Laiskotteleva loppu ja rähinää kaupungin kaduilla

Loma alkaa olla lopuillaan minun osaltani, ja miehen osalta se jo loppui. Viimeinen viikko kuluu kotona työn ja levon merkeissä. Lauantaina teimme Turku-retken pyöräillen: kampiförillä yli Aurajoen, sieltä hurjan kaunista Aurajokilaaksoa alajuoksulle kohti Halistenkoskea, josta Halisten kautta Koroisiin. (Asiaa tuntemattomille: kampiföri on käsikäyttöisellä vinssillä toimiva jokilautta, jolla voi hitaasti, rauhallisesti ja hikoillen ylittää Aurajoen seudulla, jossa siltoja ei ole. Kannattaa kokeilla, on tosi kiva ja löytyy Kuralan Kylämäen paikkeilta! Koroistenniemi on taas paikka, johon Suomen piispanistuin siirrettiin Nousiaisista 1200-luvulla, ja josta löytyy sen aikaisen kirkon rauniot.) Koroisissa istuskelimme ihanassa hiljaisuudessa, perhoset liihottelivat ympärillä, aurinko porotti ja Aurajoki virtasi hitaasti ohi (virtasi, juu, ihan totta: Halistenkosken padon yli valui vettä). Mutustelimme eväitä, mies lueskeli ja minä katselin pilviä. Koroisilta matka jatkui Vähäjoen ylittävää uutta siltaa pitkin Aurajoen länsirantaa Lonttisiin.

Lonttisissa tuli sitten vastaan kuuman kesän lieveilmiö: ilma, joka oli sakeana pieniä mustia lentäviä hyönteisiä. Niitä oli miljoonia, ne tunkivat suuhun, silmiin ja hiuksiin ja kotona niitä löytyi jopa alusvaatteiden alta. Pyöräillessä ei voinut puhua kun ei huvittanut avata suuta. Lajinmääritys ei siinä vaiheessa kiinnostanut, enempi etsin suojapaikkaa. Itikoita jatkui Lonttisista aina Piispankadulle saakka, jossa pelastauduimme ystävän luo kahvikupposelle. Kun ilma oli hieman kirkastunut, jatkoimme matkaa. Kupittaalla vastassa oli tuhansittain lentäviä vihreitä kirvoja, mutta niitä ei ollut yhtä sakeana parvena. Enpä muista vastaavaa kokeneeni aiemmin.

Sunnuntai-iltana alkoi Turun vihreän valtuustoryhmän syyskauden kokousrumba. Istuimme valtuustoryhmämme puheenjohtajan Mika Helvan pihamaalla ja kävimme läpi ajankohtaisia asioita, syksyn ohjelmaa ja maanantaista kaupunginhallituksen esityslistaa. Hyönteismaailmaa oli läsnä monen ampiaisen verran.

Maanantai meni enempi kotosalla, ystävävi vietti kanssani hellepäivää parvekkeella. Laitoimme ruokaa ja lörpöttelimme. Tiistaina en tehnyt oikein mitään muuta kuin hoidin sähköpostiasioita ja luin. Kaiken kaikkiaan olen ottanut loppuspurtin kesädekkareiden lukemisessa. Ensin sain loppuun jonkin aikaa kesken olleen venäläisen Alexandra Marininan (josta kirjoitin jo aiemmin) dekkarin "Murhaaja vastoin tahtoaan". Kuten ensimmäisessäkin lukemassani Anastasia Kamenskaja -dekkarissa, tässäkin kiehtoi henkilöt ja ympäristö, ei niinkään dekkarin juoni. Loppuratkaisukin jäi oudon sekavaksi. Marininan jälkeen oli vuorossa Leena Lehtolaisen "Veren vimma". Vimma on taattua Lehtolaista: Maria Kallio palaa äitiyslomalta Espoon rikospoliisiin ja joutuu heti selvittämään naispuolisen toimittajan murhaa. Pulmia riittää niin alaisten, esimiehen kuin puolisonkin kanssa. Henkilöhahmoihin tutustuu huolella mutta juoni ei ole aivan parhaasta päästä.

Lehtolaisen jälkeen oli vuorossa rikostoimittaja & kirjailija (vai toimittaja & rikoskirjailija?) Jarkko Sipilän "Kosketuslaukaus". Uhosin taannoin, että pitäisi varmaan tutustua johonkin ennestään minulle tuntemattomaan suomalaiseen dekkarikirjailijaan, ja valitsin sitten trendikkäästi Sipilän. Trendikkäästi, koska Sipilältä on juuri tullut uusi opus, ja hänen jostain vanhemmasta teoksestaan tulee syksymmällä nyt jo mainosspottinakin pyörivä tv-sarja "Rikospoliisi ei laula" . Sipilä on oikeastaan Lehtolaisen vastakohta, vaikka pääkaupunkiseudulla pyöritään molemmissa. Sipilä ei ihmiskuvauksessaan syvälle pääse, mutta juonen kehittelyyn (eduskunnan pääsihteeri Teuvo Hassisen murha) oli käytetty aivokapasiteettia ja yksityiskohtia riitti vaikka rikostutkimuksen oppikirjaksi. Kuvaus oli välillä niin tarkkaa, että se alkoi vähän pitkästyttämään. En ole varma, parantaako kerrontaa tieto siitä, että murhan uhrilta oli määritetty alkoholipitoisuus myös silmän lasiaisnesteestä. Toisaalta se oli mielenkiintoista, joten moiset tyylivirheet voi antaa anteeksi, ja rikoskomisario Kari Takamäki vaikutti sympaattiselta tapaukselta. Aion ehdottomasti lukea toisenkin Sipilän. Ehkä toisesta kirjasta paljastuu, ovatko (me) poliitikot todella niin mätiä kuin mitä Sipilä kirjassaan kuvailee.

Eduskunnasta kirja antoi ankean kuvan. Onneksi asiasta on omakohtaisempaakin tietoa :), kyllä sieltä löytyy hyviä ja viisaitakin ihmisiä. Jaksan siis edelleen ajatella käyväni seuraavien kuukausien aikana vaalikampanjaa. Minun kokemusmaailmalleni oli hupaisaa, että vaikka kirjassa liikuttiin kohtalaisen paljon eduskuntarakennuksen sisällä, ei miljöön kuvauksessa sanallakaan viitattu siihen kauneuteen, mitä eduskuntarakennuksen sisältä löytyy! Siellä oli vain eri värisiä käytäviä, ovia, kellareita jne. Minuun taas on ensi eduskuntakäynnistäni lähtien tehnyt suuren vaikutuksen nimenomaan rakennuksen sisäpuolen kauneus, enkä uskoisi ikinä pystyväni kirjoittamaan siitä ilman tuota ihanaa visuaalista vaikutelmaa. (Ulkoapäinhän rakennus on.., no, melkoinen "pytinki".) Olen joskus naureskellut, että luulisi eduskunnassa olevan töissä aivan erinomaisen onnellista ja tasapainoista väkeä, kun saavat työskennellä silmille niin kauniissa ja rauhoittavassa miljöössä. Totuus lienee kuitenkin toisenlainen, ei hyvä ympäristö sittenkään poista kaikkea stressiä, vallanahneutta, kilpailua ja kateutta. Voi itku. Vaan pitäisihän minun tietää se kokemuksesta: Turun kaupunginvaltuustokin osaa tehdä typeryyksiä, vaikka meillä on yläpuolellamme maan komeimmat kristallit.

Sipilän romaanista kytkeytyi ajatuksia myös kotikaupungin tapahtumiin. Turussa on kirjoitettu olleen kuluneena kesänä erityisen paljon väkivaltaisuuksia ja kahinointia niin suomalaisten kuin maahanmuuttajataustaistenkin nuorisojoukkojen välillä. En ole vielä varma väitteen todenperäisyydestä. Kahinointeja on ollut, mutta määrän kasvua ei ole toistaiseksi osoitettu selvästi. Toisaalta, mitä väliä sillä sitten on, onko ongelma pahentunut vai pysynyt jokseenkin ennallaan. Ongelma on ongelma, ihmisiä on loukkaantunut vakavasti ja monia pelottaa. Asialle pitää tehdä jotain. Onneksi kaupunginhallituskin on nyt tarttunut asiaan. Puhuimme tästä sunnuntaina myös vihreiden valtuustoryhmässä. Minun käsittääkseni tarvitaan ripeää moniammatillista yhteistyötä: erityisnuorisotyön, sosiaalitoimen, koulutoimen, poliisin, työvoimaviranomaisten, maahanmuuttajajärjestöjen sekä luterilaisen ja muslimiseurakunnan on sovittava yhteisestä linjasta ja tarvittavista toimenpiteistä, käärittävä hihat ja ryhdyttävä töihin. Normaalielämästä syrjäytymisestä näissä on kyse, niin mamutaustaisten kuin kantasuomalaistenkin puolelta. Ei sellainen nuori, joka uskoo omaan tulevaisuuteensa, jolla on tavoitteet elämässään selvillä ja joka on oppinut tietämään, miten ne voi saavuttaa, lähde viettämään viikonloppua kaupungille etsien tuntemattomia ja tuttuja uhreja katuväkivaltaviihteensä kohteeksi. Voi olla, että tilanne Aurajokirannassa ja ydinkeskustassa rauhoittuu ilmojen viiletessä, mutta syrjäytyvien nuorten ongelma ei katoa syksyn lehtien myötä, ellei tilanteeseen puututa tosissaan.

Takaisin Sipilään. Hän kirjoittaa dekkarissaan väkivallasta ja pahoinpitelyistä näin:

"... Takamäki oli aina ollut valmis nimeämään turvattomuuden synnylle kaksi muutakin syyllistä: oikeuslaitoksen ja median. Kumpikin kohteli väkivaltaa tekona, joka tapahtui vain paperilla.

Todellinen väkivalta näkyi sairaaloissa muodottomiksi hakattuina kasvoina tai auki viillettyinä kurkkuina. Oikeuslaitos ei halunnut kohdata asiaa uhrin näkökulmasta, vaan tarkasteli asiaa mieluummin 1960-lukulaisen oikeuspoliittisen suuntauksen mukaan tekijän kannalta. Todellisuus oli helppo piilottaa paperiin ja suhtautua syylliseen ymmärtäväisesti. Poliisin esitutkintapöytäkirjaan kirjatusta - "löi oluttuopilla kasvoihin" - ei saanut kuvaa todellisuudesta. Siitä miten ihmisen kasvojen luut hajosivat ja veri valui. Sakkoja tai ehdollista...

Yhtä suuri syyllinen oli media, joka tyytyi yhtä siloiteltuun kuvaan todellisuudesta. Väkivalta kätkettiin samanlaiseen kuivaan ja raportoivaan kirjoitustyyliin. Pahoinpitelyt ylittivät uutiskynnyksen vain tilastoina, eivät tapahtumina. Uhrien kuvia - pahoinpitelyiden jälkiä - ei televisiossa tai lehdissä näytetty, vaikka uhri olisi siihen itse suostunutkin. Takamäki olikin aina ihmetellyt journalistien omia toimituksellisia sääntöjä, jotka pakottivat toimittajia muuttamaan - silottelemaan - totuutta. Jos tiedotusvälineet kertoisivat, mitä oikeasti tapahtui, rikoksen uhriksi joutuminen ei ehkä olisikaan tavallisile kansalaisille niin suuri shokki. ..."

Niinpä. Jos esimerkiksi nuoret oikeasti tajuaisivat, siis oikeasti ymmärtäisivät, mitä potkut vartaloon ja päähän saavat ihmiselimistössä aikaan, mahtaisiko heillä olla niin suuri into näyttää sillä tapaa omaa voimaansa? Sipilän teksti sai minut ajattelemaan, että vaikka Turun Sanomissa viime sunnuntaina ollut suurilla ja karmeilla kuvilla kuvitettu juttu pahoinpidellyistä raisiolaismiehistä järkytti turkulaisten sielunelämää ja turvallisuudentunnetta perinpohjaisesti, se sittenkin totuudenmukaisella tavalla kertoi, mikä voi olla muutaman potkun vaikutus ihmiselämässä. Väkivallan tekijöillä on omat syynsä ja selityksensä, ja heitä on autettava, mutta myös väkivallan uhrien ääni pitää saada kuuluviin. Televisio näyttää joka ilta tuntikausia luoteja, jotka eivät tapa, ja potkuja, joista toivutaan sekunnissa tai kahdessa. Miten kokematon nuori voi siinä kuvallisessa informaatiovirrassa sisäistää, että yksikin potku tai lyönti voi huonolla säkällä tappaa tai vammauttaa loppuiäksi? Eiväthän sitä tajua monet vanhemmatkaan ihmiset.