Iloa ja surua kotosalla

Viikko on kulunut kotioloissa. Olen pyöräillyt, lukenut, leiponut (uusimman Keliakia-lehden välissä ollut mainos sai minut innostuman kauraleivonnaisista, niitä on nyt tullut kokeiltua), siivonnut ja uusinut parvekekukkia. Tänään luonamme kyläili hyvä ystäväni pienen tyttärensä kanssa. Oli tosi kiva tavata ja jutustella niitä näitä.

Olen myös katsellut telkkaria kaikessa rauhassa, mitä nyt väliin on teksti-tv:n ruutu pätkäyttänyt kesken ohjelman jonkun jalkapallon välituloksen. Maailmalla näyttää olevan aina joku seurattava ottelu meneillään. Eilen katselin dekkaria, tänään Popedan konserttia viidentoista vuoden takaa (Teema on hyvä kanava, sieltä tulee just tällaista :), sitten pätkän Sinkkareita ja lopuksi parin tunnin järkyttävän dokumentin Koskelan sairaalan pitkäaikaisosastolta. Ohjelma kuvasi aika pitkältä aikaväliltä yhden vanhusten sairaalaosaston elämää: potilaita, hoitajia, lääkäreitä, omaisia, siivousta, syömistä ja syöttämistä, hoitoa, pesua, vaipanvaihtoa ja kuolemaa. Ynnä yhtä osastokoiraa. Siinä kaikki. Ohjelma oli yhtä hidas kuin mitä on elämä osastollakin. Ohjelmassa ei järkyttänyt sinällään mikään siinä nähdystä, vaan vain se tuskallisen pitkä ja tylsäkin odotus, mitä elämän loppumiseen monilla liittyy. Ei ole kivaa olla vanha, sairas ja hyvin heikko. Ei ole mukava katsella edes tuntemattomien ihmisten elämän pitkää päätösjaksoa, ja on tuskallista ajatella, että sama kohtalo voi olla edessä itselläkin, tai omilla rakkailla. Toisaalta on suuri ilo saada pitää läheiset ihmisensä vierellään mahdollisimman kauan. Missä menee siis raja?

Jotenkin täma systeemimme on luonnoton. Iäkkäät sairaat ihmiset eristetään osastoille, joista me kaikki, joilla ei itsellään ole siellä omaisia, tiedämme vähemmän kuin newyorkilaisten sinkkujen seksielämästä, amerikkalaisista lakituvista tai tangokuninkaallisista. Periaatteessa me tiedämme, mistä pitkäaikaissairaanhoidossa on kyse ja mitä siellä lähimmäisillemme tapahtuu, mutta eihän niillä osastoilla käy kukaan kenen ei ole pakko. Sinne kun ihminen joutuu, on "normaali" elämä takana, eikä elämässä enää tapahdu omaehtoisia asioita. Luonnotonta ei tietenkään ole se, että sairas ihminen on paikassa, jossa hän saa asianmukaista hoitoa osaavilta ihmisiltä. Luonnotonta on se, että nämä sairaalaosastot ovat niin irti kaikesta muusta elämästä, siitä meidän tavallisten ihmisten tavallisesta arjesta. Me pelkäämme vanhuutta, sairautta ja kuolemaa niin paljon, että eristämme se mahdollisimman tehokkaasti näkymättömiin. Se tässä on se luonnoton asia, ei vanhuus eikä sairaus.

Aivan tällaisista osastoista, kuin mitä illan dokkarissa kuvattiin, minulla ei ole paljoa kokemusta. Toinen isoäitini sairasti hyvin pitkään dementiaa, ja hänen kauttaan olen joutunut ja päässyt tutustumaan hyvin eritasoisiin dementikkojen hoitopaikkoihin (aivan kamalista paikoista erittäin hyviin), mutta ne ovat luonteeltaan sittenkin erilaisia. Lisäksi viimeinen hoitokoti oli niin sivistynyt laitos, että siellä hoidettiin kuolevat vanhukset loppuun asti. Isoäitini sai hiipua elämästään viimeisessä "kodissaan", häntä ei lähetty sairaalaan kuolemaan. Toinen isoäitini ja isoisäni siirtyivät korkeassa iässä omasta tahdostaan pienehköön perinteiseen vanhainkotiin. Hoito oli siellä hyvää ja isovanhempani alistuivat laitoselämään koska pitivät sitä siinä vaiheessa heille parhaana vaihtoehtona. Ainoa iso ongelma taisi olla se, että seuraa rakastava, toimelias ja temperamenttinen isoäitini yksinkertaisesti pitkästyi, erityisesti isoisäni kuoleman jälkeen. Kun omat jalat eivät enää kanna, kun kädet eivät toimi, kuulo heikkenee eikä näkökään ole entisensä, miten saada aika kulumaan? Lopulta isoäitini luovutti ja sanoi haluavansa kuolla pois. Olen joskus pohtinut, kuoliko hän vanhuuteen vai pitkästymiseen, vai voiko se olla sama asia. Omaisten viikonloppuiset käynnit ovat loppujen lopuksi aika pieniaikainen lohtu pitkien päivien yksitoikkoisessa saatossa, vaikka ne muutoin tärkeitä ovatkin.

Tämä vanhusten eristämisen käytäntö on rakennettu meille yhteiskuntaan hyvin syvään. Se on betonoitu asuntojemme kalliisiin neliöihin, joista ei löydy yhtään ylimääräistä huonetta ikääntyvän vanhuksen viimeisiä elinvuosia varten. Se on niitattu kiinni työelämän pelisääntöihin, jotka vaivoin sallivat pienen sairaan lapsen hoitamisen, mutta pääsääntöisesti edellyttävät keski-ikäisiä antamaan kaikkensa työnantajalleen, vanhenevista vanhemmistaan piittaamatta. Se on asfaltoitu kaavoitukseen, joka tekee tilaa autokansalle tarkoitetuille jättimarketeille ja tappaa pienet lähikaupat. Ja se on ankkuroitu asenteisiimme, jotka eivät tehokkuudessaan suvaitse arjessamme heikkoutta, hitautta, sairautta tai muistutusta lähestyvästä elämän päättymisestä. Me syydämme rahaa lääketieteen tutkimukseen, jotta se kehittäisi meille entistä parempia elämää pidentäviä hoitoja, mutta me emme tiedä, mitä tekisimme sen pidemmän elämän kanssa. Tiedämmekö me oikeastaan, mitä haluamme? Uskallammeko edes ajatella sitä?

Myös todellista surua on mahtunut kuluneeseen päivään. Kuulin tänään yhden tuttavani kuolemasta, hänen kohdallaan elämä päättyi täysin ennenaikaisesti. Elämisen iloa olisi kyllä riittänyt, vaikeista sairauksista huolimatta. Joillekin ihmisille tuntuu vain kerääntyvän aivan kohtuuttoman paljon vastamäkiä elämässään. Osanottoni Jaanan läheisille. Jään kaipaamaan hänen iloisia kasvojaan ja korvani muistavat hänen äänensä lempeän soinnin ja asiaan osuvat viisaat puheet.