Pääsiäinen kului sukulaisten ja ystävien parissa. Teimme Etelä-Suomen turneen: Porvoo, Helsinki, Espoo. Meitä ruokittiin joka paikassa hyvin ja perusteellisesti, joissakin jopa aivan käsittämättön perusteellisesti. Ja muutenkin oli mukavaa. Ystävien vuosittain järjestämän grande pääsiäispäivällisen teema oli tänä vuonna Italia. Söimme tuntikausia. Ruokaa oli niin paljon, että sulattelen sitä vieläkin. Kiitos kaikesta ylläpidosta ja hauskasta seurasta emännille ja isännille!
Kuten kaikki muutkin suomalaiset, mekin olimme tietenkin seuranneet säätiedotuksia ja odotimme lempeitä kevätsäitä. Hieman niitä saimmekin, mutta ei sentään luvatussa määrin. Kuljin hetken aikaa kameran kanssa kevään merkkejä etsien. Toiveena oli päästä kuvaamaan kukkivia pajuja. Mutta viileys on pitänyt pajut kuosissaan ja Porvoossa ne vasta aloittelivat pajunkissojensa kanssa. Ei siis tarttunut kameraan pörheän pehmoisia pajupuskia.
Muuta kuitenkin löysin: kevään ensimmäiset leskenlehdet. Ryhdyin myös aivan vaan pihapiirissä tutkailemaan pullistuvia silmuja kameran kanssa. Alla hieman tulosta, jänskiä ovat silmut. Sitä ennen kuitenkin pari kuvaa Porvoosta, jossa yritimme päästä tuomiokirkkoon. Mutta kuka sitä nyt pääsiäislauantaina kirkkoa auki pitäisi, ei ainakaan Porvoon seurakunta. Ovien taakse jäimme, kuten muutama muukin kymmenen turistia ja kaupunkilaista sillä kellonlyömällä. Höh.
Ensin kuva kirkonmäeltä ja kirkon uudesta paanukatosta.
Sitten se kuuluisa ensimmäinen leskenlehti, kevään pikku aurinko.
Ja niitä silmuja...
Tiistaina pääsiäisen jälkeen arki alkoi että humps: kaupunginhallitus klo 8.00. Esityslistan löydät täältä. Kaivokatu 11 asemakaavan kohdalla esitin palautusta, jotta tontilla olevat rakennukset voitaisiin suojella. En todellakaan kannata tähän kohtaan ahdasta uudisrakentamista, se ei ole hyvää kaupunkisuunnittelua. Tonttia on vain vähän yli 1300 neliötä, sillä se on jaettu 1960-luvulla kahdeksi tontiksi. Toiselle tontinpuolikkaalle rakennettiin sopimusten mukaan suuri kerrostalo. Rakennusoikeus on silloin rahastettu eikä jäljelle jäänneelle omakotitalon tontille asiallisesti mahdu enää suurta kerrostaloa. Perustetta tilanteen muuttamiseen ei siksi minusta ole. Lisäksi 1950-luvun tyylikäs omakotirakennus tuo kaupunkikuvaan paljon kaivattua kerroksellisuutta. Turussa 1950-luvun arkkitehtuuria on vain vähän, ja muissa yhteyksissä sen suojelun merkitystä on korostettu. En ymmärrä, miksi museo on tässä kohteessa toiminut toisin kuin muualla paljon mitättömämpien rakennusten kanssa. Mikä lie museomoka on kyseessä? Rakennusta pitää käydä katsomassa pihan puolelta, silloin ymmärtää, mitä säilyttämisen arvoista siinä on.
Parhaani siis yritin, mutta yksin jäin. Kukaan ei kannattanut, ei edes säälistä. Vihreiden ryhmässäkin - nolo myöntää - on ollut asiassa kahta kantaa: toiset kannattavat vanhan rakennuskannan ja miljöön säilyttämistä ja toistet ovat täydennysrakennusmiehiä - miehiä muuten konkreettisesti, tietääkseni. Eli valtuustossa varmaan jakaudumme kahtia, jos nyt viemme selvän tappion äänestykseen.
Kokouksen jälkeen meni toisessa palaverissa vielä aikaa, mutta onneksi ehdin hieman siivoamaan omaa kotipihaa. Syytä nimittäin olisi: lumikellot ja krookukset olivat pääsiäisen aikana jo osin nousseet pintaan ja kukkimaan, ja haravoitavaa riittää. Maatakin pitäisi kääntää, loppuja pensaita leikata, järjestellä kompostilaatikot, hankkia ja istuttaa uusia kasveja, tehdä taimia, siistiä kukkapenkit ja ties mitä! Ja tehdä yksi uusi kukkapenkki! Iiiik - ihana kevätstressi!
PS. Keskiviikon Turun Sanomat julkaisi Kaivokadun kiistakapulasta jutun. Löydät sen täältä. Kehotan kiinnittämään erityistä huomiota lehtiartikkelin valokuvaan - se kertoo tilanteesta paljon. Vaikka kaipa ahtaus on jonkun mielestä kätevää: turha ostaa omaa lehteä kun sen voi lukea vilkuilemalla ikkunoiden läpi vastapäisen talon asukkaan aamiaispöytään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti