Kotimaanmatkailua ja elintarvikeasiaa

Heinäkuun loppu tarjosi vaihteeksi muutakin kuin remonttia. Lähdimme mieheni kanssa sukutapaamiseen hänen isänpuoleisen sukunsa juurille Lapualle. Oli ihan leppoisaa: paljon minulle tuikituntemattomia ihmisiä, mutta juttu kulki silti. Suurin osa suvusta tuntuu asuvan aivan muualla Suomessa kuin Lapualla, vaan löytyi joukosta yksi hellanmaalainenkin.

Viikonlopun ohjelmaan kuului retkeilyä suvun kantapaikoilla (mielenkiintoista), käynti pohjalaisessa kotiseutumuseossa (hieno, katso kuvaa), sunnuntaiaamun jumalanpalvelus Lapuan tuomiokirkossa (tuli hyvä fiilis, kirkkokin oli hieno, katso kuvaa) ja kiertokävely hautausmaalla tutustumassa suvun hautoihin (edelleen mielenkiintoista).

Hautausmaalta löysin jotain, jollaista en muista ennen tavanneeni. Lapualla - ehkä laajemminkin Suomessa, en osaa sanoa - tuntuu olevan tapana koristella hautoja hiekkakoristeilla. Hiekkapäällysteisiä hautoja olen toki nähnyt ennenkin, mutta en muista kiinnittäneeni näin paljoa huomiota hiekkakuvioilla koristeluun. Aivan kuin vainajat makaisivat kuvioitujen hiekkatäkkien alla. Tavallaan hienoa hautausmaakulttuuria, mutta pikkupiru istui olkapäälläni kyselemässä, ulottuuko mainen kilpahenki vielä kuoleman ylikin. Eivät nimittäin olleet aivan pienitöisiä nämä koristeet. Luovuuttakin oli toki käytetty. No, päätelkää itse. Tässä muutama esimerkkihauta.

Pohjanmaalta matkamme jatkui äidinpuoleisen sukuni kantapaikoille Satakuntaan, Jämijärvelle. Olimme mökillä pari päivää ihan vain lepäämässä. Luimme kirjoja ja harjoitimme loppukesäistä lempiulkoiluani, sienipyöräilyä. Ajellaan hitaasti harjualueen hiekkateitä ja -polkuja ja bongataan sieniä. Löysin litroittain kantarelleja ja joitakin herkkutatteja. Nam!

Hämeenkankaan harjualue on laaja ja upea. Nykyisin siellä kulkee myös hyvät ulkoilureitistöt. Ongelma liikkumisessa on, että yleiset tiet, ulkoilutiet ja armeijan harjoitusalueelleen jättämät väylät muodostavat niin tiheän ja sokkeloisen verkoston, että tasaisessa mäntymetsässä (kuva alla) menee tosi helposti sekaisin suunnasta. Onneksi armeija harjoittelee yleensä kauempana, joten läheisillä alueilla saa pääosin liikkua vapaasti. Enemmän kulkua haittaavat sora-autot, harjua ollaan kärräämässä muualla kuorma kerrallaan (kuva alla). Tänä vuonna harjulla liikkuessa ilahduttivat erityisesti elinvoimaiset mäntykukkakasvustot (kuva alla). Näimme reissuillamme myös teeriä (neljä teertä? neljä teereä? neljä teeriä? mikä hitto on oikea taivutusmuoto???) ja neljätoista (!) kurkea laiduntamassa turvesuolla.

Kotiin paluu merkitsi paluuta remontin pariin. Syyskauden ensimmäinen (ja pelätty) esityslistakin kolahti postiluukusta. Esityslistat ovat varma kesäloman loppumisen merkki, ja siksi ensimmäistä ei oteta vastaan järin lämpimin tuntein. Vaan eiköhän tämä tästä, kun vauhtiin päästään.

Maalla oli kiva olla "uutissulussa", mutta kaupungissa on taas ilo lukea lehtiä. Torstain Helsingin Sanomista (2.8.) löytyi erinomaisen hyvä ja ajatuksia herättävä Vieraskynä-artikkeli, jossa Lontoossa asuva vapaa toimittaja Gwynne Dyer (josta en kyllä tiedä yhtään mitään, tunnustan sivistymättömyyteni) käsitteli ennustettua ruoan hinnan maailmanlaajuista nousua. Dyerin väite on, että halvan ruoan aika maapallolla on ohi. Edullista aikaa ehti kestää puoli vuosisataa. Dyer luettelee artikkelissaan kolme tekijää, jotka peruuttamattomasti nostavat ruoan hintaa ja ajavat maailman köyhiä entistä pahempaan ahdinkoon.

1. Väestön määrän kasvu lisää tarvittavan ravinnon määrää. Aasian maiden talouskasvu merkitsee sitä, että yhä useammat ihmiset alkavat syödä enemmän lihaa, ja karja taas tarvitsee ravinnokseen suuret määrät viljaa. Ruoantuotannon tehokkuus laskee. Rehun viljelypinta-ala on poissa suorasta ihmisruoantuotannosta, jolloin sekä viljan että lihan hinta nousee. Maailman köyhille lihan hinnalla ei ole merkitystä, koska eivät he syö sitä nytkään, mutta viljan hinnan nousu tietää nälkäongelman kasvua.
2. Biopolttoaineiden lisääntyminen siirtää suuria peltoaloja pois ruoantuotannosta. Ruoantuotannon ja energiantuotannon tiivis kytkös ei tiedä hyvää köyhille ihmisille, sillä öljyn hinnan nousu nostaa biopolttoaineiden hintoja ja haluttavuutta. Viljelijöillä kasvaa houkutus siirtyä ruoantuotannosta energiantuotantoon. Aasian kova kasvu takaa öljyn hinnan jatkuvan nousun. Dyer siteeraa amerikkalaisen Earth Policy Institute -ympäristöjärjestön vetäjää, ekonomisti Lester Brownia: "Tie on auki kilpailulle, jossa vastakkain ovat maailman 800 miljoonaa autonomistajaa ja kaksi miljardia kaikkein köyhintä". Dyerin mukaan ei ole vaikea arvata, kumpi vie pidemmän korren.
3. Pahinta on kuitenkin ilmaston lämpenemisen arvioidut vaikutukset maailman elintarviketuotantoon. Dyer siteeraa jälleen, tällä kertaa Environmental Research Letters -verkkojulkaisua. Jokainen puolen asteen nousu lämpötiloissa verottaa satoja kolmesta viiteen prosenttia. Jos lämpötilaa nousee kaksi astetta tällä vuosisadalla - kuten varovaisissa arvioissa esitetään - maapallon elintarviketuotanto vähenee 12-20 prosenttia. Esimerkiksi Intiassa elintarviketuotannon on arvioitu heikkenevän ilmastonmuutoksen myötä ainakin 25 prosenttia. Siis Intiassa! Yleisessä ahdingossa lisäruokaa ei saisi edes rahalla.

Dyerin loppulauselma on, että ruoan hinta suhteessa keskituloihin nousee tasolle, jollaista ei ole nähty 1800-luvun jälkeen. Ja takaisin ei ole paluuta, ei ainakaan meidän elinaikanamme.

Dyerin artikkeli on oiva puheenvuoro sekä biopolttoaine- että ilmastonmuutoskeskustelussa. Biopolttoaineet ovat ok, jos niitä valmistetaan jätteistä, risuista, lietteistä ja vastaavasta raaka-aineesta, eli tehdään ns. toisen sukupolven biopolttoaineita. Mutta biopolttoaineiden käyttöön pitää yhdistää koko liikennejärjestelmän ja liikkumisen muutos. Ilmastonmuutosta ei ratkaista sillä, että maaöljy korvataan pelloilla ja Brasiliassa kasvatettavalla bioöljyllä, ja muutoin autoilu jatkuu entisellään. Se on vastauksena yhtä kelvoton kuin ajatus siitä, että ydinvoima ratkaisee energiapulmat. Unelma vapaasta autoilusta on ohi. Förbi. Slut. Loppu. The End. Tarvitsemme autoille uusia energianlähteitä, ja tarvitsemme tehokkaampia autoja. Mutta tarvitsemme myös muutosta itse liikkumiseen: tehokkaampaa joukkoliikennettä, tehokkaampaa kevyttä liikennettä, tehokkaampaa tiedonsiirtoa ihmisten sijaan, ja tehokkaampaa maankäyttöä, jotta liikuttavien matkojen pituuksia saadaan vähenemään.

Monet vihreät ovat olleet biopolttoaineiden suhteen hieman epäileväisiä, vaikka toisaalta niitä on myös kannatettu. Ongelma on, että pitäisi pystyä aina tarkasti määrittelemään, mistä puhutaan, kun puhutaan biopolttoaineista. Öljylle pitää löytää korvaavia ja ilmastoneutraaleja vaihtoehtoja, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Vaihtoehtoisten polttoaineiden on täytettävä aidosti kestävän kehityksen vaatimukset, jotta niiden käyttöönottoa voidaan puoltaa.

Omassa arkielämässä elintarviketuotannon pulmat ovat kylläkin viime aikoina olleet hieman toisen suuntaisia. Olemme nyt ensimmäistä kertaa elämässämme omenapuun omistajia. Vaan mitäpä niillä omenoilla tekisi, kas siinä pulma. Hilloamisinnostuksellani on aika ahtaat rajat, ja ajankäyttökin vaatisi toisenlaisia painotuksia. Keitettyäni ensin omenariisipuuroa ja sitten omenakiisseliä, ja suunniteltuani omenapiirakan paistamista, aloitin siirtymisen vaiheeseen kaksi, eli kännykän puhelinluettelon selaamiseen. Kuka tuttavapiiristä saattaisi olla omenoiden tarpeessa? Olin onnekas: omenavieraita on jo käynyt, ja aion jatkaa markkinointia edelleen, kunhan seuraavien puiden hedelmät kypsyvät.

Omenapiirakka on tietysti iisi tapa hävittää omenoita. Naistenlehdet pursuavat piirakkaohjeita. Jokseenkin yhtä helppoa on löytää uuniomenoiden tai omenapaistoksen resepti. Pakastaakin voi, ja hillota ja mehustaa, jos kärsivällisyyttä riittää. Vaan olisiko vielä jotain muuta tapaa?

Omena-porsaanlihapadan reseptin sijaan kaivoin esiin vanhan suomalaisen klassikon, Gummeruksen Maija keittää -kirjan, jonka ensimmäinen painos on peräisin kaiketikin vuodelta 1949. (Tätini, jotka aikoinaan joutuivat opiskelemaan kotitaloutta tämän kirjan johdatuksella, tuntevat sen edelleen Muija keittää -kirjana. Mieheni taas kehitteli kirjasta modernin naisen Muijalla keittää -version, jonka ensimmäinen (ja ainoa) ohje kuuluu: "Missä vitussa on se pitsataksin numero?!".)

No oli miten oli, Maija keittää -kirja on oiva apu silloin, kun etsii jonkin perinteisen suomalaisruoan reseptiä, tai ei tiedä, mitä tekisi entisaikaan saatavilla olleen ruoka-aineen kanssa. Kirjasta ei todellakaan kannata etsiä hallouminpaistoreseptiä tai ohjetta focaccian tekoon. Vaan annas olla, jos tarvitset tietoa siitä, miten tehdään jänispaisti, kääresyltty, silakkalaatikko, vatkattu marjapuuro tai karviaismarjakiisseli, tai mihin kaikkeen voisi loppusijoittaa runsaan pinaattisadon. Maija kyllä kertoo.

Maijan avulla kehittelin myös omenakiisselireseptin, jonka voin panna tänne muiden omenaongelmaisten iloksi. Tästä tuli nimittäin ihan hyvää.

Pese, puhdista ja pilko omenoita pieniksi paloiksi puolen litran - vajaan litran verran. Mittaa kattilaan 1 litra vettä. Pane vesi kuumenemaan ja lisää omenat. Lisää sokeria omenoiden makeusasteesta riippuen 1-2 desiä. Pane kattilaan myös kanelitanko ja 3-4 neilikkaa. Kun keitto kiehuu, pienennä lämpöä ja anna keiton kiehua hiljalleen ainakin puolisen tuntia. Omenanpalojen tulee pehmetä kunnolla. Kun omenat ovat pehmeitä, poista kattilasta kaneli ja kokonaiset neilikat. Nosta keitto liedeltä ja soseuta se sauvasekottimella tasaiseksi. (Sori, Maija! Tässä kohden tultiin nykyaikaan.) Jos omenanpalojen kuoret eivät soseudu tasaiseksi vaan jäävät keittoon näkyville, siivilöi keitto tässä vaiheessa. Pane sitten keitto takaisin kattilaan. Tarkista maku, lisää tarvittaessa sokeria. Voit lisätä myös vajaan teelusikallisen vaniljasokeria, jos siltä tuntuu. Liuota 1 desilitraan kylmää vettä 3-4 ruokalusikallista perunajauhoa. Kaada suurus keittoon vähitellen ja sekoita koko ajan. Kuumenna kiehuvaksi, mutta älä keitä enää. Halutessasi voit lisätä valmiiseen keittoon puserrettua sitruunamehua. Kaada kiisseli jäähtymään tarjoiluastiaan. Sokeroi pinta. Tarjoa sellaisenaan tai vaikkapa vaniljakastiketilkan kera.

Reseptin nerokkuus on siinä, että se toimii erinomaisesti myös matoisilla kotipihaomenoilla. Kokeiltu juttu, katsokaas. Soseuttamisen jälkeen lusikasta ei löydy madonpäätä eikä madonreikäistä omenanpalaa. Tätä voisikin tilanteen mukaan kutsua myös omenamatokiisseliksi :), mutta ainakaan lapsiperheissä ei ehkä sittenkään kannata...

PS. Täytin tänään perjantaina kunnianarvoisat 42 vuotta. Päivän kunniaksi postista kolahti synttärikorttien sijaan Hyvä Terveys -lehden näytelahja: Tena Lady Mini Magic. On kuulemma "yhtä huomaamaton kuin pikkuhousunsuoja mutta kahdeksan kertaa kuivempi". Auts. Tai D'oh!, kuten Homer S sanoisi.