Kauhajoen koulusurmat

Tämä päivä jäi mieleen mustana ja pelottavana. Kauhajoen ammatillisessa oppilaitoksessa 22-vuotis opiskelija ampui itsensä lisäksi 10 muuta ihmistä, joista kai yksi oli opettaja ja yhdeksän opiskelijoita. Jokela olisi ollut vielä sairas yksittäistapaus. Mutta Kauhajoki panee kasvokkain sen lohduttoman ajatuksen kanssa, että myös meillä täällä Suomessa on enemmänkin ihmisiä, jotka hakevat koulusurmista mallia ja innoitusta, näkevät niissä gloriaa ja ryhtyvät toistamaan hirmutekoja. Pelottaa ja ahdistaa, oppilaiden ja meidän opettajien puolesta.

Järjettömissä teoissa on se vika, että niitä on vaikea ennakoida normaalijärjellä. Matti Saari vaikuttaa tämänhetkisten tietojen perusteella ulkoiselta käytökseltään aivan tavanomaiselta nuorelta mieheltä. Mutta normaali tai terve hän ei ollut. Mistä sen olisi voinut tajuta, miten tämän olisi voinut estää?

Soininvaaran Ode kirjoittaa blogissaan, että "ampumaurheiluun käytettävät aseet pitäisi ainakin harrastuksen alkuvaiheissa säilyttää ampumaradoilla eikä kotona". Juuri näin. Kukaan tavallinen siviili ei tarvitse käsiasetta, paitsi ehkä ampumaharrastukseen. Ja harrastusvälineet voivat sijaita harrastuspaikalla. Ylipäätään käsiaseita ei edes tarvitsisi myydä tavallisille siviileille, kuten Hassin Satu kirjoittaa. Monen muun lailla Satu tuo esiin myös koulujen oppilashuollon palveluiden puutteet.

Laman jäljiltä koulujen terveyspalveluiden puutteet ovat edelleen korjaamatta, samoin koulukuraattoreista ja koulupsykologeista on puutetta. Puhetta näistä on kyllä riittänyt. En tiedä, kuinka monta koulusurmaa tarvitaan, ennen kuin veronkevennyksistä voidaan vähän hellittää ja ohjata valtion varoja enemmän kuntien peruspalveluiden tuotantoon. Kumpaakohan mahtaa kansakunta ennen kaatua: korkeaan veroasteeseen vai koulusurmiin?

Mutta ei asia ole niin yksinkertainen, että homma hoituisi vain rahalla ja uusilla viroilla. Tarvitaan muutakin, tarvitaan läsnäoloa. Ihminen on sillä tavalla erikoinen eläinlaji, laumaeläin, että ihmiseksi kasvetaan vain ihmisten joukossa. Yksin olemalla ei kehity ihmiseksi. Pitää olla toisten kanssa, pitää oppia olemaan, iloitsemaan, sietämään, kinaamaan, riitelemäänkin. Minusta tämä edelleenkin tarkoittaa fyysistä yhdessäoloa.

Paljon puhutaan netin yhteisöllisyydestä ja verkostoista, facebook-ystävistä ja verkon sosiaalisuudesta. Tänään joku sanoi telkkarissa, että nuoret kommunikoivat ja keskustelevat netissä aroistakin asioista vähintään yhtä sujuvasti kuin livenä. Niin varmaan keskustelevatkin.Mutta onko se silti sama asia?

Netin ongelma "ihmiseksi kasvattajana" on, että se antaa "kasvatettavalle" liiallisen valinnanvaran. Ihmiseksi tulemisessa olennaista on tajuta toisten erilaisuus, jopa rasittavuus ja ärsyttävyyskin, ja silti oppia sietämään ja hyväksymään nämä eroavaisuudet, ehkä antamaan niille oma arvonsa ja nauttimaankin niistä tervetulleena vaihteluna ja elämän kirjona. Tai ainakin hillitsemään ärtymyksensä.

Netissä voi tosielämää huomattavasti kätevämmin sulkea itsensä tai toiset ulos, kun vuorovaikutus, ajatukset tai toisen persoona alkaa risoa ja ottaa kupoliin, ja keskittyä vain samanmielisten kanssa hengaamiseen. Vain yksi hiiren painallus, ja poissa on koko harminaihe. Mutta tämänkaltainen valikoiva vuorovaikutus, nettisosiaalisuus, ei kasvata todellisuuteen eikä luo taitoja, joilla pärjätä oikeiden ihmisten kanssa.

Lukion oppilaani painottivat tiistaina Kauhajoen tapahtumista keskustellessamme sitä, että netissä ei olla aitoja ihmisiä eikä netistä voi yhtään tietää, mikä on totta ja mikä ei. Netti on sittenkin roolien näyttämö, ei aitojen ihmisten areena. Jokainen esittää sitä, mitä haluaa olla, ei sitä, mitä on. (Sama tietty pätee tähänkin blogiin. Ette te täältä lue aivan aitoja Katri-ajatuksia, vaan niiden siistittyjä ja suunnattuja versioita. Jos haluatte kuulla suodattamatonta tekstiä, on vaivauduttava tapaamaan.)

Koska netissä esiinnytään rooleilla, sillä myös esitetään mitä vaan. Oppilaani olivat joukolla sitä mieltä, että kaiken feikin keskellä on täysin mahdotonta tietää, mikä juttu voi olla totta ja jotain, johon pitäisi reagoida, ja mikä taas on oikeasti vain pelkkää läppää ja esittämistä. Miten voidaan erottaa pekkaericit ja mattisaaret tervejärkisemmistä leffapätkän vääntäjistä? Vastaus lienee, että ei juuri mitenkään, jollei sitten säkällä.

Ratkaisu ei ole vain koulun oppilashuoltohenkilökunnan määrän lisääminen, vaikka se onkin erittäin tärkeää. Kyse on myös siitä, mitä me opettajat, te vanhemmat ja yhteinen yhteiskuntamme pitävät merkityksellisenä ja ajankäytön arvoisena. Hyviä numeroita? Mahdollisimman suuren oppiainesmäärän läpikahlaamista? Menestystä (pääsy)kokeissa? Arvostettua titteliä koulu-uran päättyessä? Vaiko ehkä kasvamista yhdessä vastuulliksi, itsensä ja toiset tunteviksi ja hyväksyviksi ihmisiksi? Koska ihmiseksi kasvamiseen tarvitaan toisia ihmisiä, lapsille ja nuorille pitäisi opetuksen lisäksi järjestää riittävästi tilaisuuksia olla ihmisenä ihmisten fyysisessä joukossa. Suorittamatta ja elämistä tutkien. Kaikenlaista tekemistä ja touhuamista, ja lisäksi luppoaikaa, jolloin oikeasti tärkeille asioille tarjoutuu luonnollisia hetkiä nousta keskusteluun, ja jolloin nuoriin voi tutustua ihmisinä, ei vain oppilaina siitä ja tuosta pulpettirivistä. Saammeko me opettajat käyttää tähän aikaa ja vähän rahaakin, vai onko se suuri ammatillinen synti käyttää resursseja hieman tehottomampaan yhdessäoloon?

Tiistain pelottavan synkät uutiset saivat minut tyytyväiseksi yhdestä asiasta. Tuli sellainen olo, että olin täydellisen oikeassa raahatessani muutama viikko sitten oman valvontaluokkani meille kotiin kylään viettämään "virkistymispäivää": olemaan, pelailemaan, juttelemaan, ulkoilemaan ja katsomaan leffaa. Yhdessä. Kauhajoen ja Jokelan kalmankylmässä valossa: olisinko voinut paljon paremmin aikaani käyttää?