Lomakuulumisten loppu

Loma loppuu ja koulu alkaa. Norssissa koulun alku tapahtuu vauhdilla: maanantaina kahdeksalta opettajat ja yhdeksältä ekat oppilaat. Omani tulevat kymmeneksi: jos mussukat luette tätä, niin kotiluokkaan klo 10.15! Kaupungin koulut alkavat vasta päivää myöhemmin, mutta meillä onkin sitten viikon syysloma. Tosin sitä varten tarvitaan "ylimääräisen" koulupäivän lisäksi myös kaksi lauantaityöpäivää. Mutta on se viikko silti niin ihana! Paitsi että tänä syksynä minun syyslomaviikkoni on yhtä kuin kunnallisvaalikampanjaviikkoni.

Mistä tulikin mieleen viikon kunnallispoliittiset höperihtimiset. Viime viikonlopun Turun Sanomissa Turun kaupunginhallituksen ex-puheenjohtaja Pekka Ruola kiteytti hallituksen pj-tehtävistään käteenjäänyttä: "Ruola kehottaakin Turkua luopumaan palkallisesta ja päätoimisesta kaupunginhallituksen puheenjohtajan virasta, joka olisi annettava takaisin luottamushenkilölle. - Päätoiminen virka sulkee kaupunginhallituksen puheenjohtajuuden työelämässä ja yritysmaailmassa olevilta ihmisiltä, joilla on eniten näkemystä. Nykyisellä mallilla kaupunginhallituksen puheenjohtajuus on eläkeläisvirka, Ruola kritisoi."

Jösses. Ruola ei saanut kunnon otetta kaupunginhallituksen pj:n tehtävistä, ja ihmekös tuo. Koko homman juoni ei ollut tainnut avautua, ei ennen pj-kautta eikä nähtävästi sen jälkeenkään. Ilmankos häntä kritisoitiinkin kulissien takana ponnettomuudesta ja virkamiesten mielistelystä. Kaupunginhallituksen pj:n tehtävä Turussa EI OLE VIRKA, se on edelleenkin LUOTTAMUSTEHTÄVÄ. Puheenjohtajan kuuluu - tai ainakin kuuluisi! - olla poliittisen prosessin kokoonjuoksija, pitää yhteyksiä ja selvittää poliittinen puoli siihen kuntoon että saadaan tehtyä päätöksiä. Ja tietty tehtävään kuuluu paljon paljon muuta, kuten kokouksia ja edustustehtäviä (joita muuten tuntuu riittävän aivan tolkuton määrä, kun seuraa sivusta kaupunginhallituksen työskentelyä). Jotta hänellä on työhön todelliset mahdollisuudet, hänen pitää voida käyttää siihen aikaa. Mikä ei onnistu, jos ihminen tekee kokopäiväisesti työtä. Joten hänelle maksetaan korvaus, jotta ansiotyöstä voi olla poissa. Mikä tässä on vaikea ymmärtää?

Käytän itseäni esimerkkinä. Esimerkiksi minun kaltaisellani opettajalla ei olisi mitään mahdollisuuksia toimia niin paljon aikaa vaativassa tehtävässä, kuin mitä Turun kokoisen kaupungin kaupunginhallituksen puheenjohtajan tehtävä on, ilman että voisin jäädä omasta leipätyöstäni pois. (Enkä nyt tarkoita tällä, että olisin tehtävään pyrkimässä. Turkulaisten äänestäjien täytyisi järjestää syksyn vaaleissa todellinen poliittinen yllätys, jotta paikka avautuisi edes harkittavaksi. Ylläri olisi kyllä hyvä idea Turun itsensä kannalta.) Tämän päivän työelämä ei vain ole niin joustavaa, että se sallii ihmisen hoitaa työtehtäviään muutaman vuoden ajan esim. 20-prosenttisesti. Ei, vaikka poissaoloista ei edes aiheutuisi kustannuksia työnantajalle. Tai ei ainakaan niillä, jotka ovat ns. oikeissa töissä, niistä paljon huhutuista "suojatyöpaikoista" en sitten tiedä kun en ole sellaisessa koskaan ollut. Eikä kyse ole vain rahasta. Työpaikoilla ei juurikaan ole ylimääräistä väkeä joustamassa, vaan jos joku on poissa, hommat kaatuvat työkaverien niskaan tai jäävät kokonaan tekemättä.

Opettaja taas voi hankkia sijaisen, joka hoitaa yhden tunnin tai päivän tai vaikka viikonkin kerrallaan. Mutta vain tuntien pitämisen ja välituntivalvonnat. Kaikki muut opettajan laajaan työnkuvaan kuuluvat tehtävät jäävät yleensä sijaisuuden ulkopuolelle. Ja ilman sijaista ei peruskoulun opettaja voi olla töistä pois, joten lyhyellä varoitusajalla tulevat menot on tosi vaikea saada hoitumaan.

Juttu on siis tasan päinvastoin kuin mitä Ruola höpisee. Jos kaupunginhallituksen johtoon halutaan tehtävään kunnolla paneutuvia eläkeiän alittavia ihmisiä, on heille taattava siihen myös mahdollisuus, eli annettava määräaikainen vapautus omasta ansiotyöstä ja korvattava kohtuullisesti siitä aiheutunut kustannus. Sillä, että Turun kokoomus on kuluneella vaalikaudella sekoillut tehtävän hoidon kanssa kuin mikäkin Stockan pyöröovi, ei ole tämän perusasian kanssa mitään tekemistä.

Viime päivinä on valtakunnantason keskusteluissa pyörinyt myös pormestarimalli. Hmm. En ole ollut mallista innostunut, näen siinä monia ongelmia, joista vähäisin ei ole politiikan nykyistäkin voimakkaampi henkilöityminen. Toisaalta nykymallikaan ei toimi. Suurin ongelma ei kuitenkaan ole se, onko kaupungin- tai kunnanjohtajan ammattimainen virkamiesasema nykyisellään liian vahva, vai korjaantuisiko tilanne paremmaksi, jos tilalle istutettaisiin vielä vahvempi mutta epäammattimaisempi luottamushenkilöpormestari. Suurin ongelma on, että valtuustot ovat hukanneet asemansa kunnan korkeimpina päätöksentekoeliminä. Valtuustoissa istuu se yhdistelmä ihmisiä, jonka kuntalaiset ovat halunneet edustajikseen ja päättäjikseen valita. Ensisijaisesti on vahvistettava valtuustojen valtaa ja vastuuta, jotta demokratia saadaan taas toimimaan kuntatasolla.

Nykymalli sallii yksittäiselle valtuutetulle aivan hemmetinmoisen slarvailumahdollisuuden ja vain vähän mahdollisuuksia vaikuttaa kaupungin asioihin. Kukaan ei pane meitä tilille tekemisistämme, koska a) juuri ketään ei kiinnosta, b) järjestelmä on mennyt niin monimutkaiseksi, että meidän itsemmekin on jokseenkin mahdotonta tietää, mitkä ovat päätösten seuraukset ja c) virkakoneisto on ottanut itselleen vallan nonchaleerata valtuuston ja muiden hallintoelinten päätökset, jos ne eivät satu virkakoneistoa miellyttämään. (Joka tätä c-kohtaa epäilee, tutkikoon vaikkapa mitä Turun luottamuselimet ovat vuosien mittaan Pinellasta päättäneet. Senkin kohtalo oli tällä viikolla ajankohtainen uutisasia.)

Pormestarikeskustelu ei ole avain kuntien ongelmien ratkaisemiseksi, vaan jälleen yksi osoitus suomalaisesta messiaskultista, vai pitäisikö sanoa kekkoskultista: kun vaan joku viisas tulisi ja sanoisi mitä tehdään, niin kaikki olisi paremmin. Voi olla, että pormestarijärjestelmä olisi nykytilaa parempi. Voi olla, että se veisi meidät valtuustokausittain sinne tänne tempoilevaan hallintoon. Mutta se ei olisi ratkaisu. Ratkaisu on vain meissä itsessämme: äänestäjien pitää nähdä vaivaa äänestämisessään, jotta valtuustoihin saadaan osaavia ja uutteria ihmisiä näkemään vaivaa äänestäjien eteen. Laiskat ratkaisut eivät ole hyviä ratkaisuja.

No, se palopuheista. Takaisin kesäpäiväkirjaan, koska lomaa on jäljellä vielä vuorokausi. Ennen mieheni loman loppua ehdimme vielä kyläillä ystäväpariskunnan mökillä Kemiössä. Idyllistä oli, kuten alla olevista kuvista voipi päätellä. Uimme, söimme, oleilimme, lueskelimme (ks. kuva) ja laiskottelimme. Jee jee!

Mökkireissun jälkeen ehdimme vielä DBTL:n lauantaihumuun. En ollut käynyt festarissa pariin vuoteen, mutta nyt halusin käydä tsekkaamassa tilanteen. Laiturissa kävi tänä vuonna ehkä enemmän ihmisiä kuin koskaan. Periaatteessa hyvä, mutta mutta. Homma on kehittynyt sellaiseksi, että Laituri voi hyvin ryhtyä kisaamaan Suomen Rumin Festivaali -tittelistä. Kaupunkifestivaalin arvonimestä ei näy jälkeäkään, Aurajoki on festarista kadonnut vaikka joen rannalla ollaankin, nykyisen pikkukaupunkifestarin voisi hetkellä millä hyvänsä siirtää Artukaisten parkkipaikalle ilman että kukaan havaitsisi muutosta. Samat nauta-, sori, ei kun rauta-aidat festarikarjalle, samat paimenlaumat, pöperömyyjät ja kaljapöydät, jopa artistitkin saa sijoitettua sinne tai minne vain yhtä hyvin kuin keskustan parkkipaikoille.

En tiedä, onko vika järjestäjissä, rahoituksessa, kaupungissa vai lainsäädännössä. Varmaan kaikissa. Laiturin persoonallisuus on kadonnut, se on sitä samaa festariformaattihuttua kuin kaikki muutkin: samat esiintyjät, samat kammottavat mainostajat, samat kaikki. Kaikinpuolisen turvallisuuden, häiriöttömyyden, sujuvuuden ja taloudellisuuden takaamiseksi ihmiset ajetaan asfaltille maailman rumimpien rauta-aitojen muodostamiin ränneihin ja niiden sisällä sitten siirrytään aitauksesta toiseen.

Siinä kun kykkii erillisellä K-18-alueella kumppania odotellessa rumalla penkillä ruman rauta-aidan katveessa rumalla likaisella asfaltilla pienessä tihkusateessa miettien, viitsisikö mennä ostamaan sikakalliin lämpimän siiderin, tulee joku järjestyshenkilö uhkailemaan lähipöydissä istuvia, että näiden on turvallisuussyistä suljettava sateenvarjonsa välittömästi, tai paikalle haetaan järjestysesimies ja varjot takavarikoidaan. Sellaisessa tilanteessa voi keski-ikäinen täti-ihminenkin saada kuulkaas vakavan allergisen reaktion järjestelmää kohtaan. Kuvaan tietysti kuuluu se, että kun samainen täti-ihminen sitten myöhemmin siirtyy vippilippunsa turvin ns. ikärajatonta eli lasten puolelta tarkastamaan, siellä ne kaikki tanssivat lavan edessä sateenvarjojaan heilutellen. Siis ne tenavat. Onneksi meidän keski-ikäisten näköä kaljapöydissä sentään varjellaan niin vimmatusti.

Tai voihan se olla niinkin, että paras tapa saada festari taas viihtyisäksi olisi, että me yli-ikäiset ja ylikriittiset tädit vain jäisimme juhlista pois. Ehkä vika ei olekaan aidassa eikä sen seipäissä vaan jonkun pitää karsinoida itsensä sille puolelle aitaa, missä ruoho on vihreämpää - tai sitä ylipäätään edes on.

Vaan löysin minä Laiturista yhden positiivisenkin kokemuksen. Olin nuorten joukossa kuuntelemassa Jukka-Poikaa ja Tiski-Pekkaa, ja siellä väki tanssi kukkaiskansahengessä ei enää tihku- vaan kaatosateessa keikan alusta loppuun. Hyväntuulisena ja rauhallisena, tuntemattomille hymyillen. Kiitos vaan Jukka-Pojalle kivasta keikasta.

Sunnuntaina koitti sitten miehen viimeinen lomapäivä ja minun syntymäpäiväni. Nyt olen 43 v. Juhlan kunniaksi olin kutsunut ystäviä kakkukahveille suoranaisessa Juba-hengessä, sillä ilma oli kääntynyt ja jäähtynyt sangen syksyiseksi.

Kuvassa siis uusin Viivi & Wagner-albumi nimeltään Terassilla tarkenee. Sain sen sattuvasti lahjaksi. Olin innostunut leipomaan kaikenlaisia gluteenittomia koettelemuksia, ja niitä me sitten nautiskelimme vieraiden kera kylki kyljessä ja villatakit päällä talomme terassilla. Kiitos kaikille vieraille, ihana että pääsitte tulemaan!

En ole kovin kummoinen leipuri enkä leivo usein. Mutta nyt on pakko hieman brassailla, kun haastoin itseni tekemään kotitekoista marenkia Pavlovaa varten. Ja hiljaa siellä kaikki te, jotka teette marenkia kerran viikossa! Minulle tämä oli uusi kokemus. Kertaheitolla marengista tuli juuri sellaista kuin pitikin: päältä rapean kovaa ja siltä suussa sulavan pehmeää! Kannattaa valita isoon marenkiin sellainen ohje, jossa lisätään marenkitaikinaan loppuvaiheessa hieman valkoviinietikkaa ja maissitärkkelystä. Nähtävästi siinä on herkullisen marengin salaisuus.

Kahvittelijat söivät kaksi alla olevan kaltaista marenkikakkua, joten Pavlova maistui muillekin kuin minulle. Laitoin marengin päälle silputtuja mansikoita, sitten Amarettotilkalla ja pienellä rahkalisäyksellä maustettua kermavaahtoa, sitten vaniljajäätelöä ja lopuksi murskattuja pistaasipähkinöitä. Nam, suosittelen!

Loman viimeinen viikko onkin sitten ollut kesän ankein. Liekö ikääntymisen syytä, sairastuin alkuviikosta flunssaan ja kovaan kurkkukipuun. Eikä se mokoma ole vieläkään mennyt ohi, olen edelleen flaati, kipeän oloinen ja mikä pahinta: ääni on lähes kadoksissa. Kurkkukipu on jossain tavallista alempana. Jos puhun, kurkku kipeytyy niin pahasti, että en saa kunnolla edes nukuttua. Puhumisesta nyt puhumattakaan. Joten puhumatta on oltu, tai ainakin yritetty. Voin leikkiä mykkäkoulua vielä sunnuntain, mutta maanantaina pitäisi olla äänivärkkien kunnossa. Toivokaa minulle pikaista paranemista, muuten ne teini-ikäiset saavat vallan!