Tänään päivällä Turun kävelykadulla hytisi joukko vihreitä ehdokkaita jakamassa mainoksia puolueen uudesta Vihertestistä. Osoitteessa www.vihrea.net voi käydä testaamassa, kuinka vihreä itse on. Tein ekan kerran testin nopeasti ja sain tulokseksi 96 %. Toisen kerran tein hyvin itsekriittisesti, ja sain 92 %.
Puolueen sivuilla on myös vihreiden oma vaalikone. Osoitteessa http://vaalikone.vihreat.fi/ voit käydä etsimässä varsinaissuomalaisten ehdokkaiden joukosta itsellesi sitä oikeaa.
Kävelykatuhommelin jälken menimme mieheni kanssa leffaan katsomaan Stephen Frearsin uutuusleffan Queen. Pääosissa kuningattarena on upean roolisuorituksen (taas kerran) tekevä Helen Mirren, ja pääministeri Tony Blairinä Michael Sheen . Minä tykkäsin leffasta kovin, mieheni hieman vähemmän, mutta hänkin viihtyi. Hesarissa oli hyvä arvostelu, se kannattaa lukea, jos on kiinnostunut täsä rainasta. Leffa kertoo siitä viikosta, jolloin Tony Blair tuli valtaan ja prinsessa Diana kuoli. Tunnustan: muistan näistä kahdesta tapahtumasta vain Dianan kuoleman, mikä sekin vahvistaa leffan perusideaa.
Minua kiinnosti leffassa kuningattaren velvollisuudentunto. Muistan, miten about murrosikäisenä ihmettelin kuningatarta, kun luin hänestä jostain naistenlehdestä. Että kuningattaren elämässä tärkeintä on velvollisuuden täyttäminen, että omat tarpeet on aina jätettävä taka-alalle ja että tähän hänet on kasvatettu. En silloin käsittänyt, miten kukaan voi elää niin, enkä oikein koko asiaa uskonutkaan, ja siksi muistan vieläkin asiaa ihmetelleeni. Nyt tarkastelin leffaa edelleen tästä näkökulmasta ja vietin oikein kiinnostavan parituntisen.
Lapsuus- ja nuoruusvuosieni jälkeen olen tutustunut velvollisuuden käsitteeseen oman elämäni kautta. Pakko myöntää, että itsekin elän koko lailla velvollisuuksien täyttämää elämää, ja olen parhaillaan pyrkimässä siinä yhä syvemmälle. Vain kesälomalla voi hieman hellittää. Länsimaiseen individualismiin kasvaneena kaiken kattava velvollisuuden täyttäminen ei kuitenkaan edelleenkään kuulu listattuihin ykkösarvoihini, vaan enempi olen yksilönvapauden ja itseilmaisun puolustajia. Välillä tekisikin mieli antaa huutia kaikille velvollisuuksille ja repäistä itsensä niistä irti. Silti palaan aina ruotuun ja hoidan kaiken sen, mikä pitääkin, ja vähän vielä päälle. Hmm, tässä taitaa nyt olla jotain ristiriitaa. Vai olisiko niin, että aikuistuminen on velvollisuuksiin ja niiden hyväksymiseen kasvamista, itsensä sivuun asettamista? Kaikesta itseilmaisun arvostuksestani huolimatta olen sitä mieltä, että jos meillä puhuttaisiin hieman enemmän siitä, mitä velvollisuuksia meillä on, ja hieman vähemmän siitä, mitä oikeuksia meillä on, elämä täällä saattaisi olla kivuttomampaa. Mutta brittien kuningatar en toden totta haluaisi olla.
