Kurkia, kurppia ja kuoveja

Juhannus sujui kuten pitikin: leppoisassa auvossa. Mieheni ja minä matkasimme Pohjois-Satakuntaan äitini omistuksessa olevalle "mökille" Jämijärven Vihunkylään ja vietimme juhannuksen kaksistaan todellisessa maaseudun rauhassa. Kirjoitin "mökki", koska en oikein tiedä, miten paikan täsmällisesti määrittelisi. Mökki ei anna aivan oikeaa kuvaa paikasta, vaikka me sitä mökinomaisesti käytämme. "Sukutila" on ehdottomasti liioittelua. Kyseessä on pieni maatilkku, jonka isoisovanhempani hankkivat joskus 1900-luvun alussa. Silloin se oli kai isosta naapuritilasta lohkottu torppa peltotilkkuineen. Joskus 1950-luvun paikkeilla pikku torppa purettiin, ja rakennusmestariksi valmistunut (tahi tuolloin valmistuva?) isoenoni piirsi ja ehkä pitkälle rakensikin uuden rintamamiesmallisen talon.

Tila – nyttemmin siis mökki – siirtyi isoäidilleni hieman puolivahingossa. Isoäitini jäi leskeksi heti sodan jälkeen alle kolmikymppisenä, ja sinnitteli sitten kolmen lapsensa kanssa Parkanossa, kunnes lasten aikuistuttua suurin osa perheestä muutti yksi kerrallaan Tampereelle. Parkanon pikku mökkiä voisi kai sanoa tölliksi, sillä talossa oli keittiö ja yksi huone. Sitä käytettiin 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa kesäasuntona. Tiehallinnolle tuli 1970-luvun alussa tarve leventää töllin ja pikku tilan ohi kulkevaa tietä. TVL pakkolunasti tontin reunasta kaistan, ja pala mökkiä sijaitsi tällä kaistalla. Se sitten siitä kesäpaikasta.

Mummuni mietti kovasti uuden mökin rakentamista tontille, mutta ei tehnyt asiassa mitään päätöksiä. Näihin aikoihin Vihunkylän taloa asustanut isoisoäitini kuoli, ja isoäitini meni tietenkin äitinsä kuolinpesän huutokauppaan. Sukutarina kertoo, että mummuani oli harmittanut alhaisiksi jäävät huutotarjoukset, ja hän päätti itse hieman kirittää hintaa. Kävi kuten helposti käy: hän huomasi yht’äkkiä ostaneensa talon. Muistan hämärästi, että me kaikki olimme asiasta ällikällä lyötyjä. Mutta tosiasiassa en tiedä, oliko kauppa mummulleni niin suuri "vahinko" kuin hän sen kertoi. Oikeasti luulen, että hänen oli – tilanne huomioon ottaen - tehnyt mieli kotitilaansa. Joka tapauksessa huutokauppalasku, vaikka pieni olikin, oli kova juttu hyvin pienituloiselle leskelle. Silti hän siitä vuosien mittaan selvisi ja piti kotitilaansa rakkaana kesäasuntonaan parisenkymmentä vuotta, kunnes dementian takia joutui kesäasumisesta luopumaan. Lapsena minäkin vietin mummuni kesäpaikassa useita viikkoja joka kesä.

Mummuni kuoleman jälkeen paikka ei kiinnostanut sen enempää tätiäni kuin enoanikaan. Äitini lunasti sisaruksensa ulos, ja nyt talo on vanhempieni kesäasuntona. Paikka sijaitsee keskellä ei mitään: lähimpään kauppaan Jämijärven keskustaan on matkaa kymmenen kilometriä. Lähin bussiyhteys Tampereelta tulee siihen kaupan viereen. Bussiyhteys Turkuun on viidentoista kilometrin päässä Kankaanpään linja-autoasemalla. Syrjäkyliä siis, todellakin. Kauppa-auto käy kerran viikossa. Paikka ei ole mikään helppo nakki mieheni ja minun kaltaiselle autottomalle pariskunnalle, mutta silti me siellä joka kesä aikaa vietämme. Matkaamme bussilla Kankaanpäähän ja loput pääsemme joko taksilla tai isäni tulee meitä hakemaan. Tarvittaessa pyöräilemme kauppaan, se tekee kahdenkymmenen kilometrin pyrähdyksen. Ruokalistan kokoaminen vaatiikin huolellista ennakkosuunnittelua, mutta sen jälkeen Vihussa voi lomailla täysin irti muusta maailmasta. Vaiva kannattaa, sillä vaatimattomasti varustetussa talossa aika tuntuu pysähtyvän, siellä keskittyy vain oleellisuuksiin ja verenpainekin alenee niin että sen tuntee.

Joten juhannuksesta: emme tehneet juuri mitään, ja se oli ihanaa. Saunoimme, nukuimme, lueskelimme, grillasimme hyvää ruokaa, heitimme tikkaa. Mieheni katsoi hieman jalkapalloa ja minä kitkin pari pikku kasvimaata. That’s it. Mukana olleet sulkismailatkin jäivät tuulen takia käyttämättä ja jopa normaalit pyöräilyiltalenkit jäivät tällä kertaa väliin. Kuuntelimme kauempana olevilta suoalueita aina kuuluvia kurkien huutoja. Kuovipariskunta paimensi jälkeläisiään pelloillamme, ja lehtokurpat lensivät illat päidemme ylitse kurnuttaen sammakkomaista lauluaan. Minulla on yleensä useampi rauta tulessa, ja moni on ihmetellyt, miten jaksan arkipäiväistä menoani kalenteri tupputäyteen ahdettuna. Ja moni on pudistellut päätään epäuskoisena, kun olen vastannut, että osaan kyllä olla vastapainoksi myös täydellisen laiska. Juhannuksena tuli taas todistettua, että kyllä, osaan edelleen ottaa itseni täysin irti näistä normaaleista kuvioista ja lekotella reporankana kurppiin, uusiin perunoihin ja tikanheittoon keskittyen. Ja hyvä niin.