Auran rannoilla ja Nobelin pauloissa

Lauantaina oli vaalikampanajani avajais"reippailu" Koroisiin. Kovin suuri joukko meitä ei kokoon tullut, tämän kaltaiset poliittiset jutut tunnetusti eivät ole massatilaisuuksia. Hieman sääli sinällään. Ne, ketkä mukaan lähtivät, saivat osakseen mukavan säätilan (jopa auringonpaistetta!), käynnin Arkenilla, Koroisissa kuumaa mehua, juustovoileipiä ja pipareita, sopivan mittaisen kävelylenkin sekä kivaa juttuseuraa. Maaperä oli juuri sen verran jäässä, että savisilla rantapoluilla oli hyvä kulkea.

Pysähdyimme siis tutustumaan Arkeniin, eli Piispankadun ja Tehtaankadun kulmauksesta aukeavaan Åbo Akademin kunnostuttamaan yliopistokortteliin. Arken on paitsi hieno kokonaisuus myös upea esimerkki siitä, mitä voi saada aikaan, kun suhtautuu kunnioittavasti ja kunnianhimoisesti vanhan rakennuskannan korjaamiseen. Tällaista meidän pitäisi tehdä Turussa paljon enemmän, eikä repiä alas vanhoja rakennuksia.

Arkenista matka jatkui Aurajoen rantaa Koroisiin. Matkalta löytyi kaksi kohdetta, joita pitäisi kohdella yhtä innovatiivisesti ja kunnioittavasti kuin Tehdaskadun entistä teollisuuskorttelia: Jokikadun taitelijakiinteistö ja Raunistulan viljasiilot.

Jokikadun farssi on Turulle synti, häpeä ja osoitus suuresta typeryydestä. Kuvataiteilijat ovat vuosikausia asuttaneet taloa ja yrittäneet muodostaa yhteisöstään kaupunkiin vetovoimaista taidekeskusta, hieman Helsingin Kaapelitehtaan malliin. Kaupunki on taas kaiken aikaa yrittänyt myydä kattoa taiteilijoiden päältä, ja siten vetää mattoa kehittämishankkeen alta. Taiteilijat tekivät jopa Spirit-suunnitelman taidekeskuksesta, mutta Turun kaupunki ei sille korvaansa lotkauttanut. Nyt kaupunki on myynyt rakennuksen rakennusliike NCC Rakennus Oy:lle ja YH Länsi-Suomelle sellaisilla ehdoilla, että taiteilijat eivät pysty maksamaan pienistä tuloistaan nousevia tilavuokria. Olemassa olevan kulttuurisen lahjan hyödyntämiseen ei riittänyt ymmärrystä sen enempää kaupungin johtavilta poliitikoilta kuin virkamiehiltäkään. Aina välillä tapahtuu asioita, jotka saavat minut tuntemaan nolouden tunnetta siitä, että olen turkulainen kunnallispoliitikko. Jokikatufarssi lukeutuu niihin. Jos kaupungilla olisi ollut selkeä näkemys ja tahtotila siitä, että a) taiteilijoille on järjestettävä työtiloja ja b) kuvataide ja kulttuuri on Turulle tärkeä vetovoimatekijä, tämä homma olisi hoidettu win-win -malliin siten, että kaikki osapuolet olisivat voittaneet. Aaaargh!

Toinen kiistakohde matkan varrella on paraikaa asemakaavoituksessa, joten tästä pääsee taittamaan peistä lähitulevaisuudessa. Minusta Raunistulan viljasiilojen vanhin osuus pitäisi säilyttää. Turussa on jäljellä kaksi viljasiiloa, tämä siilokokonaisuus ja sataman siilo. Asumiskäyttöön vaan, sanon minä. Loft-asunnot ovat kovassa huudossa, sellaisia tästäkin pitäisi tehdä. Siilosta avautuu upeat maisemat ja sijainti on kivenheitto tulevasta matkakeskuksesta ja kaksi kivenheittoa ydinkeskustasta.
Koroinen on aika vähän tunnettu paikka hyvin lähellä Turun keskustaa. Asutusta siellä on ollut kai 1100-luvulta lähtien aina 1300-luvulle saakka. Nyt jäljellä on kirkon, piispantalon ja vartiotornin rauniot sekä muistumat vallituksista. Piispanistuin siirrettiin Nousiaisista Koroisiin nähtävästi 1229, ja sieltä sitten Turkuun eli nykyisen Tuomiokirkon paikkeille joskus 1200-luvun loppupuolella.

Aurajoen länsirannalla on paraikaa meneillään työt parempien rantapolkujen rakentamiseksi. Pidän tätä hanketta hyvin tärkeänä, ja olenkin ollut aikaisempina vuosina ajamassa asiaa eteenpäin istuessani ympäristö- ja kaavoituslautakunnassa. Tuomiokirkkosillalta aikoinaan lähtevä kulttuuripolkuverkosto Aurajoen yläjuoksulle on valmistuttuaan upea ja ainutlaatuinen kokonaisuus! Ajatelkaapa: aivan kaupungin ydinkeskustasta lähtee usean kilometrin mittainen reitistö alueelle, joka on paitsi luonnonkaunista kansallismaisemaa myös suomalaisen kulttuurin syntysijoja. Kukaan, joka sen reitistön kävelee, ei unohda elämystä. Ja keskikaupungin asukkaalle reitti tarjoaa erinomaisen lenkkipolkuverkoston vaikka Liedon Vanhalinnaan saakka. Nyt on vain hoidettava kuntoon puuttuvat rantareitit välillä Tuomiokirkkosilta - Halistensilta, ja sitten vielä Halistenkosken rantapolkureitti kohti Lietoa. Spirit-kulttuurikeskus olisi ¨muuten sopinut aivan erinomaisesti tämän reitin varrella sijaitsevaksi pysähtymiskohteeksi. Toinen aaargh!

Mitäpä muuta? Loma on lopuillaan, ja lomadekkarikin tuli luettua takakanteensa. Liza Marklundin uusin "Nobelin testamentti" (Otava, 2006) ei ollut juoneltaan minusta parasta Marklundia, mutta ihan sujuva juttu silti. Toimittaja-dekkari Annika Bengtzonin elämäntilanne ei taaskaan ollut siitä tasaisemmasta päästä, ja asiat jäivät lopussa sen verran auki, että jään odottamaan sarjan seuraavaa teosta. Enempää en viitsi kirjaa tässä repostella, jos vaikka joku ei ole sitä vielä lukenut. Alfred Nobelin elämää ja Nobel-palkintojen jakamista tuli kirjassa pyöriteltyä ees ja taas.

Kirja muistutti minua toistakymmentä vuotta sitten lukemastani Klaus Valan kirjasta "Pisteen neliöimisestä" (1990), josta olen silloin kauan sitten kirjannut ylös seuraavan sitaatin. Sen voi kirjata tännekin hupaisana historiallisena kertomuksena. Marklundin lukeneille tämä tarina valottaa entisestään Nobelin ei-niin-onnellista persoonaa.

"Jos Einsteinin nimi on yleisesti tunnettu, sitä tuntemattomampi on Paul Painlevé (1863-1933), ainakin Suomessa. Alan ammattilaiset tosin tietävät, että hän oli huomattava matemaatikko.
Ranskassa varmaan monet muistavat hänet poliitikkona ja ilmailun edistäjänä. Painlevé oli kahdesti pääministeri ja Wilbur Wrightin ensimmäinen lentomatkustaja.

Painlevéllä oli hyvät suhteet Ruotsiin: hänen läheinen ystävänsä oli matemaatikko Gösta Mittag-Leffler, joka oli vuosisadan alussa Ruotsin vaikutusvaltaisimpia tiedemiehiä.

Yhdessä nämä kaksi miestä pyrkivät vaikuttamaan fysiikan Nobelin palkintojen jakoon - matematiikan palkintoahan ei tunnetusti ole olemassa.

Kerrotaan, että Alfred Nobel oli jälkisäädöstään laatiessaan kysynyt asiantuntijoilta, oliko mahdollista, että Mittag-Leffler saisi jonakin vuonna matematiikan palkinnon, mikäli sellainen perustettaisiin. Kun hänelle oli vastattu, että se on varsin todennäköistä, Nobel oli arvellut, että siinä tapauksessa sellainen palkinto on tarpeeton.

Selitys on legendaarinen: Mittag-Leffler ja Nobel olivat nuorempina tavoitelleet saman naishenkilön suosiota ja Mittag-Lefflerillä oli ollut parempi onni."

Muistiinpanoistani löytyy Valan kirjasta toinenkin hauska Nobelin palkintoon ja edellisiin herroihin liittyvä tarina. Siispä Marklundin lukeneiden riemuksi hieman vanhempaa kiistelyä:

"Painlevén ja Mittag-Lefflerin tavoitteena oli saada fysiikan palkinto Henri Poincarélle, joka tosin oli ensisijaisesti matemaatikko, mutta kirjoitti merkittäviä teoksia myös teoreettisen fysiikan alalta. Poincaré oli matemaattisten tieteiden viimeinen suuri yleisnero.

Koska Poincaré oli teoreetikko, Painlevé ja Mittag-Leffler päättivät taktikoida asian siten, että vuonna 1909 palkinnon saisi sovelletun fysiikan edustaja. Seuraavana vuonna voitaisiin sitäkin painokkaammin esittää palkintoa teoreetikolle. Käytännön fysiikan alalta he esittivät ehdokaaksi ilmailun edustajia. Wright-veljesten ohella mainittiin nimet Voisin ja Farman.

Nobelkomitea torjui kuitenkin "ilmaa raskaampien ilma-alusten" kehittäjien palkitsemisen huomauttaen, että lentokoneiden pienetkin rakenne- ja ohjausvirheet voivat aiheuttaa ihmishenkien menetyksen. Joten: "Tämän keksinnön tuskin voi arvioida tuottavan hyötyä ihmiskunnalle.".

Poincaré ei koskaan saanut Nobelin palkintoa. Hänen kuolinvuonnaan 1912 fysiikan Nobelin palkinto annettiin ruotsalaisen AGA-yhtiön toimitusjohtajalle Gustav Dakinille, joka oli keksinyt kaasulla toimivien majakoiden säätöjärjestelmän."