Suomessa siinä pisteessä, että työelämän paineiden vuoksi pitäisi oikein kirjata lakiin oikeus ansaitun loman eheydestä? Tai ehkä joku tällainen on jo olemassa? Onko henkinen työsuojelu ajan tasalla nopeasti muuttuvassa tietoyhteiskunnassa? En tiedä, tämä lainsäädäntö ei ole minun osaamisaluettani. On kuitenkin niin, että sähköpostin ja kannettavien laitteiden kautta työelämä tuppaa kovin kerkeästi tunkeutumaan ihmisten vapaa-aikaan. Kuinka pitkälle tämä voidaan tai on kannattavaa sallia? Missä vaiheessa hyöty kääntyy haitaksi, miten ehkäistään työuupumus ja turvataan vaikkapa tietotyöläiselle henkisen palautumisen rauha? Ja onko valinta työn ja vapaa-ajan/loman suhteen yksilön oma asia? Pitääkö luottaa siihen, että ihmiset itse tietävät rajansa vai tarvitsevatko he työsuojelun tukea rauhansa ja rajojensa määrittelyyn? Paljon kysymyksiä vailla vastauksia.

Hyvän Terveyden jutussa kirjoitetaan, että "Hidasta elämäntapaa luonnehtivat rauhallisuus, huolellisuus, vastaanottavaisuus, tyyneys, intuitiivisuus, kiirehtimättömyys, kärsivällisyys, pohdiskelevuus, ja siinä arvostetaan laatua määrän sijasta.". Nopea taas tarkoittaa jonkun "Slow – Elä hitaammin" –kirjan kirjoittaneen Carl Honorén (Bazar 2006) mukaan "kiireistä, kontrolloivaa, aggressiivista, stressaantunutta, pinnallista, kärsimätöntä, aktiivista ja määrän laadun edelle asettavaa elämäntapaa ja –asennetta". "Hitaassa ajattelussa on aikaa antaa ajatusten hautua omassa tahdissaan. Sellainen ajattelu on intuitiivista ja luovaa, joka puolestaan tuottaa oivalluksia ja syvällistä ymmärrystä."

Joopa joo. En ole lukenut kyseistä kirjaa, mutta lehden juttu käsitteli asiaa, jota on tullut monesti pohdittua. Minulla on muutamia ystäviä, jotka elävät elämäänsä slow-vaihteella. Olen itsekin ollut joskus sellaisessa elämäntilanteessa, ja opin silloin nauttimaan siitä. Joskus, kun olen itse todella väsynyt, saatan hieman kadehtien miettiä, pitäisikö tehdä kertakaikkinen suunnanmuutos, heittää hiiteen nykyinen työ, politiikka ja elämäntapa, muuttaa johonkin luonnonläheiseen yksinkertaiseen ympäristöön ja alkaa elättää itseään niukasti mutta omilla käsillään työtä tehden. Osalla ihmisistähän on kanttia tehdä tällainen täyskäännös, ja naistenlehdet tekevät heistä sitten kolmen aukeaman artikkeleita. Olisi kiva tietää, kuinka tyytyväisiä he ovat valintoihinsa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Tai entä minä, jaksaisinko ja pystyisinkö elämään tyytyväistä ja tasapainoista slow-elämää vuodesta toiseen, vai pitkästyisinkö hengiltä ja itkisin ehkä yksinäisyyttä? Vaikea sanoa.

Honorén tekstisitaatin suhteen allekirjoitan slow-elämän väitteet, muuta olen hieman erimielinen fast-elämän kirouksista. Ei säpäkkätahtinen ja kuluttava elämä aina noin ankeaa ole, vaan siinäkin voi olla hyviä ja nautittavia puolia. Ainakin näin on, jos onnistuu edes kohtuudella huolehtimaan jaksamisestaan ja palautumisen tarpeesta. Kiivastempoinen (työ)elämä on toki aktiivista ja stressaavaa, se vaatii itsekontrollia ja tehokasta adrenaliinin eritystä. Silti se voi olla sisällöllisesti hyvinkin antoisaa, uutta tietoa ja vaikutuksia antavaa sekä itseä kehittävää. Eniten eri mieltä olen siitä, että vain slow-elämä olisi luovaa ja fast-elämä pinnallista höttöä. Kukkua! On totta, että aikaa ajatteluun, pohdiskeluun ja edes harkitsemiseen ei kiireisen työelämän pyörteissä ole aina riittävästi, mutta innostusta, inspiraatiota, itseilmaisua ja luovuutta voi kyllä löytyä. Ja usein löytyykin, siksihän ihmiset jaksavat painaa vuodesta toiseen. Lisäksi slow-elämään liitetty intuitiivisuus on ehdottoman tärkeä ominaisuus nimenomaan hektisessä ympäristössä, jossa valinnat on tehtävä nopeasti aiemmin kertyneen kokemuksen ja tiedon (suomeksi perstuntuman) pohjalta. Kiireinen työorientoinut elämäntapa voi olla parhaimmillaan rikastuttavaa ja yhteisöllistäkin. Eri asia sitten on, kuinka kauan kiirettä jaksaa ja milloin se muuttuu pääsisällöltään rasitteeksi, eikä enää innostuksen lähteeksi. Viimeistään silloin kysytään kai sitten ratkaisujen tekemisen taitoja.

Jossakin kirjassaan luovuustohtori Jussi T. Koski (suosikkejani!) siteeraa jotakuta muuta, joka on pohtinut johtavien poliitikkojen kiireistä elämäntapaa. Saatan muistaa tämän hieman väärin, enkä nyt pääse kirjahyllyni ääreen tarkistamaan sitaatin aitoutta. Mutta lopputulos oli kiinnostava päätelmä siitä, miten "maailmaa hallitaan sumuisin aivoin". Siinä vaiheessa, kun ihminen on edennyt urallaan pisteeseen, jossa joku muu sopii hänen puolestaan minuuttiaikataulut kuukausiksi ja jopa vuosiksi eteenpäin, kun kaiken aikaa on pysyttävä tapahtumien tasalla, tehtävä päätöksiä, käytettävä valtaa ja oltava vuorokaudet läpeensä arvokkaan tehtävänsä käytettävissä, hänellä ei enää ole kosketusta omaan elämäänsä, hän ei voi valita tekemisiään, ei ehdi nukkumaan riittävästi eikä hänellä ennen kaikkea ole aikaa ajatella. Eikö olekin aika pelottavaa, millaisessa elämäntilanteessa johtajamme elävät? Mitä korkeampaan asemaan ihminen on kivunnut ja mitä enemmän hänellä on valtaa, sitä vähemmän hänellä on aikaa ajatella, pohtia ja harkita, ja sitä enemmän hän on sen ajattelun, pohdinnan ja harkinnan varassa, mitä hänen kiireiset avustajansa ehtivät tekemään. Tämä koskee niin maiden johtavia poliitikkoja kuin merkittäviä yritysjohtajiakin. Vai ehkä tämä onkin tarkoitettu näin? Yksittäiselle ihmiselle ei kerry niin paljon valtaa, koska taustajoukot kantavat merkittävän osan vastuusta. Mene ja tiedä.

Silloin kuin vihreät olivat vielä hallituksessa, seurasin puoluehallituksen jäsenenä puoluehallitusten kokousten kautta ministereidemme ja maan hallituksen toimintaa. Ei käynyt kateeksi. Sellaista menoa jaksaa yhden nelivuotiskauden, mutta voiko niin jatkaa täysipainoisesti useita hallituskausia peräkkäin? Ovatko jotkin ihmiset niin taitavia, että he kykenevät rakentamaan itselleen rutiinit ja järjestelmän, jossa he todella säilyttävät ajattelu- ja harkintakykynsä ynnä todellisuudentajunsa vuodesta toiseen siinä pyörityksessä? Ja pystyvät hoitamaan itsensä ja ihmissuhteensa, ja ottamaan itselleen uusiutumiseen tarvitsemansa vapaa-ajan? Jotkut varmasti ovatkin tällaisia jaksamisen neroja, mutta silti epäilen, että enemmistö maan johtavista poliitikoista ei sitä ole. Väsyminen on inhimillistä. Entä kuinka paljon rankempaa täytyy elämän olla vielä pääministerillä, EU-komission puheenjohtajalla tai Yhdysvaltojen presidentillä kuin tavallisella ministerillä? Tai päinvastoin: jos heillä ei ole rankkaa, kuinka huolissaan meidän pitäisi olla? Kuka silloin vastaa asioiden kulusta? Hallitusaikojemme ministerit Satu Hassi ja Osmo Soininvaara ovatkin käsitelleet kirjoissaan mainiosti ministeriaikojensa aika- ja valtakysymyksiä.

Vihreillä on puolueen alkuajoista lähtien ollut ratkaisu tähän uupumisen ja leipääntymisen ongelmaan: rotaatio. Väsyminen on uhka pienissä ja isoissa hommissa. Meillä on perussääntönä se, että kaikissa luottamustoimissa, joihin puolue väkeään asettaa, saa istua kaksi peräkkäistä kautta, ja sen jälkeen paikan pitäisi mennä kiertoon. Säännöstä voi perustellusta syystä poiketa. Rotaatio ei koske niitä paikkoja, joihin edustajat valitsee kansa vaaleilla, eli kansanedustajia ja kunnanvaltuutettuja. Puolueen puheenjohtajalla on lisäksi mahdollisuus maksimissaan kolmeen peräkkäiseen kaksivuotiskauteen.

Mutta eivät vain ministerimme olleet hallituskaudella kovilla. Hallitusyhteistyö söi seitsemän hallitusvuoden aikana myös puoluetta, joka joutui keskittämään voimavaransa hallituspolitiikkaan. Siinä sivussa puolueelta jäi itsensä uudistaminen syrjään, aivan kuten työn stressaamalle ihmisellekin usein käy. Kun sitten ydinvoimalapäätöksen myötä lähdimme oppositioon, olimme hetken kuin seinää päin juosseita. Ei se vauhti, vaan se äkkipysäys…

Mutta hyvin nopeassa tahdissa alkoi omaehtoinen korjaava toiminta. Lukuisat työryhmät käynnistyivät kuin itsestään työstämään ohjelmia eri politiikan aloilta, pohtimaan tapahtunutta yhteiskunnan kehitystä, käymään keskustelua ja kokoamaan päivitettyä vihreää linjaa maailman ja Suomen asioihin. Lyhyesti sanottuna: tekemään sitä aatteellista uudistustyötä, johon ei seitsemän hallitusvuoden aikana ollut riittänyt voimavaroja. Puoluevaltuuskunta oli kovilla työstäessään näitä uusia ja uusittuja ohjelmia. Se työ on osin jatkunut vielä tällä kaudellakin, jolloin minä olen vetänyt puoluevaltuuskunnan työtä sen puheenjohtajana. Nyt tarvittava perustan uudistaminen on tehty, ja olemme hyvässä sisäisessä iskussa seuraaviin vaaleihin. Mutta aikaa siihen tarvittiin. Aikaa puolueelle, ja aikaa sen puolueen muodostaville ihmisille. Miten mahtaa olla muissa puolueissa? Tuntuvatko demarit niin pysähtyneiltä - jopa ummehtuneilta - siksi, että pitkä hallitusvastuu on estänyt puolueelta muuttuneen maailman vaatiman sisäisen aatteellis-poliittisen uudistustyön? Sellaista kun ei oikeasti voi tilata ulkoa, sen voivat tehdä vain puolueen omat ihmiset, koska ne ihmiset ajatuksineen ovat se aate ja puolue tässä ajassa. Ja miten heillä on muka oikeasti ollut siihen työhön aikaa ja keskittymisrauhaa viimeisen 11 vuoden aikana? Demareilla on tässä yhteiskunnassa valtavan paljon valtaa, joten myös meidän ei-demareiden on syytä kantaa huolta puolueen henkisestä ja aatteellisesta hyvinvoinnista, ja heidän kyvystään vastata politiikallaan tämän ajan keskeisiin kysymyksiin.

Summa summarum: unelmani on, että osaan yhdistää opettamisen, politiikan teon ja vapaa-ajan sellaiseksi kokonaisuudeksi elämässäni, että minulle jää aikaa tehdä hommat hyvin, huolehtia itsestäni ja läheisistäni sekä ajatella. Jos tulen valituksi eduskuntaan ensi kevään vaaleissa, toivon pystyväni siinäkin tapauksessa säilyttämään ajankäytön hallinnan ja raivaamaan riittävästi tilaa tärkeille asioille elämässä ja myös rauhoittumiselle ja ajattelemiselle. Sillä ajatteleminenhan on politiikassa olennaista, eikös?

Nyt on lopetettava päiväkirjalle lässytys, tuli palaa jo grillissä. On aika lähteä tarkkailemaan, miten kanankoivet kypsyvät avotulella. Slowfood-ideologian mukaan aion tehdä sen huolella, alusta lähtien tarkkaan seuraten ja tuoksuja haistellen. Sillä nythän on loma!

PS. Samassa Hyvä Terveys -lehdessä oli simppeli resepti grilliperunoille. Otetaan vajaa kilo uusia perunoita ja keitetään ne suolavedessä kovan kypsiksi. Annetaan jäähtyä vähän, pannaan potaatit muovipussiin ja heitetään sekaan 1-2 rkl öljyä, sama määrä soijakastiketta ja sopivasti mustapippuria. Käännellään, sekoitellaan pussia ja annetaan maustua muutamia tunteja tai seuraavaan päivään. Sitten pujotetaan potut liotettuihin puisiin grillitikkuihin ja grillataan käännellen niin että perunat lämpenevät, kypsyvät loppuun ja saavat kunnolla väriä pintaan. Helppoa kuin mikä. Tarjosimme tätä sunnuntaina, kehuja tuli omilta ja vierailta! Esivalmistelut voi tehdä kätevästi kotona hyvissä ajoin, ja ruoka on valmis kypsennettäväksi heti mökille päästyä.

Tiistai, 11.7.

Puutöistä tuli sittenkin myös minun juttuni. Luulin mieheni ohjelmassa olevan lähinnä halonhakkuuta, mutta tarve olikin katkoa talvella kaadettuja puunrunkoja. Minua tarvittiin aputytöksi, ja niinpä yhdessä väänsimme isoja koivunrunkoja pienemmiksi pätkiksi. Lisäksi ohuemmat rungot kaipasivat sahapukille syöttäjää moottorisahalle, joten helteistä puuhaa riitti minullekin. Onneksi oli mahdollista käydä välillä uimassa.

Vihtiin tullessa sain loppuun kesken olleen Alexandra Marininan dekkarin "Kuolema ja vähän rakkautta" (Loisto/Otava). Pidän dekkareista, niiden avulla pääsee mukavasti irti arjesta. Marinina on uusi tuttavuus. Kirja ei ollut dekkarina kovin kummoinen, sellaista peruskauraa. Mutta miljöö (Moskova) ja päähenkilö (miliisi/rikostutkija Anastasia Kamenskaja) oli kiinnostavaa. Harvemmin tulee luettua nyky-Venäjästä edes jollakin tavalla kertovia kirjoja. Siksi hainkin heti kirjastosta pari muuta Marininaa lisää. Mökkimatkalle otin tosin pelkkiä kevyitä pokkareita.

Painetun tiedonvälityksen ulottumattomissa joudun tyytymään sunnuntain uutisten kommentointiin. Sunnuntain Hesari uutisoi näkyvästi, että "Presidentti Halonen saa kansalta aiempaa huonommat arvosanat". No niin saa, mutta millaiset! Laskua kansansuosiossa on todellakin tapahtunut, mutta edelleen 81 % haastatelluista antaa Haloselle melko tai erittäin hyvän arvosanan. Se ei ole vähän, täpärän presidentinvaalin jälkeen, eikä jutun otsikko minusta aivan tee oikeutta Haloselle. Jutussa viitataan siihen, että parhaimmillaan luvut olivat 94 %. No entä sitten, ei kukaan voi olla pysyvästi niin suosittu. Paitsi Pohjois-Korean Kim Jong Il?

Kuulun siihen laajaan joukkoon, joka pettyi Halosen kampanjaan. Kun jokaista yrittää mielistellä, ei tule sanoneeksi yhtään mitään. Halosen kampanja oli harmaampi kuin julkiharmaaksi tunnustautuneen Matti Vanhasen. Olisin odottanut aiemmin reippaalta presidentiltä selkeitä viestejä ja kannanottoja sekä maailman menosta että suomalaisen yhteiskunnan tilasta. Ja kuulin täysin ympäripyöreää lätinää. Ihmettelen, että presidentillisistä korkeuksista taas ehdokkaaksi laskeutuminen kävin niin kankeasti. Ja siksi ymmärrän, että niin moni halusi nostaa siinä valjuudessa Niinistöä, vaikka itse äänestikin toisella kierroksella pitkin hampain Halosta. Vaihtoehtona olisi lähinnä ollut olla äänestämättä, mutta se on poliitikolle paha paikka. Kuusi vuotta sitten minäkin äänestin Halosta toisella kierroksella hyvillä mielin. Ensimmäisellä kierroksella olen kummissakin vaaleissa tietenkin äänestänyt Heidi Hautalaa.

Toinen mielenkiintoinen juttu sunnuntain Hesarissa käsitteli roskaamista. Kuten HS oikein muistuttaa, laki kieltää roskaamisen. Totta vieköön kannatan maanlaajuisen sakotuskampanjan käynnistämistä, jotta ihmiset taas muistaisivat, että roskat kuuluvat roskikseen, olivatpa ne sitten mäyräkoiran nahkoja, jätskipapereita tai tupakka-askin muovikuoria. Ennen moisen kampanjan käynnistämistä olisi kuitenkin hoidettava pari pikku juttua. Kuntien, yritysten, taloyhtiöiden ja tapahtumien järjestäjien tulisi yhteisvoimin järjestää "roskapöntöt kunniaan" –kampanja. Jokainen pyrkisi siis osaltaan huolehtimaan siitä, että roskapönttöjä on riittävästi joka puolella. Jos ihminen joutuu kulkemaan monta korttelinväliä ennen kuin ensimmäinenkään roskis tulee vastaan, hän todennäköisesti heittää roskan kadulle. Jos odotuksen jälkeen vastaan tuleva roskis on rikki, koska joku neropatti on monottanut siitä pohjan auki, suuri osa kulkijoista saa tarpeekseen ja taatusti heittää roskansa minne sattuu. Siis ensin roskisasia kuntoon ja sitten kunnon sakotuskampanja muistuttamaan niiden käytöstä. Samaten mäyräkoirien nahoille oikein kunnon haittavero, jotta tuosta turhanpäiväisesti saastuttavasta (ja alkoholinkulutusta lisäävästä?) pakkausmallista päästään eroon. Aiemmin asiat olivat paremmin, kun väki osti oluensa koreissa tai kasseissa.

Roskaaminen on oikeasti kurja ongelma. Viime keväänä mieheni kanssa saimme tarpeeksemme taloni takana olevan metsän (joka kartoissa tunnetaan Rakuunapuistona) roskista. Metsä on kohtalaisen siisti, mutta silti roskia vaikutti olevan. Ajattelimme, että ei meiltä kauaa kestä siivota se pienehkö metsikkö, ja touhu käy hyötyliikunnasta ja keväisestä ulkoilusta. Otimme mukaan hanskat ja kaksi isoa muovikassia. Ne eivät riittäneet mihinkään, kun pääsimme vauhtiin. Metsästä paljastui vaikka mitä, mm. lukuisia käytettyjä vaippoja, pyöränlukko, muoviletkua ja teinien suosikkikarkit ja –tupakatkin tuli selville. Lisäksi naapuritaloyhtiöt näyttivät käyttävän kaupungin puistoaluetta omana yksityisenä puutarhajätteen kaatopaikkanaan, mikä on tietenkin kiellettyä. Biojätekasoihin emme kuitenkaan puuttuneet, sillä kassit täyttyivät nopeasti muutenkin. Koska jotkut älypäät olivat heittäneet maastoon lähes uusia muovikasseja, saimme niistä kätevästi lisää roska-astioita. Siinä vaiheessa, kun meillä oli viisi täpötäyttä muovikassia sekalaista roskaa ja lisäksi iso kasa pahvia, nälkä alkoi kaihertaa ja saimme urakasta tarpeeksemme. Olimme ehtineet vasta metsikön puoliväliin.

Ehkä ensi keväänä ehdimme siivota metsikön toisen puoliskon. Silti ihmisten paukapäisyys järkytti. Miten sellaisella luonnonläheisellä paikalla suuri joukko ihmisiä voi kuvitella, että luonto on heidän roskiaan varten? Eikä siellä korvien välissä liiku yhtään mitään, kun heitetään ne suklaapötkön kääreet sen kivan polun viereen ja särjetään kaljapullo kallion laitaan? Hyi yök.
Lauantaina Ruisrockissa otti päähän se, että ainakin Puistolavan läheisyydessä olevan ruokakojualueen jätehuolto oli jätetty lähes täysin jälkikeräyksen varaan. Ruokakojuja oli varmaan kymmeniä, ja (täpötäysiä) roskiksia noin kaksi. Ruokakojun pitäjät eivät itse olleet asettaneet mitään jätepusseja kojujensa viereen. Rokkiväen ainoa vaihtoehto näytti olevan heittää ruokailujätteensä maahan ja luottaa siihen, että joku korjaa ne myöhemmin pois. Tällaista kasvatusmalliako Ruisrock haluaa nuoriin kävijöihinsä istuttaa? Hyi yök toistamiseen.

Torstai, 13.7.

Puutöitä pukkasi vain lisää keskiviikkona. Mieheni ahersi oikein kunnolla, ja välillä minäkin puuhasin aputytön roolissani. Hikistä puuhaa yhä jatkuvassa helteessä. Torstai-iltapäivänä lähdimme mökiltä kotiin. Autottomalta se sujuu niin, että ensin soitetaan taksi, jolla hurautetaan Nummelaan, ja sieltä pääseekin jo bussiin. Kotona pyykkäsimme, ja sitten kävelin Akateemiseen etsimään lisää lomailevaan mielentilaani sopivaa luettavaa.

Mökillä luin Karen Joy Fowlerin kirjan "Jane Austen –lukupiiri" (Loisto/Otava). Muistan lukeneeni aikoinaan kirjaa kehuvan arvostelun, ja siksi opus nyt tarttui mukaani. Aihe kiinnosti, koska olen ollut parikymmentä vuotta J. Austen –fani. Kirjassa kerrotaan lukupiiristä, jossa osin ennestään toisensa tuntevat ja osin toisilleen tuntemattomat ihmiset kokoontuvat kerran kuussa käsittelemään Austenin kirjaa. Kirjoja on kuusi, ja niin on lukupiiriläisiäkin. Pidin kirjasta, mutta vielä enemmän pidän Austenista itsestään. Olen lukenut kaikki hänen alkuperäiset teoksensa, ja monet vielä useaan kertaan. Austenin kirjat eivät lukemalla kulu, vaan hänen ihmistuntemuksensa ja (lempeän) piikittelevä kielensä kantaa yli vuosisatojen ja lukukertojen.

Jane Austen kirjoitti 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa kuusi julkaistua kirjaa, joista osa tosin julkaistiin vasta hänen melko varhaisen kuolemansa jälkeen. "Jane Austen –lukupiiri" –kirjan lopussa on kiinnostava katsaus sekä Austenin kirjoihin että arvostelijoiden, muiden kirjailijoiden ja kirjallisten henkilöiden kommentteja Austenista ja hänen romaaneistaan. Omaa käsitystäni aika hyvin vastaava sitaatti löytyy esimerkiksi vuodelta 1940 D. W. Hardingilta: "Olin ymmärtävinäni, että hän oli hienovarainen satiirikko, joka paljasti jäljittelemättömän kevyin piirroin ympärillään elävien, itselleen mieleisten ihmisten koomisia heikkouksia ja rakastettavia vajavaisuuksia – Sen perusteella uumoilin, etten tahtoisi lukea hänen kirjojaan. Ja se oli pahasti harhaanjohtava käsitys… Ne jotka ovat säilyttäneet perinteisen käsityksen hänen teoksistaan, eivät olisi voineet rauhassa nauttia hänen romaaneistaan, elleivät he olisi aina lukeneet niitä ainakin hivenen väärin.".

Mark Twaininilta on kriittisempi sitaatti vuodelta 1898: "Joka kerta kun luen Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, tahtoisin kaivaa kirjailijan haudastaan ja napauttaa häntä kalloon hänen omalla sääriluullaan.". No, olen lukenut joskus kauan sitten Mark Twainiakin, mutta hänen kirjojaan en ole kaivannut sen enempää, saati etsinyt kirjastosta käsiini hänen koko tuotantoaan. Sorry, Mark.

Ilman sanomalehtiä politiikan teemat eivät pyöri koko aikaa mielessä. Telkkari ei anna samalla tapaa aivoille purtavaa. Israelin hyökkäys Libanoniin on kyllä järkyttänyt aika lailla. Tiedot Olkiluodon rakenteilla olevan ydinvoimalan viivästymisestä eivät yllättäneet, mutta huolestuttivat. Ydinvoimapäätöksen aikaan oli ilmassa vakava huoli siitä, että voimalan hintaa painettiin keinotekoisesti alaspäin. Miltäs tämä nykytilanne kuulostaa? Kustannukset nousevat, jotta työ saadaan tehtyä riittävällä turvallisuudella… Ja sitten vielä naristaan, että tämä nyt on tällainen suomalainen piirre, meillä on tiukat laatuvaatimukset ja muualla maailmassa pystytään kyllä rakentamaan halvemmalla. Just joo, kukapa haluaa maailmaan halvalla rakennettuja ydinvoimaloita? Käsi ylös ainakin kaikki Olkiluoto kolmosen puolesta lobanneet!

Ei kommentteja: