Tänään töissä olin kahteen otteeseen valvomassa ylioppilaskirjoituksia. Vuorossa oli pitkä kieli, koulumme oppilaat kirjoittivat pitkänä englantia tai venäjää.
Ylioppilaskirjoitusten valvominen on erilaista kuin mikään muu työtehtäviini kuuluva asia. Normaali koulupäivä ainakin meidän koulussamme on kiireinen tai erittäin kiireinen, hengähdystaukoja on harvoin. Mutta kun yo-nakki heilahtaa, vauhti pysähtyy tyystin. Kirjoitusten valvoja ei saa tehdä muuta kuin valvoa. Siis katsoa, kun toiset kirjoittavat. Istua tunnin, ja katsoa. Hyvässä lykyssä istua toisenkin tunnin, ja edelleen vain katsoa. Missä muualla nyky-Suomessa voi kokea tällaista? Ehkä museovahtina? Välillä moinen pysähtyminen kaiken säpinän keskellä tuntuu vaikealta. Sali on aivan hiljainen, mitä nyt joku saattaa yskiä, huokailla ja vähän rapistella papereita tai pillimehupakkausta. Ainoat ikkunat ovat katon rajassa, niistä näkyy vähän puiden latvusta ja pilvien kulkua. Tunnelmaa voisi kai kutsua zeniläiseksi. Miten tässä pysähtyneen hetken tilassa saa ajan kulumaan??
En tiedä, miten kollegat salissa ajan viettävät, mutta itse katselen usein villasukkia. Ja jalkoja. Oppilaat ovat fiksuja: kun pitää istua salissa kuusi tuntia yhteen menoon samalla jakkaralla, kannattaa pukeutua mukavasti. Mukavaan oloasuun kuuluu monen mielestä villasukat. Valvovan opettajan on hupaisa katsella nuorten sukkamallistoa ja yrittää arvuutella, kuka on kutonut sukkansa itse, kenen sukat ovat mummon puikoista ja kuka on joutunut turvautumaan ostosukkiin. Myös jalat ovat kiinnostavia. Pienellä tuolilla tunteja istuessa jalat hakeutuvat kullekin luonteenomaisiin asentoihin: yksi rummuttaa lattiaa lakkaamatta, toinen laskostaa jalkansa alleen ja viereinen kinttu tukeutuu lattiaan, kolmas heittää aistikkaasti jalan toisen polven päälle. Moni istuu risti-istunnassa pikku tuolillaan, jotkut kietovat jalkansa tuolinjalkojen ympärille kuin liaanit. Jalat voivat sojottaa suorina eteenpäin, ja joidenkin ajatus kulkee parhaiten reippaassa haara-asennossa. Niitä ihmettelen, jotka jaksavat pitkään istua tuolilla polviasennossa.
Tämä pysähtyneisyys, rauha ja ajattomuuden tunne on elämysnäytelmä kännyköiden, reaaliaikaisen tiedon ja elektronisten äänien maailmassa. Ja tämän voivat kokea vain opettajat, jotka miehittävät muutamaa katsojanpaikkaa. Oppilaat eivät koe tilannetta samalla tapaa, hehän ovat kansallisen perinnenäytelmämme näyttämöllä. Tilanne on unenomainen, mutta kirjoittajille tosi. Nuorten menneisyys ja tulevaisuus ovat samanaikaisesti läsnä. Kokelaat pinnistelevät onnistuakseen ja pelkäävät epäonnistumista. Toiset pärjäävät paremmin, toiset heikommin, ja joillakin ratkeaa siinä samalla osa tulevaisuutta.
Opettajallekin voi langeta katsojan sijaan näyttelijän rooli: opettaja voi päästä vessavuoroon. Silloin ammatillisena haasteena on kokelaiden pissattaminen: vieminen vessaan yksitellen ja ennalta-arvaamattomasti, häveliäisyyden ja kontrollin rajalla harhaillen. Voi vain arvata, mitä kokelaan päässä liikkuu, jos hän arvelee vieraan tai tutun opettajan kuuntelevan lorotusta tyhjässä pukuhuoneessa. Opettaja taas tietää olevansa oppilaalle osa muistoihin jäävää koe-elämystä.
Seuraavat perinnenäytelmän esityskerrat Norssin suurella näyttämöllä ovat ensi maaliskuussa. Vapaita katsomopaikkoja tarjolla hyvin rajoitetusti :).
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti