Maikkari täydentää: "EU-komissio on esittänyt, että jäsenmaat leikkaisivat päästöjään 20 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2020 mennessä. Jos muut merkittävät saastuttajat saadaan mukaan kansainväliseen ilmastosopimukseen, leikkaus voisi olla 30 prosenttia. Muun muassa puheenjohtajamaa Saksa sekä Ranska, Britannia, Espanja, Ruotsi ja Tanska suhtautuvat myönteisesti yksipuolisiin leikkauksiin. Vastaan ovat lähinnä eräät Itä-Euroopan maat.". Ja siis myös pieni ilkeä Suomi.
Jo nyt on en-kehtaa-täällä-sanoa-tarkemmin-mikä! Näin keskusta-demari-rkp-hallitus näyttää oikean ilmastopoliittisen karvansa. Tai kokonaisen kääntöturkin. Toreilla ja turuilla kyllä puhutaan ilmastonsuojelusta ja ympäristöasioiden tärkeydestä, ollaan huolissaan tulevaisuudesta ja kirjataan kauniita sanoja vaaliesitteisiin, mutta annas olla kun pitäisi oikeasti tehdä jotain. Ei voi, ei pysty, ei kykene. Ei ymmärrä.
Greenpeace on perjantaina reagoinut asiaan kannanotollaan. "...Räikeimmin takkinsa on kääntänyt Keskusta, joka vaaliohjelmassaan tukee tavoitetta. EU-maista tavoitetta ovat äänekkäästi kannattaneet mm. Saksa, Iso-Britannia, Ranska ja Italia. Muut Pohjoismaat, Ruotsi ja Tanska, ovat valinneet Suomeen nähden täsmälleen päinvastaisen linjan ja vaatineet EU:n oman päästövähennystavoitteen nostamista 20 prosentista 30 prosenttiin.", linjaa Greenpeace. Ja ilmastokampanjavastaava Kaisa Kosonen jatkaa: "Päätöksiä ja investointeja, jotka vaikuttavat vuoden 2020 päästöihin tehdään nyt. 20 % päästövähennys on riittämätön vaarallisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta antaisi sekin jo selkeän signaalin politiikan suunnasta. Hallitus haluaisi jättää yritykset ja kotitaloudet epävarmuuteen tulevasta ilmastopolitiikasta. Tosiasioiden kieltäminen vain vaikeuttaa sopeutumista tarvittaviin päästövähennyksiin.".Miten se keskustan vaalilause taas menikään? Vähän niin kuin itseäsi pettäisit? Miten on, hyvät ei-vihreät lukijat: Aiotteko valita maalisvaaleissa nämä puolueet torjumaan ilmastonmuutosta? Entä kumpaa ajattelitte painottaa valinnan perusteena: sanoja vai tekoja?
Tämä surullinen uutinen on jälleen kerran osoitus siitä, mitä seurausta on ydinvoiman lisärakentamisella - siis sen ydinvoiman, jonka väitettiin olevan ratkaisu ilmastonmuutokseen. Ne Euroopan maat, jotka eivät rakenna lisäydinvoimaa, katsovat voivansa sitoutua EU:n yksipuolisiin päästövähennystavoitteisiin. Osa haluaa jopa tiukempia tavoitteita. Suomi, joka rakentaa ja markkinoi ydinvoimaa, ei katso voivansa sitoutua. Tämä on seurausta siitä, mihin näissä maissa energiasatsaukset suunnataan: ydinvoimaan vai vaihtoehtoisiin energialähteisiin. Kuten silloin aikoinaan viidennen ydinvoimalan päätöstä valmisteltaessa todettiin KTM:n omissa prognooseissa: hiilidioksidipäästöt tulevat olemaan suuremmat ydinvoimaa sisältävässä vaihtoehdossa. Tätä hintaa me nyt maksamme. Tosi noloina.
Vaaleissa on toki tarjolla on myös ilmastopoliittisesti uskottavia vaihtoehtoja. Yhden puolueen verran.
Ja sitten vähän muuta. Ennätin käydä vilkuilemassa kilpailevien kandidaattien blogeja. Kokoomuksen Petteri Orpo on löytänyt itsensä sieltä samasta kuin me kaikki muutkin ehdokkaat: käymästä keskustelelua terveydenhuollon tilasta. Esimerkiksi Maakunnan Naisten vaalikiertueella tuli joka puolella vastaan ihmisiä, jotka halusivat puhua terveydenhuollosta ja vanhusten palveluista. (Oikein on muuten ikävä Maakunnan Naisten kiertuetta: meillä oli niin mukavia keskustelutilaisuuksia ja hyvin toimiva yhteistyö.) Petterin kirjoitus toi kuitenkin mieleeni ajatuksen, jota en Naisten tilaisuuksissa ennättänyt muotoilla sanoiksi.
Puhuimme paljon terveydenhuollon ammattilaisten työuupumuksesta, palkasta, työn arvostuksesta ja henkilökunnan määrän lisäämistarpeesta. Paljon käydään keskustelua siitä, pitäisikö sairaanhoitajien palkkoja nostaa vaiko palkata lisää hoitajia, jotta työssajaksaminen paranisi ja alalle riittäisi väkeä. Itse en usko, että pelkkä palkkojen nosto vähentää työuupumusta. Palkkojakin tullaan kyllä nostamaan, pakosta, jotta alalle saadaan rekrytoitua tarpeeksi väkeä. Mutta perimmiltään raha on heikko motivaattori. Oleellista on palkata riittävästi henkilökuntaa, jotta hoitajilla on aikaa tehdä työnsä kunnolla.
Sairaiden hoitaminen kuuluu vahvasti eettisiin ammatteihin, joissa kannetaan vastuuta ihmisyksilöistä. Samoin on oman ammattini, lasten ja nuorten opettamisen ja kasvattamisen, laita. Luulen, että ymmärrän jossain määrin oman ammattini kautta myös sairaanhoitajien ja muun terveydenhuoltohenkilökunnan työuupumusta. Sairaanhoitajilla, opettajilla ja muilla vastaavissa eettisissä ammateissa toimivilla on yleensä varsin korkea sisäinen laatukriteeri, työn standardi, joka pitää pystyä saavuttamaan. Standardin korkea taso kumpuaa työn etiikasta, ei vain sen muodoista. Hoitaja voi saavuttaa työssään oman sisäisen tasonsa ja tyydytyksen vasta sitten, kun potilas on hoidettu sisäisen standardin mukaan. Se tarkoittaa paitsi hyvää fyysistä hoitoa, myös henkisen puolen hoitamista: pelkojen rauhoittamista, henkistä tukea, lämmön ja turvallisuuden tunteen antamista, omaisten kanssa keskustelua. Näin ainakin luulen. Jos tätä sisäistä vaatimusta ei täytetä, ei työstään voi tuntea täyttä tyydytystä vaikka olisi koko työvuoron juossut kuin pieni eläin. Jatkuva oman sisäisen riman pakkoalittaminen rassaa rajusti. Koko ajan kärsii tunteesta, että ei tee työtään kuten pitäisi. Ei, vaikka tietoisesti tietää, että työvuorolistat on tehty siten, että on mahdotonta hoitaa muu kuin välttämättömin. Jatkuva sisäinen ristiriita uuvuttaa ihmisen, ja tästä ei selvitä pelkällä palkankorotuksella.
Opettajankin ammatissa on tämä sama juttu. Kyllä me tiedämme, mihin kaikkeen pitäisi riittää. Se "kaikki" on aika paljon. Pitäisi ehtiä paitsi opettamaan, myös kasvattamaan ja kohtamaan jokainen oppilas yksilönä. (Minulla on niitä yksilöitä tänä vuonna noin kaksisataa, ynnä opetusharjoittelijat päälle. Eikä se ole edes paljoa, yläkoulun ja lukion opettajaksi.) Pitää tuntea oppilaansa ja kehittää ryhmien toimintaa, pitää olla aikaa keskustella, asettaa rajoja ja jopa rangaista, rohkaista, kannustaa ja innostaa, ohjata yksilöllisesti, tukea itseluottamuksen ja itsetuntemuksen kasvua, auttaa löytämään omat vahvuudet ja kehittämisen alueet, pitää tukea ja auttaa vaikeuksissa olevaa (joita riittää), ratkaista ongelmia ja ohjata tarvittaessa eteenpäin, pitää tukea vanhempia (ja joskus kasvattaa heitäkin?) ja olla hyvä kollega. Ja tietysti pitää hoitaa ne ammatin perusjutut, eli valmistella ja pitää oppitunnit, tehdä ja korjata kokeet, tarkastaa esseet, tutkielmat ja posterit, arvioida ja antaa arvosanoja, kerätä materiaalia, kehittää työtään, opiskella lisää, päivittää tietojaan, olla mukana opetussuunnitelmatyössä ja muussa kehittämisessä, hoitaa välituntivalvonnat, juhlat, projektit, opekokoukset, vanhempainillat, kehityskeskustelut, oppilashuoltotyö, diskot, leirikoulut, retket, vierailut, kotiarkistot ja mitä kaikkea muuta. Perusjuttujen hoitaminen ei kuitenkaan yleensä riitä ammatin sisäisen standardin saavuttamiseen. Ollakseen hyvä opettaja pitää hoitaa myös henkinen puoli kunnialla. Se on mahdotonta, jos oppilaita on aivan tolkuton määrä ja päivät pursuavat kellotettuja oppitunteja. Jos sisäistä standardia ei pysty saavuttamaan, moni kokee paljosta työnteosta huolimatta jatkuvaa huonouden tunnetta. Ja siitä se uupumuskierre alkaa.
Vielä muiden blogeista: siviilipuoleltakin löysin poliittista sisältöä. Turkulainen Vesa Saarinen on pari blogausta taaksepäin kirjoittanut konkreetin ja omakohtaisen esimerkin siitä, minkälaiseen Absurdistaniin tulorajat saattavat opiskelijan viedä. Ja näitä tarinoitahan riittää. Eikö muka ole ollut epäkohtaa korjattavaksi, hyvä Vanhasen hallitus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti