23.9.06

Flunssapotilaana

Flunssa tuntuu vain pahenevan. Niiskuttaa, väsyttää, kurkussa on kipeitä rakkuloita, siis varmaakin joku virus. No, yritetään ohittaa tämä levolla ja pöpöjuomilla - ei kun siis funktionaalisilla elintarvikkeille. Niihin minä aina turvaudun kun pitäisi vahvistaa hyvää pöpökantaa elimistössä. On se vaan jännä ajatella, että me ihmiset luulemme olevamme muka jotakin, mutta oikeasti me olemme vain tällaisia geenin- ja bakteerienkantotelineitä ajassa ja paikassa.

Lauantain olen siis ottanut iisisti, mitä nyt vähän käynyt kaupungin nettikeskustelupalstalla sanailua joukkoliikenteen kilpailutuksesta ja hankinta-asetuksen merkillisyyksistä. Kävin kampaajalla, kun tukka oli päässyt venähtämään, ja vaateostoksilla Stockalla. Mies kävi kirjaston poistokirjamyynnissä ja bissellä. Yhdessä kävimme kahvilla ja UFFissa etsimässä syysmuotia. Ostin Stockalta pari puseroa, mutta hameiden kohdalla alkoi kukkaro muistuttamaan puutteistaan. Päätin siis tarkastaa UFFin valikoiman, syksyn muoti on nyt sellaista että yli satasen hameen tilalle voi löytää samaa tyyliä käytettynä kirpparilta seitsemällä eurolla. Ihan sellaista toivomaani ei eteen sattunut, mutta jotain muuta käyttökelpoista kyllä.

Ruokailun suhteen pääsimme helpolla. Eilen tekemäni venäläinen kaalikeitto riittää koko viikonlopuksi, resepti oli sen verran runsas. Venäläisyys tarkoittaa tässä erityisesti hapankaalia ja lampaanlihaa raaka-aineina. Rakastan kaaliruokia, syksy on ihanaa ruoka-aikaa ja kaaliruoat sen kuninkaallisia. Kaalikääryleiden tekemiseen viitseliäisyyteni ei oikein meinaa riittää, ja vaikka niistä minun tekemänäni tuleekin ihan hyviä, ne eivät kuitenkaan ole samanlaista jumalten ruokaa kuin mihin äitini pystyy. Mutta olen onnistunut ihan itse kehittämään kaalilaatikkoreseptin, joka aika hyvin muistuttaa hyvän kaalikääryleen makunautintoa. Siirappia siihen vaaditaan niin paljon, että joka kerta meinaa loppua usko kesken.

Sairaana ei ainakaan minulla tahdo kärsivällisyys riittää romaanin lukemiseen, joten lueskelin kesällä ostamaani "Runo näytä hampaasi" -antologiaa (WSOY 2004). Se sisältää suomalaisia nykyrunoja 1990-luvulta alkaen. Sieltä löytyi tekstejä tutuilta ja tuntemattomilta runoilijoilta, ja ilahduttavasti mukana oli useita lempparirunoilijoitakin, kuten esimerkiksi isä ja poika Niemisen, Pertin ja Kain. Ajattelin, että jos yhden antologian runon tänne laittaisi, se voisi olla Kai Niemiseltä. Tästä siis tykkäsin, jos nyt jotakuta minun runomakuni kiinnostaa:

Taidetta taiteen vuoksi, näillekö jotka viettävät kaiken liikenevän aikansa television ääressä ja kertovat lehdissä mitä kirjoja keräävät kesäksi vaikkeivät sitten ehdi lukea ja jouluna rentoutuvat illan tai kaksi hyvän kirjallisuuden ääressä. En minä sentään hölmö ole, minä kirjoitan näille silloin kun minulla on asiaa, taidetta taiteen vuoksi teen itselleni ja vaimolle. Arvostavan yleisön merkitystä ei voi kyllin korostaa.
- Kai Nieminen-

Hiljattain edesmenneen Jarkko Laineen teksteistä olen toisinaan tykännyt ja toisinaan en. Antologian viimeinen runo on Laineen, ja tästä tykkäsin. Se kosketti oikeasti, koska ihmisen sivistymättömyys puihin nähden on saattanut minutkin aivan pois tolaltani muutaman kerran elämässäni. Pahin kerta oli, kun edellisen taloyhtiöni korttelin takapihalta kaadettiin ikivanha vaahtera, meille asukkaille mitään ilmoittamatta! Olin seurannut sen vanhan sammaloituneen vaahteran elämää ja vuodenkiertoa ainakin viisitoista vuotta, ja se oli minulle rakkain näkymä ikkunassa ja kotipihalla. Ja sitten tulivat ne moottorisahamurhaajat. Soitin miehelleni töihin, että tämä asunto myydään nyt! Tänne ei voi jäädä asumaan. Jäin silti, vielä joksikin aikaa. Mutta en koskaan katso sitä pihaa näkemättä vaahteravainajaa pihan keskellä.

Kyllä minä puiden kaatamisen järkevyyden ja välttämättömyyden ymmärrän, olen itsekin ollut puusavotassa, viimeksi viime kesänä. Mutta pihapuut ja vanhat tai muuten erikoiset puuyksilöt on arvioitava eri mitalla kuin metsätaloudelliset toimenpiteet. Kun olin 1990-luvun lopulla Turun ympäristönsuojelulautakunnan jäsenenä, lautakunta käsitteli vielä ihmisten puunkaatolupia. Hakemukset olivat toisinaan aivan käsittämättömiä: maiseman kannalta aivan olennaisia ja terveitä suuria puita haluttiin kaataa, koska ne "tiputtelevat roskaa auton päälle ja ovat siksi ikäviä". Miten brutaalia. Mistä siis pääsemme takaisin Jarkko Laineen runoon:

Puiden kaatoa

Tämän keväisen lepopäivän ratoksi naapuri
kaatoi pihaltaa koivut
nyt kiertelee niitä kuin saalista
moottorisaha kourassa, toppatakki kurassa,
apulaisena toimiva punapartainen mies
pitelee sinistä nailonnarua kuin hirttoköyttä.
Puut makaavat maassa, ovat jo unta,
säänsyömien sähkötolppien sukua,
eivät koskaan enää ääni joka täyttää illan,
valon sisilisko ruohikolla.
- Jarkko Laine -

Ehkä tähän on tänään hyvä lopettaa. Eihän tullut paljoa politiikkaa tällä kertaa, eihän?

PS. Muista: Kirjamessut Turussa ensi viikonloppuna, 29.9.-1.10.!

Ei kommentteja: