9.7.06

Ruisrockia ja rokkia Ruissalossa

Lauantain mieheni ja minä vietimme Ruisrockissa. Näillä aamuilla (kohta 41 v.) ei monipäiväinen riekkuminen enää suuresti houkuttele, mutta yhdeksi päiväksi oli kiva mennä. Pyöräilimme Ruissaloon ja pyöräparkki imaisi meidät pitkästä jonosta huolimatta ripeästi sisään. Muutoin pyöräparkki vaikutti tällä kertaa toimivan. Pois lähtiessä tuli kuitenkin ongelmia. Valvontahenkilökuntaa oli keskitetty tien varteen valvomaan aivan pipona, mutta siinä kohtaa, missä olisi pitänyt valvoa, että jalkaisin kulkevat eivät lähde tallustamaan pyörätielle, seisoi yksi avuton tyttö tumput suorina eikä saanut mitenkään ohjauttua väkeä oikeille raiteille. Yritä siinä sitten ajaa pyörällä kun humalainen festarikansa tallaa iloisena ja heiluvana laumana koko pyörätien leveydeltä. Mitä se tien varressa komentelu enää auttaa, jos ei alunperin huolehdita ihmisiä oikeille raiteilleen?

Itse festarialueelle pääsy oli kamalaa. Lipuntarkastukseen oli valtava ryysis, ja sen jälkeen jonotettiin vielä turvatarkastukseen. Auringon porottaessa, helteisessä tungoksessa vailla mitään varjoa tunnin jonotus ei ollut mieltä ylentävä kokemus. Ihmisiä pyörtyili jonossa. Pahimmillaan jonotus oli kuulemma kestänyt yli kaksi tuntia!! Edessäni oli nuori tyttö, joka voi auringossa todella huonosti eikä meinannut pysyä pystyssä. Kastelimme häntä vedellä, jotta hän vähän viilenisi. Milläs siinä tungoksessa menee edes taaksepäin, ja seurueella poltteli liput taskussa. Haloo, J. Merimaa & co! Mitäs jos satsattaisiin ihan oikeasti tähän sisäänpääsysysteemiin? Ei ole kivaa, kun festarikansaa seisotetaan tunteja kylki kyljessä laumoissa ja ajetaan sitten aitausten ja kapeiden rännien läpi kuin karjaa teksasilaisella ranchilla.

Itse alueella palvelut toimivat aika kivasti. Olutalueille pääsi hyvin ja äänentoisto oli mielestäni ihan ok. Musiikin puolesta ei tullut mitään tähtihetkiä. 22-Pistepirkkoja olisin tykännyt kuunnella vakavissani, mutta olimme vasta tulossa alueelle silloin, kun he heittivät keikan. 69 Eyes oli hyvässä vedossa, ja Maija Vilkkumaan mukana naisvoittoinen yleisö lauloi sujuvasti suurkaraokena. Gogol Bordello soitti gipsy punkiaan yleisöön vetävästi, mutta biisit olivat keskenään todella samanlaisia. Flogging Molly ja Don Johnson Big Band jäivät välistä, koska istuimme teltassa nurmikolla katsomassa Saksa-Portugal -pronssitaistoa. Mew ei jaksanut innostaa, onhan se herkkää ja onhan se melodista, mutta jotenkin ah niin kliinistä. New York Dolls ei mene enää täydestä ja Hanoit skippasin.

Ruisrock on festarina jees, mutta rokkifestivaali Ruissalossa ei ole ongelmaton juttu. Jokseenkin joka toisen festarin jälkeen minulle soittaa joku kiukkuisista kaupunkilaisista, että "valtuutettu on nyt vaan hyvä ja menee katsomaan, mitä tuhoa siellä on saatu aikaan". Eikä asiaa voi kiistää. Vaikka Kansanpuisto itsessään ei onneksi ole Ruissalon herkintä aluetta, jäljet jäävät. Erityisen ongelmallista on tietysti saaren muihin osiin kohdistuva kulutus ja roskaaminen. Rokkiväki ei meinaa muistaa, että luonnonsuojelulailla, Naturalla ja ties millä suojeluohjelmilla rauhoitettu alue on suojelualue myös festariaikaan. Kaikkein pahinta on liikenteen järjestäminen. Kapeat tiet eivät kertakaikkiaan vedä enempää, ja teiden leventäminen on täysin poissuljettu ajatus. Liikenteen liian suuri määrä (= ilmansaasteet ja melu) on muutoinkin vakava ongelma sekä saaren luonnolle että virkistyskäyttöarvolle. Festarien liikennetarve on huomattava. Nyt liikenteen perusmalli on saatu oikealle tolalle: bussit ja taksit jättävät väen mantereen puolelle, ja siirtyminen festarialueelle (n. 2 km) tapahtuu jalkaisin, mutta silti liikennettä riittää ja jalankulun ja pyöräilyn väylät pursuavat. Suuremmaksi ei festaria ainakaan voi enää paisuttaa, silloin olisi sitten etsittävä mantereelta uusi paikka. Parempi vain keskittyä laatuun eikä määrään.

Festarialueella äänen volyymi tuntui sopivalta, ei liian kovalta, ja uskon että annettuja melorajoja kohtalaisesti noudatettiinkin. Silti perjantai-iltana kaupungin hiljettyä saatoin kuunnella Lordin ja parin muunkin bändin jumpsutusta kotonani Vasaramäessä, noin seitsemän linnuntiekilometrin päässä. Suljettujen ikkunoiden läpi.

Ei kommentteja: