Maanantai alkoi rauhallisesti maakuntahallituksen lausuntojaoston kokouksella ja pöytäkirjan allekirjoituksella & juttutuokiolla revisiotoimistossa, mutta jatkui sitten iltapäivällä hilpeämmissä merkeissä. Maanantaina oli toden totta syytä hymyyn, kun ministeri Saarela päätti esittää kulttuuripääkaupunkiaseman myöntämistä Turulle vuodeksi 2011. Hanke on niin iso, ja talous Turussa niin niukka, että kieltämättä asia hirvittää. Meidän on osattava hoitaa homma oikealla tavalla, tavoitteet, toiminta ja talous tiukasti hanskassa pitäen. Mutta silti näen tämän valtavana mahdollisuuteena saada Turku uuteen nousuun. Uskon, että hanke auttaa kaupunkia ja kaupunkilaisia saamaan kuntoon hieman kolhiintuneen itseluottamuksen ja uskon Turun vetovoimaan. Siinä ohessa myös kaupungin talous saa pidemmällä tähtäimellä myönteistä nousukierrettä. Silloin saamme myös palvelut paremmiksi, ja Turku kehittyy taas omaksi itsekseen, erinomaiseksi paikaksi elää ja olla.
Työtä tehdessä kulttuuripääkaupunkihanke tuottaa kaupunkilaisille siinä ohessa iloa, elämyksiä ja ajatuksenaihetta, ja myös rakenteita saadaan kuntoon kauaskantoisella tavalla. Oleellista kuitenkin on, että hanke pysyy riittävän maanläheisenä. Suuriin megaproduktioihin saa tietysti haaskattua rahaa vaikka kuinka paljon, mutta niiden kerrannaisvaikutukset eivät ole tarpeeksi merkittäviä tai pysyviä. Ruohonjuurta vahvistamalla kasvatetaan pysyvä ja jatkuvasti uudistuva kasvualusta. Siihen meidän pitää pystyä keskittymään, vaikka suurille produktioillekin on tietty rajallinen tarve olemassa.
Tiistai sujui pääosin bussissa. Olin ystäväperheen vanhimman lapsen konfirmaatiojuhlissa Houtskarissa. Kyseessä oli ollut partiorippileiri neljän lautan takana, ja itse ripillepääsy tapahtui kolmen lautan matkan päässä Turusta. Kaikkineen bussimatkat veivät varmaan yli seitsemän tuntia tästä päivästä, ja henkilöautolla matka olisi taittunut lauttajonojen vuoksi vielä hitaammin. Kävimme ensin tutustumassa leiripaikkaan metsän keskellä. Sieltä paarmojen ja hyttysten lounasateriaksi joutuneet vieraat palasivat takaisinpäin Houtskarin kirkkoon konfirmaatiotilaisuuteen. Tilaisuus oli ripeä ja nuorekas, ja rusottavaposkiset nuoret toivat mieleen omat muinaiset rippikouluaikani Lapissa. Virsien sijaan kirkossa laulettiin partiomessun säveliä. Leiri oli ollut onnistunut ja läsnä oli ystäväperheen esikoisen lisäksi myös yksi entinen oppilaani, joka oli ollut leirillä isosena.
Kirkossa ehtoollisen aikana mietin, että edellinen virsikirjauudistus jätti parissa kohtaa pysyvän pahan mielen, joka ei tunnu laimenevan vaikka kuinka vuodet kuluisivat. Toinen grande moka oli kappaleen "En etsi valtaa, loistoa" sanojen raiskaus, jota en pysty antamaan anteeksi virsikirjan "uudistajille". En, vaikka olen yrittänyt. Toinen ehkä vielä suurempi epäonnistuminen koskee ehtoollisbiisiä "Oi Jumalan karitsa", jota ei enää tunnista entisekseen. Koko ehtoollinen tuntuu messun osana jotenkin lässähtäneen, koska ainakin minulla ehtoollisen tunnemerkitys liittyi niin voimakkaasti juuri vanhan "Oi Jumalan karitsan" lauluun ja sävelkulkuun. Uusi biisi on aivan mitätön, ja nyt koko rakas messun osa on vieras ja tavoittamaton. Haloo, kirkko: tahdon nämä vanhat sanat ja sävelet takaisin! Enkä ole tässä asiassa yksin.
