Ehdokkuuden ytimestä ynnä kommenttia Heiniksestä

Viikonloppu on mennyt hyvin rauhallisesti. Launantaina oli muutama tunti vihreiden eduskuntavaaliehdokkaiden koulutusta. Paikalla olivat miltei kaikki tähän asti nimetyt ehdokkaamme, vain pari ei päässyt tulemaan paikalle. Jokainen esitteli tähän astisia suunnitelmiaan kampanjansa luonteesta ja keskeisistä vaaliteemoistaan. Se aate, into ja pätevyys, jolla ehdokkaamme - niin ensikertalaiset kuin konkaritkin - kampanjoitaan nyt rakentavat, on kertakaikkisen ihailtavaa! Tsemppihenki oli hyvä: muut ehdokkaat auttoivat oman kampanjansa esittelijää myönteisillä kommenteillaan ehdokasprofiilin määrittelyssä, ja antoivat lisävinkkejä ehdokkaan vahvuuksista. Jos tämä näin jatkuu, ehdokasryhmämme on niin hyvä, toisiaan kannustava ja yhteen hiileen puhaltava, että se voi yltää vaikka kuinka korkeaan saavutukseen! Tämä yhteisöllisyys ei ole käsittääkseni aivan tavanomaista, sillä perinteisestihän politiikasta sanotaan, että missään ei kilpailu on niin suurta ja selkäänpuukotus niin kovaa kuin omiensa joukossa. Muista puolueista olenkin vuosien mittaan kuullut tämän suuntaisia tarinoita.

Politiikka on siinä mielessä jännä laji, että se on yksilöiden joukkuelaji. Siksi se on myös vaikeaa. Aina pitää puntaroida, kumpi on tärkeämpää: oma vai puolueen etu. Äänestäjät haluavat poliitikkojen olevan merkittäviä yksilöitä: monet haluavat äänestää "vahvaa" poliitikkoa, jota ei puolue höykytä, ja monet haluavat myös äänestää ns. "voittajaehdokasta". Mutta eduskunta- ja kunnanvaltuustopaikkojen määrä jaetaan ei suinkaan voittoisan yksilön äänimäärän vaan ryhmän kokonaisuudessaan yhteensä keräämän äänimäärän perusteella. Politiikan itsensä kannalta eniten väliä on siis sillä, kuinka paljon ääniä ehdokasryhmä kokonaisuudessan pystyy saamaan. Yksi kuningas- tai kuningatarehdokas ei paljoa lämmitä, jos hän saa aikaan sen, että muut listalla eivät motivoidu käymään omaa kampanjaansa. Vain joukkue voi oikeasti voittaa, vain joukkueen tulos määrää lopullisen pelipaikkojen määrän pelikentällä eduskunnassa, kunnanvaltuustossa tai EU-parlamentissa. Vaaliliittotilanteissa kuvio on tietysti erilainen.

Äänestäjien ehdokasyksilöille antamat äänimäärät ratkaisevat vain sen, missä järjestyksessä ehdokkaat marssivat istumaan ryhmän saavuttamille tuoleille eduskuntaan tai kunnanvaltuustoon. Toki tälläkin on väliä siltä kannalta, että ihmisillä on erilaisia kykyjä eivätkä poliitikot ole keskenään samanlaisia toimijoita. Toiset ovat toisia pätevämpiä ja heillä on eri painotukset ja toimintatavat myös saman puolueen sisällä. Tässä suhteessa toivoisi äänestäjiltä harkintaa: kannattaa tutkailla, uskooko oman ehdokkaansa olevan kyvyiltään ja taidoiltaan hyvä hoitaaman myös itse tehtävää. Aivan pelkillä kivoilla mielipiteillä ei tehtävässä pärjää, eikä pelkkä lasnäolo riitä asioiden eteenpäin viemiseen. Toisaalta on niinkin, että vanha sananlasku siitä, että kun herra antaa viran hän antaa järjenkin, pitänee kohtuullisella tarkkuudella paikkansa. Omasta listastamme en ole nyt ollenkaan huolissamme: kaikki ehdokkaamme vaikuttavat todella hyviltä ja päteviltä tyypeiltä, joten siinä mielessä valinta voitaisiin hoitaa vaikka arpomalla.

Minulla on nyt meneillään kolmas kerta eduskuntavaaliehdokkaana, enkä ole onneksi koskaan joutunut kokemaan omien keskellä lokakampanjaa. Kateuden tunteita toki on ollut, ne ovat vaalikampanjassa jokseenkin väistämättömiä. Vaalien alla vaalikuumeen kohotessa joutuu välillä ponnistelemaan itsensä kanssa pitääkseen itsensä aisoissa, mutta se ponnistelu kannattaa. Elämää on edessä vaalien jälkeenkin, ja joka tapauksessa vain pieni osa ehdokkaista voi päästä läpi. Jos oman listan kilpakumppaneiden kanssa välit kärjistyvät liiaksi, voi elämä vaalien jälkeen olla ikävää. (Samasta syystä minulla on ollut sellainen periaate, että kaikki ehdokkuuteen liittyvät laskut on maksettava viimeistään vaalisunnuntaina. Jos ei tule valituksi, niiden maksaminen sattuu paljon enemmän jo heti maanantaina.) Ehdokaslistan sisäinen tasapaino on herkkää, sillä ehdokkuus on myös tunneasia. Äänestäjät eivät juurikaan tajua, kuinka ehdokkaat tekevät kampanjoitaan persoona vereslihalla. Ei se ole niin helppoa asettaa itsensä julkisesti esille ja myös julkisen tuomion alle. Ehdokkaastahan saa sanoa aivan mitä sylki suuhun tuo, eikä ehdokkaalla ole paljoa tilaa väittää vastaan.

On siis paljon syitä siihen, miksi ehdokkuuden tulisi olla myös kivaa. Tämä on kallis harrastus, vain harva pääsee läpi ja kampanja käy sekä omien että perheen ja tukiryhmän voimien päälle. "Kiva" kampanja ei ole realistinen vaatimus esitettäväksi muista puolueista tuleville kilpakumppaneille, mutta omiensa parissa sitä kannattaa yrittää. Ja täällä Varsinais-Suomessa ainakin me vihreät olemme siinä pääosin onnistuneetkin. Ainakin minulla on kahdesta edellisestä eduskuntavaali- ja kolmesta kunnallisvaalikampanjasta 95%:sti vain hyviä ja hauskoja muistoja: naurua ja tekemisen iloa tukiryhmässä, yhteistä ponnistelua muiden ehdokkaiden kanssa vihreän politiikan eteenpäinviemiseksi, hyvin monenlaisia ja myös ei-perinteisiä vaalitilaisuuksia ja vaikka mitä. Ja sietää ollakin, kun tähän voimia vievään "harrastukseen" tyhjentää säästötilinsä aina neljän vuoden välein.

Lauantai siis meni koulutuksessa, jonka jälkeen osa meistä jatkoi vielä yhteistä jutustelua menemällä syömään Baan Thaihin. Janina Andersson, Ville-Veikko Mastomäki, Martti Wallasvaara, mieheni Rusto ja minä pölisimme innolla yhteiskampanjoitamme eteenpäin currykookosastioiden äärellä.

Muu osa viikonlopusta on kulunut lepäämiseen ja esityslistojen lukemiseen. Maanantai on kokouspäivä, joten esityslistoja riittää luettavaksi noin 5-6 A4-senttimetrin korkuinen pino, ja pari puhettakin pitäisi miettiä. Lisäksi olisi hyvä ehtiä tehdä tiistain oppitunteja jo valmiiksi, koska valtuustossa menee varmaan maanantaina aika myöhään. Ja ulkoilukin olisi tarpeen.

Sunnuntaiaamun hupipala löytyi tällä kertaa aamun Turun Sanomista, joka oli ollut paikalla tekemässä juttua täkäläisen demariyhteisön arvokkaista satavuotisjuhlista. Kahvi meinasi tulla nenästä ulos, kun luin Eero Heinäluoman suuhun kirjoitettuja puhesitaatteja. Tässä parhaat palat:

• "Heinäluoma kertoi heränneensä ympäristöasioihin, kun hänen lapsensa olivat alkaneet kysellä niistä.
  - Meidän on ymmärrettävä, että tämä maapallo on meillä vain lainassa lapsiltamme ja lastenlapsiltamme, Heinäluoma julisti."
• "Hän korosti, ettei ympäristöön suunnattu huomio ole automaattisesti pois muusta hyvinvoinnista.
  Heinäluoma arveli, että ympäristöalan osaaminen voi pikemminkin luoda Suomeen vientimahdollisuuksia ja uusia työpaikkoja."
• "Heinäluoma huomautti, että Sdp otti ympäristökysymykset esiin ensimmäisenä Suomen puolueista jo 1960-luvun lopulla. 1980-luvulla Sdp oli perustamassa maahan ympäristöministeriötä ja antoi riveistään sinne ensimmäisen ministerin."

Voi tanssivat taatelit. Heinäluoma on herännyt jo nyt, armon vuonna 2006! Hän arvelee, että ympäristönsuojelulla voikin olla jopa taloudellista merkitystä ja sdp oikein antamalla antoi miehen riveistään ympäristöministeriön raskasta taakkaa kantamaan! Tässä puhuu siis maan valtiovarainministeri ja sdp:n puheenjohtaja! Toimittaja Hannu Miettunen olikin kirjoittanut terävään tapaansa kommenttiboksiin tilanneyhteenvetoa: "Puheenjohtaja Eero Heinäluoman piti alunperin pitää Turussa juuri sellainen onnittelupuhe kuin satavuotisjuhlissa on totuttu kuulemaan. Siinä olisi kerrattu kansamme kohtalonhetkiä ja sosialidemokratian saavutuksia. Puheteksti vaihtui kuitenkin viime tingassa vihreämpään. Jokainen juhlapuhe on poliitikolle mahdollisuus ilmaiseen vaalimainokseen. Jos siinä on uutiseksi muotoiltava kärki, se leviää STT:n välityksellä kaikkiin medioihin. Tilaisuutta ei hukattu. Biopolttoaineet ovat päivän sana. Ja ne voidaan nivoa aasinsillalla - uskokaa tai älkää - jopa suomalaisten demarien peruskirjaan, 1903 laadittuun Forssan ohjelmaan. Eräs juhlakokoukseen osallistunut alan konkari siunaili maailman menoa huvittuneena. Viherpiiperöt kantavat nykyään huolta köyhistä ja demarit maapallosta. Kulissien takana kaikki on toki ennallaan. Ay-liikkeen harmaat eminenssit kierrättävät tälläkin hetkellä muistiota, jossa varoitellaan metsiensuojelun vaaroista suomalaiselle työlle. Piiperönreppanoilla on satavuotiaalta vielä paljon oppimista."

Niinpä. Kannattaa muuten viherpiiperöiden ja muidenkin lukea aamun Hesarin sunnuntaisivuilta emeritysprofessori Jorma Kalelan perustulokirjoitus osana valtakunnassa nyt käytävää perustulokeskustelua. Kukkahattuviherpiiperötätinä ennustan, että perustulo nousee tällä kertaa näkyväksi vaalikeskusteluteemaksi vaikka Matti, Eero ja Jyrki sitä yrittävätkin välttää. Maailma nyt vain on muuttunut, ja on aika käydä keskustelu siitä, milloin ja miten muuttuu myös suomalainen sosiaaliturva.