Uusi vuosi vaihtui juhlien

Onnellista Uutta Vuotta 2007! Omalta osaltani vuosi 2006 loppui juhlien. Perjantaina oli Helsingissä kaverin 50-vuotispäivät. Onnea vielä kerran, Tero! Syntyperäinen stadilainen oli järjestänyt tilausratikan kuljettamaan juhlaväkeä ympäri Helsinkiä. Reitti kiersi juhlakalun lapsuudenmaisemia ja asuin-, opiskelu- ja työpaikkoja. Kiva idea lainattavaksi muillekin! Oli aika hupaa siemailla kuohuviiniä ja kakkua ruuhka-aikaan väljässä museoratikassa.

Juhlat jatkuivat Kirkkonummella, jonne mieheni kanssa menimme vuorobussilla. Olin hieman huolissani: tuntematon seutu, tuntematon kohde, tuntematon reitti ja pimeys vain seuranamme. Ystävällinen bussikuski osasi kuitenkin jättää meidät pois kyydistä juuri oikealla pysäkillä, ja matka Helsingistä Masalaan joutui uskomattoman nopeasti. Kuin myös yöbussilla takaisin. Kyllä joukkoliikenne palvelee! Kivaa oli juhlissa, oli mukava tavata tuttuja ja tuntemattomiakin.

Lauantaina kävimme Kaapelitehtaalla Teatterimuseossa Liisi Tandefeltin teatteripukunäyttelyssä. Tandefeltin ura on merkittävä osa suomalaisen teatterin historiaa sekä pukusuunnittelu- että näyttelijäpuolella, ja onhan Liisi perustanut itse oman teatterinkin, helsinkiläisen Avoimet Ovet. Näyttelystä, Liisin työhistoriasta ja "Liisi Tandefelt - monessa roolissa" -kirjasta oli Turun Sanomissakin iso juttu muutama päivä sitten. Näyttely on hieno, mutta se on pikapuoliin loppumassa, joten kiiruusti Kaapeliin, jos teatteripuvut kiinnostavat!

Näyttely sivusi hauskalla ja vähän liikuttavallakin tavalla omaa henkilöhistoriaani. Liisi on äitini hyvä ystävä ja pitkäaikainen työtoveri. Iso osa Tandefeltin suunnittelemista puvuista näyttelyssä on äitini ja hänen johtamansa TTT:n puvuston toteuttamia. Muistan osan pukujen luonnoksista, sillä meillä kotona oli aina levällään vierailevien suunnittelijoiden pukuluonnoksia joko alkuperäisinä tai kopiona. Äitini piirsi niistä itselleen työluonnoksia, joiden perusteella alettiin sitten suunnitella kaavoja. Olen monet illat istunut äidin vieressä kangastilkkukasojen keskellä ja ottanut kantaa siihen, mistä vaihtoehtoisesta kangasmallista mikäkin viitta ja röijy pitäisi tehdä, ja onko henkilöhahmon pellavahousut syytä värjätä vaalean siniharmaiksi vai puhtaan harmaiksi. Äitini teki itsekin valtavan määrän pukusuunnitteluja, ja toki minulla riitti kommentoitavaa: ei noin pitkää hametta, jaa tuollaista hihaistutusta meinaat, ja mitä kangaslaatua ajattelit.

Näyttelyn keskipisteeksi oli sijoitettu Tampereen Työväen Teatterissa menneen My Fair Ladyn upeat puvut. Puvut ovat äärimmäisen kauniit sekä visuaalisesti että teknisesti. Niissä käytettiin paljon Liisin suosimaa sabloonamaalaustekniikkaa, joilla saatiin aikaan tyylikkäitä art nouveau -koristeita. Puvustus sai loistavat arvostelut, ja se lähetettiin Prahaan scenografian eli puvustus- ja lavastustaiteen maailmannäyttelyyn, Prahan Quadriennaleen 1987. Puvustus voitti siellä kultamitalin. Muistan, miten innoissaan äitini oli palattuaan tältä voittoisalta matkalta - siinä oli syvää ja ansaittua käsityöläisen ylpeyttä omasta ja suunnittelijan työstä.

Näyttelyssä oli toisenkin elämääni sivunneen näytelmän pukuja. Tandefelt halusi kokeilla näytelmän puvustamista virkatuilla puvuilla, ja Shakespearen Myrskyn ohjaajalle tämä sopi. Siinä sitten riitti virkkaamista, yhden koko kesän. Äitini virkkasi varmaan satoja eri ruskeansävyisiä lankapötköjä Caliban-hahmon pukuun, ja pitkiä värikkäitä ketjuja muille rooleille. Olin aivan kyllästynyt koko Myrskyyn, kun kaikki vain virkkasivat. Jopa edesmennyt mummuni, joka oli tunnettu virkkaustaidostaan, valjastettiin työhön. Hän virkkasi kesäpaikassamme valtavan määrän pieniä pitsilappuja, joista koottiin Arielin kaunis pitkä puku. Lauantaina katselin pukuja museossa ja myönnän: en malttanut olla hieman hypistelemättä, vaikka pukuihin ei saisikaan koskea.

Lueskelin lomallani myös naistenlehtiä. Vanha tuttu luksuslehti Gloria yllätti tammikuun ekonumerollaan. Anna-lehtihän on hankkinut jonkinlaisen ympäristötunnuksen omalle toimitukselleen ja nyt tuo vuorostaan Gloria ekoteemoja esiin. Vihreys on nyt todella pop! Johtuneeko sitten talven ennätyslämpimästä säästä vai mistä, mutta ihmisten ympäristöherännäisyys on hypähtänyt uuteen ulottuvuuteen. Toivottavasti se johtaa myös ihan oikean ympäristötietoisuuden ja -osaamisen kasvuun ja pysyviin asennemuutoksiin.

Luksus-Glorian ekoilulle voi toki hymyillä hieman vinosti. Mutta minusta on tärkeää, että naistenlehdet tekevät ympäristöystävällisyydestä trendiä ja kertovat omien juttujensa kautta ihmisille, miten he voivat elää ympäristöystävällisemmin. Gloriankin 20 uudenvuoden ekolupausta olivat ihan oikeaa asiaa, ja painavaa sellaista, vaikka käytännön sovellukset välillä hieman hymyilyttivätkin (Gloria-tyyliin kuvateksti: Unohda muovipussit! Louis Vuittonin kevään mallistossa on ostoskassi.). Ekolupauksen nro 20 voi toistaa täälläkin: Vaikutan yhteiskunnallisesti. Äänestän kaikissa vaaleissa ekologisesti ajattelevaa, viisaalta vaikuttavaa ihmistä, jolla on globaali omatunto. Haastan ystäväni katsomaan elokuvan Epämiellyttävä totuus, joka valistaa ilmastonmuutoksesta tehokkaasti mutta viihdyttävästi. Se ilmestyy dvd:nä 31. tammikuuta.

Sunnuntaiaamu alkoi kuten kaikki muutkin aamut lehdenluvulla. Helsingin Sanomat oli päättänyt pitää tarpeellisena hätkähdyttää aamun lehden avanneita lukijoitaan suurella kuvalla, jossa Saddam Hussein seisoo hirttosilmukka kaulassaan, vain hetki ennen kuolemaansa. Hieman vähempikin olisi riittänyt asiantilan selventämiseksi. Olen mielenkiinnolla seurannut eri tiedotusvälineiden linjauksia siitä, miten ne uutisoivat Saddamin hirttämisen. Olin aivan varma, että hirttäminen videoidaan, ja pohdin etukäteen, mitä siitä näytetään suomalaisissa tiedotusvälineissä. Saddam Hussein oli syyllinen tuhansien ihmisten kuolemaan, ja ansaitsi tulla niistä ankarasti tuomituksi. Kuolemantuomion voimaan maailman tai ihmisluonnon parantajana en kuitenkaan usko, en edes kätensä vereen kastaneiden diktaattorien kohdalla. Ja ajatus siitä, että me pönäkät länsimaalaiset katselemme Saddamin teloitusvideota kuin jotakin tv-viihdettä, tuntien kiihdyttäviä kylmänväristyksiä, on yksinkertaisesti ällöttävä. Teloituksen löytää toki netistä virallisena filminä ja salaa kuvattuna, mutta olkaa sieluillenne armollisia - älkää menkö katsomaan. Diktaattori mikä diktaattori, ja nyt kuollut diktaattori, mutta ei sentään meidän viihteeksemme. Ihmisen kuolema ei useinkaan ole siisti ja arvokas. Kuolema voi olla kaikkea muuta: tuskainen, sotkuinen, dramaattinen, yksinäinen, vaatimaton tai väkivaltainen. Mutta viihdettä se ei saisi olla koskaan.

Kun aamiainen oli kakisteltu kurkusta alas, matkustimme Haminaan vastaanottamaan vuotta 2007. Perillä odottivat veljeni ja serkkuni vaimoineen, joten uusi vuosi vaihtui sukulaisten seurassa ja rakettien räiskeessä. Koko maassahan lähettiin taivaalle ennätysmäärä ruutia ja rahaa, ja sen huomasi myös Haminassa. Vietimme uutta vuotta laulaen. Veljeni oli hankkinut pleikkariin karaokepelin, jossa laulettiin yksin tai kaksin kilpaa suomen- tai englanninkielisiä biisejä. Peliin kuuluu, että ohjelma näyttää kunkin laulajan reaaliaikaisen onnistumisen sävelkulussa ja tahdissa pysymisessä. Lisäksi kone herjaa, jos menee huonosti, ja kehuu, jos menee hyvin. "Tuomarin ankaruustason" voi valita kolmiportaiselta asteikolta. Biisin loputtua on luvassa kokonaispistemäärä, sen analyysi ja kokonaissijoittuminen asteikolla pohjasakasta tähtisolistiin. Jäimme kaikki kuusi heti koukkuun peliin, se on todella addiktoiva. Hoilasimme koko aaton koneen kanssa, itseämme ja toisia vastaan kilvoitellen. Kivaa oli!