Mustaakin mustempaa

Onpa ollut surullinen viikko. Jokelan järkyttävä joukkomurha on todella painanut mieltä alaspäin ja herättänyt monenlaisia ajatuksia. Nuoren surmaajan teko oli äärimmäisen raaka ja käsittämätön. Tarvitaan paljon tukea, jotta uhreiksi joutuneiden läheiset, Jokelan koulun oppilaat ja henkilökunta ja muut tapahtuneesta syvästi järkyttyneet saavat elämänsä taas tasapainoon.

Oman kouluni oppilaat ovat tuntuneet selviävän järkytyksestään kohtalaisen hyvin. Olen käynyt keskusteluja kasi- ja ysiluokkalaisten sekä lukiolaisten kanssa. Tragedia on herättänyt surua, pelkoa ja ahdistusta: voisiko tämä tapahtua myös meidän koulussamme. Siitä on kuitenkin hyvin nopeasti noussut toinen kysymys: mitä pitää tehdä, jotta tällaista ei tapahdu koskaan enää uudestaan? Nuoret luonnollisesti katsovat elämää eteenpäin. Koulussa Jokelasta haluttiin keskustella tietty aika, mutta oppilaista saattoi päätellä, että loputtomiin ei karmeuksia haluttu kaivella. Eikä se tietty jauhamisesta parane: sinne, missä ei jättisuurta ahdistusta koeta olevan, ei sitä tietenkään kannata ehdoin tahdoin tuoda.

Mahdollisuutta Jokelan kaltaisen tragedian toistumiseen ei voi kokonaan sulkea pois. Ihmisillä on aina mahdollisuus täydellisen yllättäviin ja järjettömiin tekoihin - sellaista kontrollia ei olekaan, millä kaikki mahdollinen voidaan sulkea pois. Oppilas voi seota, opettaja voi seota, vanhempi voi seota. Joku aivan ulkopuolinenkin voi tulla kouluun väkivaltaisena. Erityisesti niillä ihmisillä, jotka kääntyvät sisäänpäin eivätkä huuda tuskaansa ja hätäänsä ulospäin, on riski ajautua todellisuudesta irti olevaan maailmaan. Siellä mikä vaan voi olla mahdollista, sallittua ja tavoiteltavaa, ideoita löytyy internetistä loputtomiin.

Mitä sitten voi tehdä? Peruskouluoppilailta tulee nopeasti fiksu vastaus: on pidettävä ihmisistä huolta. Ketään ei saa jättää yksin. Niinhän se on: opettajilla on oltava aikaa huomioida oppilaitaan yksilöinä. Opettajien huomiota pitää riittää yksilöllisesti kaikille oppilaille, jotta havaitaan sekä ilon aiheet että murheet, vaikeudet ja mahdolliset riskit. Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että opetusryhmät eivät saa olla liian suuria. Suuriin ryhmiin on aivan liian helppo kadota. Oppilashuoltohenkilöstö on myös tärkeää: kun havaitaan ongelmia tai vaikeuksia, on apua oltava saatavilla.

Kolmas tärkeä tekijä on kulttuurinen, ja siihen pystyvät myös oppilaat itse vaikuttamaan. Kuten kaikki muutkin. Pidetään huolta toinen toisistamme. Ketään ei pidä jättää yksin, sulkea yhteisön ulkopuolelle. Kaikki me olemme keskenämme erilaisia, ja sillä tapaa siis samanlaisia. Jokaisen voi hyväksyä sellaisena kuin hän on. Kaikista ei tarvitse pitää, mutta toimeen pitää yrittää tulla. Viha on joutavanpäiväistä, useimmiten myös vahingollista. Ihminen on siitä merkillinen laji, että me tietysti synnymme oman lajimme edustajaksi, mutta inhimilliseksi ihmiseksi kasvetaan vasta toisten ihmisten kautta ja keskuudessa. Yksin jätetty tai jättäytynyt ihminen on aina jollakin tapaa vaaravyöhykkeellä.

Jokelan tilanteen ongelmallisuutta korostaa tietysti se, että mistään ei voi päätellä, että Pekka-Eric Auvinen olisi jotenkin jätetty yksin. Päinvastoin: julkisuudesta lukemani perusteella voi ennemminkin päätellä, että hän on jättäytynyt omaan todellisuuteensa omasta halustaan. Tällaista ihmistä voi olla hyvin vaikea auttaa, vaikka kyse olisi sairaudesta. Se on hyvin pelottavaa. Yrittää pitää silti.

Mitäpä muuta kuin murhetta? Töitä ja tietokatkoksia. Olen ollut irti bittimaailmasta, kun kotikoneen yhteys oli viikon poikki. Töissä ei juuri ehdi sähköposti- tai nettiasioita hoitamaan, enempi päivät menevät tilanteesta ja kohtaamisesta toiseen juostessa. Tämä jakso on ollut todella rankka. Anteeksi anteeksi kaikki, jotka olette lähettäneet sähköpostia tai soittaneet. Vuorokauden tunnit eivät kertakaikkiaan ole riittäneet vastaamiseen. Yritän lukea meilinne sitten joskus kolmen viikon päästä, jos ne ovat vielä silloin ajankohtaisia.

Tänään oli kaupunginvaltuuston kokous. Mustaa oli sekin: talous on läpikotaisin kuralla, mutta veroja ei saa nostaa, ja vihreät tuntuvat olevan ainoa ryhmä jota megavelkaantuminen huolettaa. Hävisimme veronkorotuksen äänin 58-9. Tulevien vuosien velkaantumista kuvaava käyrä kokoaa suorastaan erektiivisiin korkeuksiin, mutta valtuustokeskustelu ei tuottanut mitään varmuutta siitä, että taloutta tasapainottaviin toimenpiteisiin olisi todellista halua sitoutua. Halua ei löydy oikealta eikä vasemmalta. Sen enempää vasemmistoliitto kuin demaritkaan eivät halunneet kuullakaan veroprosentin korottamisesta, vaan mieltä ja kieltä poltteli esittää vielä lisää menoja kaupunginjohtajan ei vain runsaskätisen, vaan (taloustilanne huomioiden) suorastaan runsaudensarvisen budjetin päälle. Kokoomus taas alkoi syytellä meitä vihreitä, että me emme ole kuulemma esittäneet riittävän konkreetteja toimia talouden tasapainottamiseksi. Mielenkiintoinen väite, ottaen huomioon että talouden tasapainotuksen suhteen meillä vihreissä on olo ollut kuin huutavalla erämaassa. Kaupunginhallituksessa kokoomus on järjestelmällisesti torpannut vihreiden edustajien esitykset saattaa rahankäyttöä edes hieman aisoihin. Keskustelua kuunnellessa alkoi tuntua että olen kuin hourulaan vangittu. Tämä on tosi rankasti sanottu, mutta olen niin väsynyt tyhjiin puheisiin. Kaupunkilaisten on turha odottaa, että tämä valtuusto a) pystyy tekemään, b) ymmärtää tehdä ja c) edes välittää tehdä yhtään mitään kaupungin raunioituvalle taloudelle, sanoo juuri nyt minun turhautunut tunnetilani. Viis tulevista palveluiden käyttäjäsukupolvista, meidän jälkeemme jää iloisen savuavat rauniot. Kepeät mullat vaan kotikaupungille! Kuka muuten haluaa lähteä ehdolle kunnallisvaaleihin?

Toivottavasti huomenna on parempi päivä, ja jaksan taas suhtautua rakentavammin suurten puolueiden pieniin yrityksenpoikasiin ja kauniin tyhjäpäisiin puheisiin. Sitä odotellessa: hyvää yötä.

PS. Kokouksen jälkeen vitsailimme, että tarkastuslautakuntakin voisi tehdä ensimmäisen "opintomatkansa". Kohdekin olisi jo selvillä: Karkkila. Miten ne lähtivätkään ryömimään sieltä pohjalta kohti kajastavaa valoa?