Tukka nousee, ja raivo kans

Tukka kauhusta pystyssä olen lukenut tänään uutisia Ruotsin Forsmarkin ydinvoimalasta. Jos olet onnistunut välttämään uutisoinnin, tsekkaa vaikka Ylen tai Maikkarin uutiset asiasta. Voimalassa oli viime kesänä pahoja ongelmia ja vaaratilanteita, ja se jouduttiin sulkemaan pitkäksi aikaa. No nyt on sitten tullut julki raportti, joka kertoo, että kyse ei ollut vain tuon hetken tilanteesta. Ehei, ydinvoimalan toimintakulttuuri on ollut jo pitkään aivan atomeina.

Listalta löytyy mm. seuraavaa: vääriä toimenpiteitä vaaratilanteessa, humalassa olevia työntekijöitä, aineissa olevia työntekijöitä, piittaamattomuutta säännöistä ja turvallisuusmääräyksistä, luvattomia kokeita, parikymmentä onnettomuutta ja lähes 70 vaaratilannetta, yhteensä 22 vakavaa käyttöhäiriötä. Voi jumankeka, näin siis meillä naapurissa!

Ratkaistaan vaan kaikki maailman energiaongelmat ydinvoimalla, kuten vaatii EK, kokoomus, demarit ja nyt keskustakin? Se voi onnistua jopa yhdellä kertapamauksella. Kaikki se, mikä on mahdollista Ruotsissa, on mahdollista täälläkin, ja Ruotsin ongelmat ovat meidän ongelmiamme. Turussa kun puhaltaa yleensä luoteis- tai länsituuli... Taidanpa tarkastaa joditablettivarastoni vanhentumispäivämäärät, vaikka ei jodista hädän tullen paljoa apua ole.

Mitäpä muuta? Suomalaiset ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta ja valmiita kantamaan kortensa kekoon henkilökohtaisina elämän muutoksina. Hyvä! Koulutettu kansa ymmärtää, ja se on muutoksen ansi askel. Kunpa päättäjätkin ymmärtäisivät. Kannattaisi äänestäjän varmistaa, että maalisvaaleissa valitaan vain ymmärtämiskykyisiä, puolueeseen katsomatta. Aika tarkkana siinä saa kyllä olla, nyt lentelevät lupaukset ilmassa.

Mistä tulikin mieleen: Demarit aloittivat vaalikampanjamainostamisen. Puna-siniset vastakkainasettelua korostavat bussikatosmainokset ovat vallaneet kaupungin. Tulin pahalle tuulelle jo ensimmäisestä näkemästäni. Minulle tämä me-minä vastakkainasettelu ei tehnyt hyvää ja lämpöistä me-fiilistä, vaan pinnalle nousi ärtymys itsekkään sisäänlämpiävästä me-jengistä, joka haluaa osoitella sormella muita. Vähän sellaista koulukiusausmeininkiä, siis. Yäk. Tiedä sitten, mitä mieltä muut ovat.

Olin kuitenkin sitkeä, yritin ylittää ensiärsytyskynnyksen ja mennä katsomaan demareiden vaalisivustoa. En tiedä, onko niillä siellä vihersuodatin tai mitä, mutta sivuille pääsy ei onnistunut. Ruudulle tuli vain info siitä, että selaimessani ei ole tarvittavaa Flash-laajennusta tai jotain. Uusin versio siis puuttuu, vaikka näillä ohjelmilla muut nettisivut avautuvat lähes poikkeuksetta. Kirjoitan kaupungin koneella eikä kaupunki taida antaa tietoturvasyistä päivittää ohjelmia itse koneelle, sillä päivitys ei onnistunut. Jää sitten demaripropaganda tutkimatta. Hmm. Ei tullut vieläkään me-olo. Jään odottelemaan.

Tänään uutisoitiin tieto siitä, että erityisopetuksessa olevien oppilaiden määrä kasvaa voimakkaasti. "Erityisoppilaiden osuus perusopetuksen kokonaisoppilasmäärästä on yli seitsemän prosenttia. Perusopetuksessa erityisoppilaiden määrässä on ollut kasvua 59 prosenttia ja ammatillisessa peruskoulutuksessa 22 prosenttia 2000-luvulla.", kertoi Ylen uutiset.

Olin pari viikkoa sitten meillä Norssilla kuuntelemassa Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen lehtori Aimo Naukkarisen luentoa "Osallistuva, inklusiivinen koulu: ideologia ja käytännöt". Jäi heti luennon alusta mieleen, että Naukkarinen toi esiin, miten yleisopetuksen tila luo ja ylläpitää erillisten erityiskasvatuspalveluiden tarvetta. Hänen mukaansa ongelmat ovat pitkälti ratkaistavissa oppijan ja oppimisympäristön vuorovaikutussuhteita muuttamalla. Niinpä: onko oppilas koulua vai koulu oppilasta varten? Naukkarisen mukaan kehityksen pitäsi kulkea niin, että asiat hoidetaan yleisopetusta petraamalla. Yleisopetukseen kuuluu oppilashuoltohenkilöstön tuki, toimintatapoja on muutettava ja osattava käyttää oppilashuoltohenkilöstöä yleisopetuksen tukena.

Naukkarinen siteerasi koulun toimintakulttuurin kehittämiseen liittyen mm. seuraavaa ajatusta: "Kun koulun toiminnassa tulee keskeiseksi johtaminen ja kontrollointi, opettajat ja oppilaat ottavat koulun tehtävän vähemmän vakavasti.". Pahimmillaan koulun kehityssuunta laajemmin ja toimintakulttuuri paikallisemmin voi johtaa siihen, että kaikille halutaan opettaa samat asiat samalla tavalla samassa ajassa. Tästä seuraa väistämättä se, että osa putoaa kärryiltä. Tuloksena on ekskluusio, syrjäytyminen.

Mitä sitten tarvitaan? Yhteistä visiota, riittävän pienien ryhmäkokojen ja tarvittavien oppilashuoltoresurssien lisäksi eriyttävää ja yksilöllistävää opetusta, jatkuvaa arvointia, työrauhan ja sosiaalisten taitojen opettamista, hyväksyvää ympäristöä, yhteistoiminnallisuutta oppimisessa JA opettamisessa, mukautuvaa ja joustavaa organisaatiota, kumppanuutta vanhempien kanssa, yhteistyötä koulun lähiympäristön kanssa, kykyä kokeiluihin ja kunnalta poikkihallinnollista toimintaa. Työsarkaa kyllä riittää. Kun saataisiin yhteinen visio siitä, mitä tavoitellaan, niin loppu olisi helpompaa asioiden tekemistä.