Yhteisöllinen koulu – asiaa opettajille

Torstai kului Helsingissä. Olen työni puolesta ollut vuoden verran mukana hallituksen kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaan kuuluvassa Opetusministeriön projektissa Osallistuva oppilas - yhteisöllinen koulu. Projektissa on mukana Norssien väkeä ympäri Suomea: meitä ohjaavia opettajia, oppilaskunnan ohjaajia ja pari didaktikkoakin. Meitä on koulutettu edistämään työyhteisöissämme oppilaskuntatoimintaa ja yhteisöllistä toimintakulttuuria. Hieman hankalaa on se, että meidän koulustamme ei mukana ole oppilaskunnan ohjaajia, vaan meitä tavallisia riviopettajia. Ei ole kovin helppoa toimia muutosagenttina niin isossa työyhteisössä kuin mitä meidänkin koulumme on: 1050 oppilasta, toistasataa opettajaa, muutama sata opettajaksi opiskelevaa ja koulun muu henkilökunta. Mene siinä sitten neuvomaan, että ei kuulkaa, nyt täytyy ruveta tekemään hommat eri lailla. On kestänyt kohtalaisen kauan päästä sinuksi hankkeen kanssa, mutta eiköhän tämä nyt tästä ala edetä. Pääsimme tänään mielestäni kivalla tavalla eteenpäin, keksimme konkreettisia tapoja, joilla voimme edistää yhteisöllisiä työtapoja suuressa työyhteisössämme ilman, että kollegojen jo ennestään jättimäiseen työtaakkaan kohdistuu kohtuutonta rasitusta.

Koulutus on tarjonnut uusia työtapoja ja kohtuullisen määrän ajatuksia. Kaikkien niiden opettajien, jotka omassa työssään ohjaavat oppilaskuntia, tai joita sellainen nakki uhkaa, kannattaa hankkia projektin tuotoksena syntynyt julkaisu Osallistuva oppilas – yhteisöllinen koulu. Oppilaskunnan ohjaavan opettajan opas. (Opetusministeriön julkaisuja 2005:19, Leena Nousiainen & Ulla Piekkari). Kirjasta on oikeasti hyötyä silloin, kun pitää pohtia oppilaskunnan merkitystä, hallituksen jäsenten valintaa ja työtapoja. Kirjassa opastettuja menetelmiä voi käyttää myös oppitunneilla ja luokanohjaajan tunneilla, kun pitää käsitellä yhdessä asioita. Opas löytyy netistäkin, sen voi ladata sivulta http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2005/osallistuva_oppilas_yhteisollinen_koulu . Projekti on tuottanut lisäksi oppilaskunnan toiminnasta ja yhteisöllisestä kokouksesta kertovat videot.

Tänään arvioimme taulukon avulla oppilaskuntien valintamenettelyjä. Taulukon käytön hyvä puoli on, että se ohjaa toiminnan kehittämiseen ja erityisesti oppilaan roolin korostamiseen. On aina pohdittava, kenen ehdoilla nuorille järjestetään toimintaa. Aikuisten mielestä jäsentynyt toiminta ei välttämättä innosta nuoria, malli ei tunnu omalta. Jos tehdään nuorten ehdoilla, voi aikuisen olla aluksi vaikea nähdä kaaoksessa mitään mieltä. Juuri kun on menettämässä toivonsa sen suhteen, että tästä voisi tulla yhtään mitään, kaikki selkenee: nuoret saavat hommansa pyörimään ja tuottavat useimmiten upeita tuloksia. Sama se, onko kyse oppituntiprojektista vai oppilaskuntatoiminnasta; perussääntö on, että kaaoksen kautta voittoon. Ohjaajaa tarvitaan, jos kaaoksesta ei löydykään ulospääsytietä. Silloin on tilausta aikuisoppaalle.

Mitäpä muuta mielenkiintoista tuli esille? Juttu kulki myös opettajankokouksiin. Havahduin siihen, että niin paljon kuin itse juoksen erilaisissa kokouksissa, opettajankokoukset ovat ainoita, joita inhotaan ja joista yleisesti karataan kesken kaiken. Minusta syy on siinä, että opettajankokoukset eivät useinkaan ole oikeita kokouksia. Ne ovat pääasiassa yksisuuntaisia informaatiotilaisuuksia, eivät työyhteisön sitä itseään koskevaa päätöksentekoa. Ja kun on kyse päätösasioista, ei keskustelua ja päätöksentekoa eroteta riittävän selvästi toisistaan. Lopulta ei välttämättä olekaan selvää, päätettiinkö jotain, ja jos, niin mitä.

Meille esiteltiin yhteisöllistä kokousmallia, jossa kokouksen valmisteluun kuuluu asioiden tuonti valmistelulistalle myös tiimien, työ- ja aineryhmien kautta. Aika ennen kokousta on tärkeä. Itse kokous alkaa virittäytymisellä, joka voi olla kahvi ja sosiaalinen hetki, tai esimerkiksi lyhyt porinatuokio ihmisten kanssa, joille et sinä päivänä ole vielä sanonut mitään. Esityslistalla erotellaan asiat ryhmiin I, K ja P: informaatioasiat, keskusteluasiat ja päätösasiat. Asioiden käsittelyä jaetaan keskusteluosuudessa pienempiin ryhmiin kuten vakiotiimeihin tai sekoitettuihin ryhmiin. Tulokset ehditään kokoamaan, jos jokainen ryhmä sanoo yhden tai muutaman tärkeimmän asian/tekemänä havainnon. Yhdessä pienryhmien asiat sitten täyttävät "koko korin". (Tässä käsittelyvaiheessa ryhmät voivat tarvittaessa tehdä käsiteltävässä asiassa myös omia luovia ehdotuksia, joita ei saa vielä mitenkään kritisoida. Ehdotukset tarkastellaan seuraavaksi arviointikeskusteluna +/- -tarkastelun avulla esimerkiksi pienryhmissä.) Koontavaiheessa tehdään päätökset ja sovitaan jatkosta. Päätöksiin sitouttamiseksi jokainen voi käyttää parinsa kanssa lyhyen puheenvuoron siitä, mitä päätös merkitsee minun omassa työssäni ensi viikolla/kuussa/jne. Ennen kokouksen päättämistä on vielä viimeinen lyhyt kokousarvioinnin vuoro: hyvät asiat sanotaan ääneen, se osoittaa yhteisön arvostamista. Huonot fiilarit sanotaan kehittämismielessä. Sopiva hyvän suhde kritiikkiin on 2:1, eli kaksi plussaa, yksi miinus.

Kuulostaa ensin hieman sekavalta, mutta luulen, että tässä on vissi järki, ja menetelmää kannattaisi kokeilla. Jos tällaiseen menettelyyn opitaan, se käy kuin tanssi, ja kokousten rooli muuttuu passiivisesta vastaanotosta aktiiviseksi osallistumiseksi. Yritetään siis innostaa asiaan oman koulun väkeä…

Mielenkiintoinen keskustelu syntyi myös luokanohjauksen didaktiikasta. Koulutuksessa on mukana sekä luokanopettajia että yläkoulu- ja lukiotason aineenopettajia. Koulutuksen sisällöt ovat kuitenkin sellaisia, että ne painottuvat pitkälti paitsi oppilaskunnan ohjaajan, myös luokan/ryhmänohjaajan ja luokanopettajan tehtäviin. Toki tavallisella aineenopettajallakin on oma selvä vastuunsa koulunsa yhteisöllisyyden ja oppilaiden kansalaisvaikuttamistaitojen kehittymisestä. Luokanopettajilla yhteisöpedagogiset toimintatavat tulevat luonnostaan opetukseen ja opetusharjoitteluun mukaan jollakin tavalla (vaikkakaan ei nähtävästi riittävästi), mutta aineenopettajilla tilanne on heikompi. Aineenopettajakoulutuksessa didaktikot opettavat oman oppiaineensa opetusta, ja sitä opetusharjoittelijat tulevat myös harjoittelemaan. Luokanohjaajaharjoittelu on lähinnä sattuman tulosta: oma ohjaaja voi olla luokanohjaaja tai sitten ei, ja vaikka olisikin, ei yksi LO-tunti kerran kuussa tai kahdessa tee siitä olennaista elementtiä opetusharjoitteluun. Eikä omakaan ohjaaja ole välttämättä saanut mitään koulutusta niihin pedagogisiin menetelmiin, joita olisi hyvä käyttää luokanohjauksessa kehittämässä luokan ja koulun sisäistä yhteisöllisyyttä. Vaikka kuinka pyritään ottamaan opiskelijat laajasti osaksi koulun muuta toimintaa, ei tulos ole ehkä aivan toivottu. Miten siis voitaisiin kehittää aineenopettajien opettajankoulutuksessa luokanohjaajantehtäviin kasvamista? Kaikista ei tietty luokanohjaajia tule, mutta monesta kumminkin, ja menetelmällinen osaaminen opettajankouluttajapuolella olisi hyödyllistä sekä luokanohjaajan tehtävien että oman työyhteisön kehittämisen vuoksi.

Harmi, että jouduin lähtemään Helsingistä kotiin kesken kaiken. Koulutus jatkuisi perjantaina, jolloin sinne tulisi visiitille myös didaktikkoja eri puolilta Suomea. Joudun kuitenkin menemään perjantaina muihin tehtäviin, joten Turun norssin kaksi kollegaa jäivät pitämään lippuamme heilumassa.