18.7.06

Saimaan rantojen kautta kotiin

Vihdoin kotona Turussa! Palasimme Vihdin-Helsingin-Imatran reissultamme myöhään sunnuntai-iltana. Helsingin kodissa vietimme loppuviikosta yhden hikisen yön. Talo on remontin takia paketissa, ikkunat on teipattu umpeen eikä siellä ole nyt kiva olla. Perjantaina matkasimme Helsingistä aamubussilla Karhulaan, jossa siirryimme veljeni ja hänen vaimonsa kyytiin. Autoilimme Imatralle, ja sieltä Ruokolahdelle kälyni perheen mökille Saimaan saaristoon. Saimaa oli kaunis, puhdas ja melko aurinkoinen mutta kovin tuulinen, ja vesi oli matalalla. Vietimme mökillä koko viikonlopun, mitä nyt sunnuntai-iltana ennen lähtöä Imatran rautatieasemalle poikkesimme vielä Joutsenon puolella toisella mökillä iltapäiväkaffeilla. Viikonloppu saarella meni todella lokoisasti: saunoimme ja uimme, grillasimme, jutustelimme, pelasimme korttia – siis tavallista mökkielämää.

Saimaan rantojen puhtaus oli virkistävää vaihtelua rehevöityneen Saaristomeren jälkeen. Ei sinilevää, ei villinä rehottavia viherleviä, ei massoittain järviruokokasvustoja. Nuottaruohoa kyllä löytyi, ja joitakin vitoja. Rantoja katsellessa tuli mieleen ne yli satavuotiaat maalaukset, joissa kuvataan elämää Itämeren rannoilla. Hätkähdyttävää niissä maalauksissa on nykyiseen verrattuna puhtaat rannat: vesirajan kivikoita ei ympäröi leveä viherlevävyö, eivätkä massiiviset ruovikot ole vallanneet kaikkia pehmeäpohjaisia rantoja. Näissä muutamissa näkemissäni maalauksissa esiintyviä puhtaita rantoja en ole itse koskaan päässyt näkemään, olen siihen liian nuori. Minun aikanani Itämeri on vain saastumistaan saastunut, ja se näkyy niin että itkettää. Tunnen suurta toivottomuutta Itämeren puhdistumisen suhteen. Haluaisin nähdä Itämeren tilan paranevan, ja pidän erittäin tärkeänä jatkaa ja lisätä mereen valuvien ravinteiden määrää rajoittavia toimia. Valitettavasti en erityisemmin luota siihen, että pääsisin omana elinaikani näkemään Itämeren tilan kohentuvan. Ennemminkin pelkään käyvän päinvastoin: meren pohjasta tulevan sisäisen ravinnekuormituksen, maalta ja ilmasta tulevan ulkoisen ravinnekuormituksen, veden vähenevän suolapitoisuuden, myrkkyjen ja öljyvahinkojen, uusien tulokaslajien ja Itämeren ekosysteemin rakenteen muutoksen sekä ilmastonmuutoksen yhteisenä tuloksena saatan joutua loppuelämäni katselemaan Itämerta, jonka kehityssuunta ei miellytä minua pätkääkään. Kuten ruotsalaiset tutkijat jokin aika sitten totesivat: koko ekosysteemi saattaa olla siirtymässä toiselle tasolle, eikä näitä prosesseja enää ihmisen voimin pysäytetä, vaikka ne pitkälti ihmisen toimesta onkin alkuun saatettu.

Helsinkiläiset ovat kuulemma viime vuosina ostaneet paljon mökkejä Saimaalta. Ihmekös tuo, kukapa vesielämästä nauttiva enää meren rannalle haluaisi. Parhaan loma-ajan, jolloin merivesi on lämmennyt uimalämpöiseksi, vesi on sinilevän takia uimakelvotonta myrkkylientä. Leväpuurossa on kurja purjehtiakaan. Sinilevätilanne jatkaa pahenemistaan ja merenrantamökkien kysyntä ja hinnat tulevat putoamaan. Itsekään en haluaisi enää mökkiä Itämeren rannalta. Tiedän, mistä meren pahoinvoinnissa on kyse, ja minulla olisi koko loma-ajan paha mieli meren huonon tilan takia. Parempi on pysytellä kuivalla maalla tai sisävesillä ja nauttia lomastaan iloisin mielin, näin minusta tällä hetkellä tuntuu.

Saimaan reissun aikana ehdin lukea Akateemisesta ostamani Merete Mazzarellan kirjan "Hyvä kosketus" (Tammi, 2006). Mazzarella kuuluu suosikkeihini, olen lukenut useita hänen kirjojaan. Uudessa kirjassaan hän pohtii hyvän ja terveen elämän suhdetta, sairautta, hoitoa ja hoivaa (eivät siis ole sama asia), potilaana olemista, lääkärin ammattia ja roolia ja kuolemaa. Tapansa mukaan Mazzarella kirjoittaa kaikesta tästä kirjallisuuden tutkijan keinoin, käyttämällä apunaan sekä todellisten ihmisten että kirjallisten hahmojen sanoja ja elämänkohtaloita. Pidin kirjasta kovin, ja pureskeltavaa on niin paljon, että kirja kannattaa lukea uudelleenkin. Luulen, että kirjasta voi olla ajatteluapua ihmisille, jotka esimerkiksi oman tai läheisensä sairastumisen vuoksi joutuvat pohtimaan sairauden ja terveyden olemusta, terveydenhuollon koneistoa tai valmistautumaan kuoleman vierailuun.

Mazzarella siteeraa mm. amerikkalaista kirjailija Susan Sontagia. Hän on muistuttanut, että me kaikki olemme tulevia potilaita: "Sairaus on elämän yöpuoli, ihmisen raskaampi osa. Jokainen saa syntyessään kaksoiskansalaisuuden: toisen terveyden valtakuntaan, toisen sairauden valtakuntaan. Ja vaikka me kaikki haluamme aina käyttää mieluummin hyvää passia, ennemmin tai myöhemmin itse kunkin on pakko, ainakin hetkeksi aikaa, tunnustautua tämän toisen maan kansalaiseksi.".

En ole Sontagin kanssa aivan samaa mieltä, saavatko kaikki ihmiset syntyessään avaimen myös terveyden valtakuntaan. Joskus tapaa tai kuulee ihmisistä, jotka tuntuvat saaneen vain se huonomman passin elämässään, ja sillä he sitten selviävät miten kuten kunnes eivät enää selviä. Oleellista kirjan sisällön kannalta on kuitenkin ajatus siitä, miten meidän on yleensä jossain elämämme vaiheessa pakko tunnustautua myös sairaiden yhteisön jäseneksi, eikä se aina käy kovin kivuttomasti. Toisaalta Mazzarella pohtii myös sitä, miten tiede, lääketeollisuus ja taloudellinen voitontavoittelu luovat meille koko ajan uusia sairauksia ja vajavaisuuksia niin, että juuri kukaan ei enää ole ns. normaali terve ihminen. Mazzarella kirjoittaa mm. siitä, miten hän itse kävi terveystarkastuksessa. Tarkastuksen jälkeen sairaanhoitaja ilmoitti riemastuksissaan: "Teillä on aivan normaalit kolesteroliarvot. Juuri kenelläkään ei ole." Tällaiseen normaaliuskäsitteeseen ei Mazzarellakaan ollut aiemmin törmännyt.

Terveydelle asetetut vaatimukset kohoavat koko ajan. Elämme pidempään kuin koskaan, ja olemme terveempiä kuin koskaan, mutta koskaan emme ole tunteneet itseämme näin sairaiksi, kuuluu yksi kirjan ajattelemaan herättävistä perusajatuksista. Kirjassa pohditaan paljon myös terveydenhuollon tasa-arvoa, tai sen puutetta, ja kuolemaa. Mazzarella kysyy muun muassa, täytyykö kunnon ihmisten yrittää kunnostautua vielä kuolemassakin, ja onko hallinta arvokkuuden edellytys. Pitäisikö osata vielä kuollakin oikein, jotta olisi riittävän hyvä ihminen? Milloin saa olla itsekäs?

Mazzarellan ajatukset kuolemasta ja sen merkityksestä ovat meille vielä toistaiseksi eläville tärkeitä. Erityisen tärkeäksi ne tekee se tapa, jolla me nyky-yhteiskunnassa ylihygienisoimme ja piilotamme kuoleman. Kuolemasta olisi tarpeen puhua enemmän, kuolema on arkea siinä kuin elämäkin. Näin tajuaisimme olla onnellisia siitä rajatusta ajasta, mitä meillä on. Teurastamossa vuosikausia työskennellessäni tuli pakostakin pohdittua paljon kuolemaa. Nyt, kun olen muuttanut asumaan hautausmaan viereen, olen alkuhämmennyksen jälkeen tajunnut, että toisten ihmisten kuolinkellojen kuuntelu parvekkeeni rauhassa ei masenna omaa elämääni, vaan tekee siitä todellisempaa On luvallista tuntea riemua siitä, että on elossa, vaikka samaan aikaan saatankin miettiä, millaista vainajaa ja millaisella saattojoukolla hautausmaalla kullakin kellonsoitolla haudataan. Erityisesti mietin niitä vainajia, joilla ei ole muita saattojoukkoja kuin viranomaiset. Heidän määränsä on kaiketikin kasvamassa.

Mazzarellan kirja on paitsi sivistynyt ja ajatuksia nostattava myös hauska. Välillä sillä tapaa itkettävän hauska, kuin mitä terveydenhuollon elämän ja kuoleman rajamailla liikkuvat jutut tapaavat olla. Ainakin oman isoäitini dementian kanssa tuli naurettua paljon, vaikka yleensä itku silmässä. Kevyen humoristinen ote voi olla joillekin ainoa tapa sietää elämän kamalimmat asiat. Minun suutani vetää makaaberiin hymyyn mm. seuraava lyhyt ote kirjasta, vaikka se sisällöltään onkin oikeasti karmiva ja kyseisen lääkärin pitäisi hävetä silmät päästään. "Ystäväni kertoi, kuinka ylilääkäri oli kierrolla pysähtynyt hänen kuolevan muttei suinkaan vielä täysin tajuttoman äitinsä sängyn viereen ja sanonut: ’Jaaha, ei hyvältä näytä. Emme oikein tiedä, mistä on kyse, mutta ehkä se selviää ruumiinavauksessa.’" Ajatelkaapa nyt tätä tilannetta tosielämässä itsestänne puhuttuna! Enkä tarkoita, että mitenkään kammoaisin ruumiinavauksia. Olen itsekin ollut opiskeluaikoinani läsnä yhdessä, ja työskennellyt sittemmin seitsemän vuotta teurastamossa. Sisäelimillä ei minua voi hämmentää, mutta en todellakaan haluaisi kuulla tällaista tekstiä kuolinvuoteeni äärellä. Turtuminen on ihmisläheisissä ammateissa hyvin vaarallinen asia. Lääkärillä ei ole varaa turtua potilaittensa suhteen, eikä opettajalla oppilaittensa suhteen. Ei, vaikka heitä tulee uusia kymmenittäin joka ikinen vuosi. Jokainen on silti oma ainutkertainen yksilönsä. Jotta esimerkiksi me opettajat pystymme ottamaan tämän työssämme huomioon vuosikymmenestä toiseen, me tarvitsemme irtiottomme (=kesäloman) ja me tarvitsemme riittävästi täydennyskoulutusta, joka pitää kirkkaana mielessä professiomme.

Kirjan viime sivuilla Mazzarella ottaa esiin mielenkiintoisen ajatuksen eettisestä stressistä. Tällainen stressi on stressiä, joka syntyy siitä, ettei pysty tekemään työtään niin kuin haluaisi ja näkee oikeaksi. Mazzarella kysyy, että eikö tällainen stressi ole vaikeampi kestää kuin minkään muun tyyppinen stressi, ja eikö se aiheuta työuupumusta vielä enemmän. Ja vielä vaarallisempana hän pitää sitä, jos ihminen tottuu eettiseen stressiinsä. Arvot vaikuttavat toimintaamme, mutta myös toimintamme vaikuttaa arvoihimme.

Merete Mazzarellan kirja on sopivaa luettavaa monenlaisille ihmisille, ja myös meille poliitikoille. Kirja ohjaa miettimään sitä, mikä on tärkeää, ja mikä ei. Kritiikkiäkin Mazzarellaan voi toki halutessaan kohdistaa. Mazzarella tekee sen saman, minkä kaikki muutkin, jotka eivät joudu järjestämään terveydenhuollon rahoitusta: korostaa sitä, että pitää protestoida vallitsevaa talousajattelua vastaan, ja ajatella ihmisten ja ihmisyksilöiden parasta. Hän ei kuitenkaan esitä ajatusta siitä, miten terveydenhuollon talous turvataan, paitsi että toteaa olevan myös priorisointikysymys, mitä terveydenhuolto saa kaikkiaan maksaa. Potilaiden ei tule hyväksyä heikennyksiä, vaan on jatkettava vaatimista. Näinhän asia tietysti on, mutta kunpa joku esittäisi tämän vaatimuksen yhdistettynä siihen, miten terveydenhuollon rahoitus tullaan jatkossa ratkaisemaan. Terveydenhuollon menot kasvavat aivan valtavaa vauhtia. Syitä on monia, mutta keskeisimpiä ovat lääkekulujen kasvu (lääkkeiden käyttö kasvaa ja koko ajan kehitetään uusia, entistä kalliimpia ja ehkä, mutta siis vain ehkä, entistä tehokkaampia lääkkeitä), uusien kalliiden lääketieteellisten menetelmien kehittäminen ja käyttöönotto sekä väestön ikääntymisestä seuraava terveydenhuollon tarpeen määrällinen kasvu. Kuten Mazzarella toteaa: "Jo nykyään on olemassa varakkaita syöpäpotilaita, jotka ottavat asianajajan mukaansa lääkäriin vaatiakseen uusimpia ja kalleimpia sytostaattihoitoja". Ja hetki aiemmin tekstissä: " Jos ajattelemme pelkästään oikeuksia, eri eturyhmät tulevat taistelemaan keskenään resursseista: lasten päivähoito asettuu vanhustenhuoltoa vastaan, sydänpotilaat reumaatikkoja vastaan."

Totta on, että suomalainen terveydenhuolto on muiden maiden tilanteeseen verrattuna tehokasta, ja totta on, että voidaan hyvin kyseenalaistaa tämänkin hallituksen aikana toteutetun veronalennuspolitiikan mielekkyys. (Keskustan ja sosiaalidemokraattien hallitushan on kaudellaan toteuttanut päinvastaisista vaalilupauksistaan huolimatta niin reippaan veronalennusohjelman, että se ylitti jopa kokoomuksen vaalien alla esittämät veronalennustavoitteet! Kokoomus onkin voinut vain kehua oppositiosta hallituksen harjoittamaa veropolitiikkaa.) Silti – siis korostan silti – jäljelle jää se tosiasia, että terveydenhuollon menot kasvavat sellaista vauhtia, että siihen ei missään systeemissä voi olla varaa. Oikea kysymys ei ole, ketä jätetään hoitamatta, eikä oikea vastaus ole, että säästetään terveydenhuolto alhaisemmalle tasolle. Sehän vasta kalliiksi tulisi, jos asiaa ajatellaan yhtään pidemmällä aikajänteellä. Oikea kysymys on, että miten homma hoidetaan niin, että kaikki tulevat tasa-arvoisesti ja tarvittavassa määrin hoidetuiksi, ala kehittyy järkevällä tavalla ja menokasvu pysyy tasolla, joka pystymään hallitsemaan. Mitä pitää ja voi tehdä toisin, jotta rahat saadaan riittämään tasa-arvoiseen ja laadukkaaseen hoitoon? Kukaan asiaa tunteva poliitikko ei väitä, että terveydenhuollosta pystyttäisiin säästämään. Oleellista on, osaammeko hallita menokasvun. Tällä hetkellä emme osaa, eikä vesittynyt Paras-hankekaan (eli kunta- ja palvelurakenneuudistus) näytä tuovan asiaan parannusta.

Muutosta kuitenkin tarvitaan, sekä käytäntöjen että asenteiden tasolla. Voisimme ehkä aloittaa terveydenhuollon hierarkkisen sisärakenteen purkamisesta. Vahvempaa hierarkiaa ei taida tänä päivänä löytyä edes armeijasta. Terveydenhuollon rautakangen letkeää organisaatiokulttuuria ei voi enää perustella muulla kuin alan traditiolla, ja se taas ei ole tässä tilanteessa mikään peruste. Toisekseen pitäisi saada terveydenhuolto katsomaan ja hoitamaan ihmistä kokonaisuutena, eikä vain oireina ja yksittäisinä sairauksina. Kolmanneksi ehkäisevä terveydenhuolto on otettava vielä nykyistä enemmän tosissaan, ja se taas ei ole millään muotoa yksin terveystoimen asia. Mikään näistä ei ole keneltäkään pois, mutta ehkä ne veisivät meitä kohti entistä parempaa ja myös kustannustehokkaampaa hoitoa.

Ei kommentteja: