Politiikan puolitoistaviikkoinen

Näin tässä taas kävi. Koulu alkoi, myöhäiset illat kuluvat työpöydän ääressä seuraavan päivän oppitunteja pähkäillen, ja blogi jää sillensä. No, yritetäänpä päivittää politiikan päiväkirjaa.

Maanantai 20.8. oli maakuntahallituspäivä. Ensi lausuntojaosto, sitten keskiryhmien kokous ja sitten maakuntahallituksen kokous. Mielenkiitoista listalla oli ainakin Varsinais-Suomen koulutuksen aloituspaikat vuodelle 2012. Opetusministeriö on pyytänyt maakunnan liittoja tekemään esitykset nuorisoikäluokalle tarkoitetun koulutuksen aloittajatavoitteista vuodelle 2012 koulutusaloittain ammatillisessa koulutuksessa, ammattikorkeakoulutuksessa ja yliopistokoulutuksessa. Tässä muutama asian esittelyssä ilmi tullut fakta:

• Varsinais-Suomen nykyisestä työvoimasta poistuu vuoteen 2020 mennessä yhteensä yli 87 000 henkeä eli n. 41% työvoimasta.
• Maakunnan esitys nuorten 16-21-vuotiaiden aloittajatarpeeksi on 9 313 aloituspaikkaa. Se on noin 600 paikkaa enemmän kuin nykyiset aloittajamäärät, mutta noin 450 aloituspaikkaa pienempi kuin laskelmien mukainen työelämän koulutustarve. Koulutusasteittain tarkasteltuna esitys merkitsee ammatillisen peruskoulutuksen aloituspaikkojen merkittävää kasvua, ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen aloituspaikkojen pysyessä ennallaan. Ammatillisessa peruskoulutuksessa työelämän vaatimaa koulutustarvetta ei nykyisin resurssein pystytä järjestämään pelkästään nuorten koulutuksella vaan sitä on tarkoituksenmukaista täydentää aikuiskoulutuksella (mm. alan vaihtajat, työttömät ja maahanmuuttajat).
• Varsinais-Suomessa ammatillisen koulutuksen määrällinen mitoitus on selvästi alimitoitettu ikäluokkien ja työvoiman tarpeeseen nähden.
• Opetushallituksen laskelmat osoittavat, että kansallisella tasolla on paineita vähentää yliopistokoulutuksen aloituspaikkoja etenkin humanistisella, kulttuuri- ja luonnontieteiden alalla.
• Yliopistokoulutuksessa maakunta esittää nykyisten aloituspaikkojen säilyttämistä suurin piirtein nykyisellään. Pientä kasvua on esitetty lääketieteen, hammaslääketieteen ja farmasian aloille.
• Opintoaloittain tarkasteltuna suurimmaksi ongelmaksi jää puhdistuspalveluala, jonka työvoimatarvetta ei näillä näkymin myöskään aikuiskoulutuksella pystytä korvaamaan.
• Varsinais-Suomessa viime vuosina peruskoulun päättäneistä noin 54 % on sijoittunut lukioon. Se on suunnilleen sama kuin koko maassa keskimäärin. Lukiokoulutuksen yhteishaun ensisijaisten hakijoiden määrä on vähentynyt 0,9%:lla vuodesta 2003-2005 ja ammatilliseen koulutukseen hakeutuminen on lisääntynyt. Samanaikaisesti lukion aloituspaikkojen määrä on lisääntynyt, joten lukiokoulutukseen pääsy on viime vuosina helpottunut. Varsinais-Suomessa vuonna 2007 lukioon pääsi 92,5% hakijoista ja ammatillisiin perusopintoihin pääsi 76,0% hakijoista. Koko maassa lukioon pääsi 94,1% ja ammatillisiin perusopintoihin 77% hakijoista.

Tiistaina 21.8. oli vuorossa puoluesihteerien vierailu Turussa ja Turun seudulla. Työtehtävien takia aamupäivän ohjelma jäi minulta väliin, mutta oppituntien päätyttyä ryntäsin vierailulle vihreäksi seuraneidiksi. Sain porukan kiinni yliopistokampukselta valtio-opin laitokselta, jossa seurueelle esiteltiin ajankohtaisia asioita yliopistomaailmasta ja valtio-opista. Luonnontieteilijälle esityksen olivat sangen kiintoisia, jopa lähes eksoottisia. Ajatella, kaikkea ei maailmassa tutkita numeroin! Yliopistolta jatkoimme Forum Marinumiin, josta loput puoluesihteerit (ne, jotka eivät olleet liuenneet jo aiemmin) päästettiin lähtemään koteihinsa.

Keskiviikkona 22.8. oli vuorossa Kemiran hallintoneuvoston syyskauden ensimmäinen kokous, perinteisine rapuillallisineen. Ilta oli taas kerran sangen mielenkiintoinen. Tämän tason liikemaailma ei ole minulle jokapäiväistä näkkileipää, joten olen kokenut kokoukset hyvin antoisiksi ja opettavaisiksi. Yhtiöllä on sentään 2,5 miljardin liikevaihto, 9000 työntekijää ja toimintaa noin 40 maassa. Ja minä olen usean vuoden ajan päässyt kuuntelemaan ja keskustelemaan, miten tällaista yhtiötä johdetaan ja kehitetään! Löytyisipä saman tason sitoutuneisuutta ammattijohtamiseen myös kuntapuolelta! Tuskinpa Kemira on minusta paljoa hyötynyt, mutta minä olen poliitikkona taatusti hyötynyt Kemirasta.

Tänään keskiviikkona 29.8. tuli sitten sinällään odotettu tieto, että lysti loppuu minun osaltani. Valtio myi Kemira-osakkeitaan 655,6 miljoonalla eurolla kotimaisille Oras Invest Oy:lle ja työeläkevakuutusyhtiölle Varma ja Ilmarinen. Myyntivaltuuksistahan oli jo päätetty jokin aika sitten. Hyvä, että meni kotimaahan. Kemira on hyvässä kunnossa ja sillä on nykyisellään varsin järkevät toimialat. Hallintoneuvosto tullaan lakkauttamaan valtio-omistuksen vähennyttyä näin merkittävästi, joten palvelukseni tehtävässä päättyy. Harmi minulle, mutta minkäs teet. Asialla on toki taloudellistakin merkitystä, hallintoneuvostopaikoistahan maksetaan tunnetusti mukava korvaus. Mutta eniten jään kaipaamaan keskusteluita. Tapana oli, että kokouksessa informoitiin poliitikoita yrityksestä ja päivällispöydässä yritystä päivänpolitiikasta ja tulevasta. Edustivathan hallintoneuvoston jäsenet aina jollakin kokoonpanolla hallitus-oppositio-asetelmaa. Hallintoneuvostojen merkityksestä voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta näitä keskusteluita tulen kaipaamaan. Ja tuskin niistä Kemirallekaan vahinkoa aiheutui. No, joka tapauksessa kiitos menneistä vuosista. Oli mieleenpainuvaa.

Torstaina 23.8. oli illalla vuorossa Turun Yrittäjien kutsu Y-Hoviin heitä tapaamaan. Yrittäjät ovat ottaneet vuoden toimintaohjelmaansa valtuustoryhmien tapaamisen, joten he ovat vuorotellen kutsuneet poliittisia ryhmiä luokseen illalliselle. Fiksua! Saimme yleisesittelyn lisäksi infoa yrittäjille tärkeistä asioista, ja kävimme eläväistä keskustelua. Yrittäjät taas saivat kelpo näytteen tavasta, jolla vihreät keskenään keskustelevat asioista. Puheeksi nousi nimittäin myös tuleva jätteidenkuljetuspäätös, josta ryhmässämme on kahta mielipidettä. Kahta aivan vastakkaista mielipidettä. Ihan hupaisa tilanne, politiikka näytti todelliset argumentoinnin kasvonsa, ja yrittäjät ottivat reippaasti osaa keskusteluun. Tällaisista keskusteluista ne perustellut kannat muodostuvat.

Lauantaiaamuna 25.8. oli vuorossa Naantali ja Naantalin kylpylä. Espoon vihreä valtuustoryhmä oli kokoontunut sinne pitämään hallinnonkehittämisseminaariaan, ja he olivat pyytäneet minua kertomaan heille Turun johtamisjärjestelmästä. Kerroin kyllä heille, että kaikki, joille olin maininnut, mitä olin menossa tekemään, olivat alkaneet nauraa. Turun johtamisjärjestelmä ei ole se, mikä tulee ensimmäisenä mieleen, kun etsitään kelvollista järjestelmämallia. Mutta onneksi mietin asiaa toisenkin kerran. Espoolaisilla on jo nyt kohtalaisen hyvä järjestelmä. Kun he nyt keräämiensä ideoiden ja kokemusten pohjalta (niitä meillä turkulaisilla kyllä riittää) hiovat mallinsa täydelliseksi, me voimme mennä, kopioida mallin heiltä ja tuoda sen valmiina Turkuun. Näin kaikki hyötyvät ja maailma paranee! Eli esittelin siis tuotekehitysmielessä turkulaisen järjestelmän huonoja ja hyviä puolia, onneksi hyviäkin löytyi pienen vasullisen verran.

Maanantaina 27.8. oli taas vuorossa kaupunginvaltuusto. Merkittävin asia listalla oli kunta- ja palvelurakennehankkeen toimeenpanosuunnitelma ja kaupunkiseutusuunnitelma. Mikäpä siinä, papereissa oli kaikenlaisia hyviä ideoita yhteiseksi toiminnaksi. Se, mikä huolestuttaa, on tekstien alussa oleva lause: "Samalla, kun kunnat hyväksyvät kaupunkiseutusuunnitelman, ne hyväksyvät osallistuvansa Turun kaupunkiseudun kuntien yhteistyöhankkeisiin (= kaupunkiseutusuunnitelma ja sen liitteisiin kirjatut toimenpide-ehdotukset). Osallistuminen merkitsee ensi vaiheessa osallistumista yhteistyömahdollisuuden selvittämiseen.". Eli loppujen lopuksi kaikkien suurten sanojen jälkeen aiotaan vain selvittää mahdollisuuksia. Bullshit, sanoisivat JIMin Penn & Teller!

Tiistaina 28.8. koitti syksyn ensimmäisen tarkastuslautakunnan kokouksen hetki. Kävimme läpi kaupunkimme asioita yli kolmen tunnin ajan. Huh.

Tässäpä tämä, politiikan puolitoistaviikkoinen. Siviilipuolella remontti jatkuu uudessa kodissa ja koulussa kurssit ovat täydessä vauhdissa. Ilmalämpöpumppu on asennettu ja piano siirretty. Kirjaston kirjahyllyt ovat kasassa ja kirjojen muutto kesken. Vettä talossa ei ole, kun ei ole lämminvesivaraajaakaan. Vielä. Eikä pesuallasta. Eikä wc-pyttyä. Jonka hankkiminen on muuten osoittautunut uskomattoman monimutkaiseksi. Sitä helposti luulisi, että pytty kuin pytty, samaa p....kaahan ne kaikki nielevät. Vaan ei se ole ollenkaan niin, ei ollenkaan. En aiemmin edes tiennyt, että vessanpytyissä on näin paljon tietämistä! Vaan eiköhän tämä tästä etene piakkoin ihan kunnolla. Kiitos vaan remonttimiehille jo etukäteen!

Eka viikko takana, huh

Koulu alkoi, aika loppui. Siis vapaa aika, nyt eletään taas seuraavaan kesäkuuhun asti tiukkaakin tiukemmin kellon ja kalenterin orjana. Voi helevata, en paremmin sano. Töihin sinällään oli kiva mennä, oppilaiden ja kollegojen tapaaminen tuntui mukavalta. Mutta kotona tehtävän työn alkaminen ja kaikkinainen kiire ei. Jos jonain päivänä vaihdan ammattia, se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että en kerta kaikkiaan saa enää itseäni motivoitua iänikuiseen työpäivän jälkeiseen työhön kotona. Olisi niin mahdottoman mukava tehdä elämässä jotain muutakin. Muulloinkin, kuin kahtena ja puolena lomakuukautena.

Koulussa oli muuttunut muutakin kuin oppituntien pituus (ks. aiempi bloggaus 75 minuutin oppitunneista). Liki 30 vuoden jälkeen olemme saaneet uudet oppilastuolit ja pulpetinkannet! Tuolit menivät kesän aikana kokonaan uusiksi ja ovat nyt ergonomisesti paljon aiempaa paremmat. Vanhoista pulpeteista säilytettiin metalliset rungot, jotka näyttävät uusien kansien kanssa varsin siisteiltä.

Koulun keittiökin oli uusinut ruokalistaansa. Sianliha on jätetty ruokalistalta pois tiettyjä perinneruokia kuten joulukinkkua ja hernekeittoa lukuun ottamatta. Ruokailu käy näin yksinkertaisemmaksi kun sianlihaa syömättömien oppilaiden ei tarvitse olla ruoasta huolissaan. Sopii minulle mainiosti, eritoten kun lihatalot ovat samaan aikaan linjanneet geenirehukantojaan ja epämiellyttäviä näkemyksiään kuluttajan tiedontarpeen tyydyttämättä jättämisestä.

Koulun ohella on tullut painiskeltua taloremontin kanssa. Viimeisenä lomaviikonloppuna kävimme Turun messuilla, aikeenamme oli bongata sieltä joku ilmalämpöpumppuesittelijä. Löytyi kaksikin, joista toinen kävi jo tutkimassa torppaamme ja esittelemässä vaihtoehtojaan. Onnistunut esittely: nyt meistä on tulossa ilmalämpöpumpun omistajia. Hankinta on osa ilmastosyntiproggistamme. Suorasähkölämmitteinen talo on perkeleen keksintöjä, ja me olemme hankkineet sellaisen. On siis pakko pohtia, miten voimme parantaa talomme ekotasetta. Varaava puulämmitteinen vuolukiviuuni siellä jo on, ja aiemmat omistajat ovat sitä paljon käyttäneet. Omana ensimmäisenä toimenpiteenäni tilasin pytinkiin kaksihintajärjestelmän mukaista tuulisähköä - pitkäaikaisena tuulisähköasiakkaana onnistuin tiristämään sitä Turku Energialta. (Tuulisähkön ongelmahan on, että monin paikoin kapasiteetti on loppuun myyty eikä uutta rakenneta, vaikka kysyntää olisi.) Ilmalämpöpumpun hankinta oli jo ostohetkellä ostoslistalla. Muitakin energiahankintoja on tulossa. Lämpöeristystä on parannettava erityisesti alapohjasta, se pitäisi hoitaa vielä tänä syksynä. Ikkunoita pitää uusia ja huoltaa tiivistykset. Lisäksi patterit pitäisi uusia, liki neljäkymmentävuotiaina ne tuskin ovat energiatehokkuudeltaan parhaat mahdolliset.

Ostohetkellä ostoslistalla oli myös uusi lämminvesivaraaja. Vanha vuonna 1968 valmistettu varaaja oli valtava, varmaan 400 litrainen. Se on hohkannut saunaan ja kylpyhuoneeseen niin paljon hukkalämpöä, että mitään patteria ei saniteettitiloissa ole tarvittu. Talo on nähtävästi rakennettu varaajan ympärille, sillä suurin ongelmamme koko remontissa on, millä vanhan varaajan saa saunasta ulos. Nyt palkkaamamme remonttimies on kuorinut puolen saunan kokoisesta varaajasta pois metallikuoren ja paksut eristeet. Jäljelle jäi edelleen suuri alaston metallinen pötkelö, jonka halkaisija on yli 60 senttimetriä (kuvassa). Vaan miten sen saa ulos oviaukosta, jonka leveys on 57 senttimetriä? Oi voi voi. Pötkelön ulos saamiseen tarvitaan ammattilaista, joka laitteillaan pystyy saunassa pilkkomaan mötin useampaan osaan. Mitähän sekin tulee maksamaan? Erityisesti yhdistettynä muuhun kylppäriremonttiin: suihkun purkuun ja uuden eristyksen sekä kaakeloinnin tekoon, muuhun tarvittavaan laatoitukseen, putkiremonttiin, vesikalusteiden vaihtoon, kiukaan vaihtoon, uuden kuumavesivaraajan asennukseen ym. Saunan lattiaakin on valettava uusiksi, jotta siihen voi asentaa tarvittavan laatoituksen. Huoh. Halajamani keittiöremontti siirtyy selvästi odottamaan aikaa parempaa, ja joudun tämän talven katselemaan työhuoneestani pihamaalle harmaantuneiden ikkunoiden läpi. Pitää kai vaan jaksaa ajatella, että nämä korjaukset ovat nyt talon elinkaaren kannalta välttämättömiä, ja siksi niin ihania.

Energiatalouden suhteen jää vielä selvitettäväksi, mitä muuta sen eteen voisi jatkossa tehdä sähkölämmitteisessä talossa, jossa ei ole vesikiertojärjestelmää. Aurinkopaneelit katolle? Oma pikku tuulimylly? Saa antaa vinkkejä, jos on kertynyt kokemuksia sähkölämmitteisen omakotitalon osalta. Joka tapauksessa paljon uutta purtavaa entiselle kerrostaloasukkaalle…

Viime viikkoon mahtui myös kaupunginvaltuuston ylimääräinen kokous. Valtuusto kutsuttiin koolle käymään pohjakeskustelua Paras-hankkeen lausunnosta. En oikein ymmärrä niitä, jotka kritisoivat valtuuston kokousta turhaksi asialistan lyhyyden takia. Lista oli lyhyt, mutta asia sitäkin merkittävämpi ja juuri sellainen, joka kuuluu valtuustossa käsiteltäväksi. Oli perusteltua, että näin tärkeä asia tuotiin lähetekeskusteluun. Turun monesti moitittu ja suorastaan haukuttukin valtuusto näytti asiassa parhaita puoliaan: kykyä reippaaseen ja asialliseen poliittiseen keskusteluun. Voi miettiä, kumpi loppujen lopuksi onkaan parempi: valtuusto, joka kokoontuu usein, keskustelee paljon ja välillä jopa jaarittelee, vaiko valtuusto, joka toimii ripeästi, ei keskustele, pitää vain minimimäärän kokouksia ja nuijii annetut esitykset sellaisenaan. Demokratian ja kansanvallan puolustajana äänestän ensimmäisen vaihtoehdon puolesta.

Kaupunginvaltuustossa käytetyt lukuisat puheenvuorot olivat selkeästi kuntaliitosten puolella Turun seudulla. Turun kaupunginvaltuustosta käsin on kohtalaisen helppoa hahmottaa seudullinen tilanteemme: kaupunkirakenne hajaantuu hurjaa vauhtia, ja sillä on suuret taloudelliset ja ympäristölliset kustannukset. Hyviä puheenvuoroja kuntaliitosten seudullisista eduista käyttivät mielestäni mm. valtuutetut Perho, Niinistö ja Rinne. Esimerkiksi Maija Perho korosti puheenvuorossaan, että olennaista kuntaliitoskeskustelussa jatkossa on, mitä tarjottavaa Turulla on naapurikunnille. Etuina valtuutetut mainitsivat mm. seuraavaa: suuren kaupungin organisaatioon kertyneen asiantuntijuuden jakaminen ja tämän merkitys hyvinvointipalveluiden kuten vammaispalvelujen ja lastenhuollon turvaamisessa, yhdyskuntarakenteen järkevä kehittyminen eli asumisen ja palveluiden sijoittuminen ekologisesti ja taloudellisesti kestävällä tavalla, tasokkaan seudullisen joukkoliikenteen kehittyminen, muut yhteiset hankkeet kuten vaikkapa seudullinen rakennusvalvonta tai pikaraitiotie, seudulliset laajat viheralueverkostot, ruotsinkielinen opetus, alueellisesti kattava lukioverkko, erityis- ja erikoisluokat, hajautetut kulttuuripalvelut yhteisessä kiinteistökannassa, ennakoituun työvoimapulaan vastaaminen sekä verotulojen oikeudenmukainen jakautuminen. Haasteita tarjoavat yleisen muutosvastarinnan lisäksi esimerkiksi byrokratian lisääntymisen välttäminen sekä tehokkaan ja hyvin hoidetun organisaation aikaansaaminen.

Kokouksessa sattui myös minun kannaltani hupaisa sattumus. Olin kirjoittanut puheluonnokseeni, että jos kerran Suur-Turku on käsitteenä vastustettava, voisimme ryhtyä puhumaan Uus-Turusta. Uus-Turku -nimitykseen kiteytyisi myös kuntaliitoshankkeen edellyttämä turkulaisen poliittisen kulttuurin muutos. Nimi kuvaisi sitä, miten kuntaliitoksen tavoitteena ei olisi entistä suurempi nykyinen Turku, vaan uusiutunut, suorastaan uudesti syntynyt Turku: maantieteellisesti, väestöllisesti, kulttuurisesti, toiminnallisesti ja taloudellisesti nykyistä parempi ja kestävämpi kokonaisuus. Uusi Turku, joka on kykeneväinen vastaamaan tämän ajan haasteisiin. En kuitenkaan päässyt esittämään ideaani, sillä juuri minua ennen puheenvuoron käytti valtuutettu Tytti Seppänen, jonka ajatukset olivat kulkeneet hyvin pitkällä samoja ratoja. Omassa puheenvuorossani saatoin vain kannattaa valtuutettu Seppäsen esittämää erinomaista ajatusta :)!

Uutisointi valtuuston keskustelusta oli hieman omituista. Iltapäivälehtijulkisuuteen asti (ja tosielämässä tapahtunutta paljon suurempaan rooliin) pääsi lyhyehkö sanailu eli "hedelmäkeskustelu", jossa muutamat valtuutetut pohtivat puheenvuoroissaan sitä Turun maantieteellistä muotoa, joka palvelisi parhaiten seudun kehittymistä. Eli pitäisikö seudullisesti tavoitella Turkua, joka muistuttaisi päärynää, omenaa vaiko kurpitsaa? Keskustelu taisi saada alkunsa kaupunginjohtaja Pukkisen avauspuheenvuorossaan esittämästä ajatuksesta, että Turun maantieteellinen muoto ei nykyisellään ole tarkoituksenmukainen. Turku on maantieteellisesti pitkittäinen kunta mutta kaupunkiseudulla vallitsee poikittainen työssäkäyntialue. Turkua ympäröi laaja vyöhyke, jossa työpaikkaomavaraisuus on alle 40 %. Turullahan se on liki 130 %. Nykyiset kuntarajat johtavat siihen, että Turku joutuu suunnittelemaan asutuksen laajentamista saarille. Kunnallistekniikan rakentaminen Satavaan ja Kakskertaan olisi kuitenkin varsin kallista ja epätarkoituksenmukaista, se maksaisi 3,5 kertaa enemmän kuin rakentaminen mantereelle. Kokonaisuuden kannalta nykytilanteessa ei ole mieltä.

Tämä viikonloppu kului vihreän politiikanteon merkeissä. Tuore puoluehallitus vietti seminaaria Espoossa, ja minä istua tapitin paikalla puoluevaltuuskunnan puheenjohtajan ominaisuudessa. Uusi puoluehallitus kävi läpi ajankohtaisia poliittisia aiheita, omia työskentelytapojaan ja tulevaisuuden suunnittelua. Oli mukavaa tavata uusi puoluehallitus, mukana on uusia ja vanhoja tuttuja. Ja kiitos Eekulle lauantai-illan bileistä!

Ainoa verenpainetta nostava seikka viikonlopussa oli lähellä kokouspaikkaa Leppävaarassa, kauppakeskus Sellon yhteydessä sijaitseva hotelli, jossa yövyimme. Hotelli oli visuaalisesti hieno ja uusi, puhdasta skandinaavista tyyliä. Peti oli hyvä, huone siisti ja hiljainen, nukuin oikein hyvin, kiitos. Mutta asennoituminen asiakkaisiin, se tökki. Ynnä aamiaistarjoilu. Voi voi. Hotelli edusti modernia "turvallisuustyyliä", jota sydämestäni inhoan. Olen toki törmännyt vastaavaan joissain muissakin hotelleissa. En hyväksy tätä kehityssuuntaa, ja siksi rutisen asiasta aina moista kohdatessani.

"Turvallisuustyylinen hotelli" tarkoittaa hotellia, jossa hotelli maksimoi oman turvallisuutensa ja minimoi riskinsä asiakkaan kustannuksella. Hotellin komeaan vastaanottoon tullessa (nämä hotellit ovat usein uusia tai uusittuja, isoja ja aika mahtipontisia) nimen jälkeen ensimmäinen asia, mitä kysytään, on luottokortti. Ei suinkaan siksi, ettäkö hotelli epäilisi asiakkaan selviytyvän huoneen maksamisesta. Viikonlopun kokousmatkoilla olen yleensä liikkeellä ryhmävarauksen turvin, jolloin huoneen lasku menee kokouksen järjestäneen organisaation piikkiin, ja niin ovat monet muutkin. Luotto- tai pankkikorttia pyydetään etukäteen kuulemma siksi, että jotkut asiakkaat ovat lähteneet hotellista maksamatta minibaari- ja maksuTV-laskujaan. Ja siksi hotellit ovat valinneet, että kaikkiin asiakkaisiin suhtaudutaan potentiaalisina kriminaaleina. Hotelliin ei pääse, jos ei anna rekisteröidä pankkitietojaan. Sanoin virkailijalle, että ette te voi vaatia, että jokaisella ihmisellä pitää olla pankkikortti. Hän vastasi, että jos ei anna korttia, pitää maksaa käteinen maksu ennakkoon.

Mikä suhde asiakkaaseen tämä on? Asiakas on epäilyksenalainen, kunnes toisin todistetaan? Eikö hotelliliiketoimintaan kuulu enää mitään normaaleja hotellin pitämisen riskejä? Mitä kertoo yrityksen arvoista se, että luottamus asiakkaaseen on toissijaista ja oman edun maksimointi ensisijaista?

Tämänkaltaisissa hotelleissa pyritään luomaan myös valheellisia mielikuvia turvallisuudentunteesta. Esimerkiksi hotellien hisseissä on yleistynyt käytäntö, jossa hissin liikkeelle saamiseen tarvitaan avainkortti. Alaspäin pääsee sentään ilman avainta. Tunne lisääntyneestä turvallisuudesta on valheellinen, sillä ensimmäisenä hissiin menneen ja avainkorttia vilauttaneen perässä voi elevaattoriin ahtautua vaikka lauman verran ryöstäjä-raiskaaja-paloittelumurhaajia, jotka painavat vapaasti hissin nappia yhtä kerrosta ylemmäs. Kontrolli ei luo todellista turvaa, mutta sen sijaan se luo mielikuvaa, että on perusteltua epäillä jotain ongelmia turvallisuudessa. Ajatus kulkee niin, että kun kerran on kontrolli, kai siihen on oltava jokin syy. Yleensä näin ei kuitenkaan ole. Kyse on markkinointimielikuvien luomisesta.

Kotiin saatetaan sitten palata entistä turvattomamman tuntuisessa maailmassa. Yleisen turvattomuudentunteen luominen lisää huolestuneisuutta ja kotien turvallisuusjärjestelmien kauppaa, mutta laskee elämänlaatua. Vailla mitään asiaperusteita, yleensä on kyse tyhjästä stressaamisesta. Tästä syystä inhoan "turvallisuustyylisiä" hotelleja ja muita vastaavia valheellisia turvamuotikotkotuksia. Kunnon lukitus ovessa yleensä riittää.

Yksi hotellikortin käyttömuoto on kuitenkin sentään järkevä uudistus. Monissa hotelleissa on nykyisin tapana, että huoneeseen tultaessa on avainkortti asetettava oven pielessä olevaan asemaan, ja vasta sen jälkeen saa huoneessa sähkölaitteet päälle. Pois lähtiessä kortin poisto katkaisee virran kaikista sähkölaitteista. Tämä toiminto on oikeasti energiaa säästävä ja paloturvallisuutta lisäävä, ja myös kätevä tapa sammuttaa kaikki valot kertanyppäisyllä. Mainiota.

Muilta osin modernissa hotellissa oli modernit mokat. Huoneessa ei ollut kätevää vanhanaikaista hotelliopaskansiota, sitä kai pidetään "eilispäivän käyttöliittymänä". Sen sijaan hotellin palveluista oli teoriassa saatavilla tietoa huoneen TV:sta, joka oli uudenaikainen, hankalakäyttöinen ja erittäin hidas. Tietoteknisten lastentautien vuoksi tietoa ei juuri saanut. Haloo, ei kaikki vanha ole vanhentunutta! Aamiaistila oli pieni ja linjastot epäkäytännölliset, sinne muodostui hirmuiset jonot. Hissi oli uudenaikainen, hitaan varovainen ja ruuhkautunut. Käteviä ja paljon nopeampia portaita ei osunut näkökenttääni. Aamiaisella sai gluteenitonta leipää pyynnöstä, mutta esimerkiksi kaikki aamiaismurot olivat niin hienoja ja terveellisiä moniviljahunajavitamiinirinkuloita, että yksikään niistä ei sopinut keliaakikon ruokavalioon. G-merkintöjä ei ollut, mutta porkkana-appelsiinimehu oli sentään hyvää. Langaton verkko ei kuulunut huoneen hintaan, sen käyttö olisi maksanut viisi euroa (!) tunti tai 15 euroa vuorokausi. Olen patistanut vihreiden puoluetoimistoa, että joka kerta hotellia varatessa pitää normaalien esteettömyystiedustelujen lisäksi kysyä, kuuluuko huoneen tai kokoustilan hintaan langaton internet. Jos nettiä ei ole, tai se on kiskurihintainen, on syytä tarkastella muita mahdollisia hotellivaihtoehtoja. Me olemme sentään Suomen johtava tulevaisuuspuolue, meidän pitää potkia eteenpäin ubiikkiyhteiskunnan järkevää kehitystä.

Lopuksi lehdistösitaatti. Perjantain 17.8. Vihreä Lanka -lehdessä kolumnisti Niemeläinen (joka asemansa vuoksi tunnetusti kirjoittaa nimimerkillä) kiteytti monen politiikkaa seuraavan tunnot lohkaistessaan kohtalaisen ilkeästi mutta tavalla, joka erinomaisesti kuvaa demareiden tämänhetkistä tilannetta poliittisella pelikentällä: "Demareiden kiirastuli jatkuu synkeästä itsetutkiskelusta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia. Minimölkkysarjaan pudonnutta puheenjohtaja Eero Heinäluomaa ei käy kateeksi. Kahdentoista vuoden valtakauden jälkeen on työläs löytää uskottavia aiheita välikysymyksille. Vaikka kokoomusta tietysti sopii hiostaa palvelualojen palkankorotuslupausten syömisestä, alipalkatut hoitajat ja opettajat saattavat ihmetellä, mikseivät demarit nostaneet palkkoja hallituksessa istuessaan.". Niinpä. Kesän aikana on ollut jopa hieman masentavaa seurata, miten tiedotusvälineet ovat opposition kommentteja kaivatessaan esittäneet ensin Päivi Räsäsen, sitten Martti Korhosen ja lopuksi Jonkun Tavoittamansa Demarin näkemyksiä. Vaikka kuinka edustankin taas vaihteeksi hallituspuoluetta, pidän tietenkin aktiivista oppositiota demokratian oleellisena edellytyksenä. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että asiassa ollaan kohtalaisesti ns. kesäoleskeluhuoneessa elikkä pihalla, erityisesti johtavan oppositiopuolueen taholla.

Åbo Underrättelser jätteenpoltosta, Turun päätöksenteosta ja ministeri Lehtomäestä

Turun jätteenpolttolaitoksesta kiinnostuneet: kannattaa käydä tänään perjantaina lukaisemassa, mitä Åbo Underrättelserin päätoimittaja Torbjörn Kevin tykittää päivän lehdessä otsikolla "Sufflerad minister". Sävy on hieman toinen kuin eilisessä Tusarin pääkirjoituksessa. ÅU:n Ledare idag löytyy verkosta vain tämän perjantain ajan, sitten se katoaa bittitaivaaseen ja on luettavissa hyvinvarustetuissa kirjastoissa. Kirjoituksessa turkulainen päätöksenteko saa juuri ne madonluvut mitkä se tässä asiassa ansaitseekin. Ja nukkehallitsijan tavoin toiminut ministeri oman ansaitun osuutensa.

Tässä maistiaisiksi pari sitaattia:

Ensimmäinen irvokkaan tapahtumahistorian päätteeksi: " I augusti 2007 dyker miljöministern upp vid brännverket i Oriketo – uppenbart sufflerad av politiker och tjänstemän i Åbo stad. Så tydligt att hennes kommentarer blir ofrivilligt komiska – om det inte vore för att hela affären luktar dålig beslutskultur."

Ja kaksi lisää tekstin loppupuolelta:

”Hela Oriketo-processen måste betecknas som en beslutskulturell varg. Och så dyker självaste miljöministern upp och talar enligt ett manuskript hon uppenbart har fått av Åbopolitiker. Resultatet är att allt blir fel.”

"Toppå ligger ett litet stenkast från Oriketo, ett försumbart avstånd. Visste ministern alls var hon var, och vilken rutten beslutskultur hon kom att stöda?".

Ei jätteenpoltto niin huono idea olisi. Jos se tehtäisiin kunnollisen syntypaikkalajittelun jälkeen. Kun jäte olisi ensin tehty kierrätyspolttoaineeksi REFiä tuottavassa laitoksessa. Ja poltettaisiin tehokkaassa sähköä ja lämpöä tuottavassa laitoksessa, jossa REFin käytöllä voitaisiin korvata fossiilisia polttoaineita. Sellaisessa laitoksessa, joka jätteen määrän vähetessä pystyy teknisesti ja taloudellisesti mielekkäästi käyttämään muita ympäristölle ystävällisiä polttoaineita. Toki hyvien liikenneyhteyksien varrella mutta turvallisen etäällä asutuksesta. Lisäksi biojäte kerättäsiin erilleen mädättetäväksi. Biokaasulla voisi sitten ajattaa vaikka kaupunkiin hankittavia kaasubusseja.

Turkuun Orikedolle suunniteltu sekajätteen massapolttolaitos arinatekniikalla ei täytä ensimmäistäkään näistä kriteereistä.

Oi oi oi, ministeri Lehtomäki

Keskustalainen ympäristöministeri Paula Lehtomäki vieraili Turussa eilen tiistaina puolustamassa jätteenpolttoa. Lehtitiedot ovat tietysti lehtitietoja, mutta selattuani sekä Turun Sanomien, Åbo Underrättelserin että Turun Radion uutisoinnin, jokseenkin näin Lehtomäki on kantansa ilmaissut. (ÅU:n ja Turun Radion linkit ovat lyhytikäisiä ja tuskin toimivat enää huomenna torstaina, TR:n uutinen ei ehkä enää edes iltapäivästä).

Turun Sanomat 8.8.2007:

• Ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk) kannattaa uusien jätteenpolttolaitosten rakentamista. Hänen mukaansa on toivottavaa, että niiden rakentamisessa päästään mahdollisimman nopeasti toimiin. - Nykyisessä yhteiskunnassa on selvää, että jätteen tuottaminen kasvaa. Siihen nähden jätteenpoltto on järkevää toimintaa. Ympäristönormit huolehtivat siitä, ettei polttolaitoksista koidu isoa haittaa, Lehtomäki sanoo.
• Turussa tiistaina vieraillut Lehtomäki totesi jätteenpolton lisäämisen olevan hallitusohjelmassa, ja myös vihreiden sitoutuneen tiukasti siihen. Kyseessä on siis koko hallituksen kanta.
• Lehtomäki toivoi, että jätteenpolttolaitosten lupakäsittelyt eri puolilla maata saadaan mahdollisimman nopeiksi.
• Lehtomäki sanoo olevan olennaista, että polttolaitoksille löydetään paikka, joissa toimintaa voidaan jatkaa pitkään. Kannattavampaa ja ekologisempaa on, että polttolaitokset ovat asutuskeskusten lähellä. - Emme pääse yli siitä, että lähivuosinakin joku asuu näiden laitosten lähellä.

Åbo Underrättelser 8.8.2007:

• Det är beklagligt att motståndet mot avfallsförbränningsverket är så hårt i Åbo att ärendet nu behandlas i domstol. Det tycker miljöminister Paula Lehtomäki (centern), som i går besökte staden och det nuvarande avfallsförbränningsverket i Oriketo. – Jag har förståelse för att man inte vill ha ett avfallsförbränningsverk på sin bakgård. Men hur man än väljer placering är brännverket granne till någon. Placeringen är viktig för att undvika sopbilsrally. Brännverk ska inte placeras långt från bebyggelse, utan i närheten av stora trafikleder.
• Själv vände Lehtomäki det planerade förbränningsverket till någonting positivt. Avfallsförbränningsverk är inte vad de en gång var. – Utsläppsbegränsningarna är nuförtiden så stränga att ingen behöver oroa sig över utsläppen från brännverket. Det förbränningsverk som nu finns i Oriketo är gammalmodigt. Om det kommer ett nytt och modernt brännverk dit är det en förbättring, sade Lehtomäki.
• Lehtomäki ansåg också att Finland måste utveckla avfallsförbränningen, samtidigt som vi ska bli bättre på att sortera, återvinna och överhuvudtaget undvika att producera sopor. – Finland är bara i startgroparna vad gäller avfallsförbränning. Det vore bra att få igång ett välfungerande, modernt brännverk som visar att de negativa föreställningar som florerar inte stämmer.

Turun Radion haastatteluosuudessa ministeri piti jätteenpolttoa "tärkeänä jätteiden loppukäsittelymuotona ja kasvavana energiantuotantomuotona".

Oi oi oi, ministeri Lehtomäki. Puheissasi närästää monta asiaa. Jos saa suositella, niin miten olisi perehtyä ensin jätepolitiikkaan ympäristönäkökohtien vinkkelistä - ympäristöministerinä kun istutaan - ja miettiä sitten kannanottojaan tältä pohjalta. Tässä olisi muutama ongelmakohta uudelleen harkittavaksi:

1. Miten niin on selvää, että jätteen tuottaminen kasvaa??? Ministerin itsensä asia on nimenomaan huolehtia, että näin ei tapahdu. Mitä ministeri ja ministeriö aikoo ihan oikeasti ja tosielämässä tehdä sille, että jätteen määrä saadaan vähenemään? Jos ministeri ei tiedä, jätteen synnyn ehkäisy on jätelain ensisijainen tavoite. Jätekakkuakaan ei voi yhtaikaisesti syödä ja säästää: ei voi samaan aikaan vaatia lisää jätteenpolttoa, lisää kierrätystä ja lisää jätteensynnyn ehkäisyä ilman, että antaa huomattavan asiantuntemattoman vaikutelman.
2. Polttolaitokset energiantuotantopelin nappulana ovat märkä rätti vasten jätteiden määrän vähentämistaistelua. Miksi vähentää jätettä, kun sen polttamisesta saa rahaa? Jätteenpolttolaitoskeskustelussa on syytä tarkoin määrittää, millaista jätteenpolttoa kannattaa, jos kannattaa. Ja silti ensimmäisenä asialistalla on aina oltava jätteiden vähentäminen, ja sen jälkeen lajittelu ja kierrätys. Jos ei tätä käsitä, kannattaa perehtyä materiaalivirtojen ympäristötaseisiin.
3. Osoittaa kohtalaista teknologiauskovaisuutta kannattaa jätteenpolttolaitosten sijoittamista lähelle asutusta. Poltettaessa suuria määriä jätettä useita vuosikymmeniä (= laitoksen käyttöiän ajan) pienilläkin päästöpitoisuuksilla on merkitystä. Ministerin kannattaisi olla tietoinen myös siitä, että Turkuun on suunniteltu nimenomaan sekajätteen massapolttoon sopivaa arinalaitosta, jossa poltetaan myös biojätettä, ja se taas sisältää ruokasuolaa. Jos ministeri ei tiedä, mitä tämä merkitsee, kysyköön virkamiehiltään. Ja kysyköön siinä samassa, mikä on tämän ehdotetun polttolaitoksen energiataloudellinen merkitys verrattuna muihin laitosmalleihin.
4. Vihreiden kanta jätteenpolttoasiassa on selvä ja paperiin kirjattu. Se löytyy täältä. Näillä ehdoilla olemme suostuneet hallitusohjelman kirjaukseen. Mutta laitetaanpa jätteenpolton perusperiaatteet tännekin. Turkuun suunniteltu jätteenpolttolaitos ei kuitenkaan ainakaan tähän mennessä esitetyissä suunnitelmissa ole tarkoitettu täyttämään näitä kriteereitä. Ei ensimmäistäkään näistä.

• Jätteen energiana hyödyntäminen ei saa rikkoa jätehierarkiaa: Laitokset on mitoitettava selvästi nykyistä jätemäärää pienemmälle määrälle, jotta synnyn ehkäisylle ja materiaalihyötykäytön kehittymiselle jää tilaa. Lisäksi laitosten on oltava muutettavissa muilla polttoaineilla toimiviksi energiahyötykäyttöön jäävän jätteen määrän vähentyessä.
• Jätepolitiikan tuettava ilmastopoliittisia tavoitteita: Jätteiden hyödyntäminen energiana on kannatettavaa silloin, kun niin voidaan korvata fossiilisia polttoaineita, eikä hyödyntäminen johda päästöjen lisääntymiseen toisaalla. Biojätteen mädättämistä tulee edistää, jotta tämäkin ilmastohyöty saadaan käyttöön.
• Energiana hyödyntämisen on sovittava olemassa olevaan energiajärjestelmään: Valittavan polttoteknologian tulee olla sellainen, että sähkön ja lämmön tuotannon välisessä suhteessa päästään mahdollisimman lähelle olemassa olevia yhteistuotantolaitoksia. Vaihtoehtoisesti syntyvälle ”ylimääräiselle” lämmölle tulee olla kysyntää esimerkiksi teollisuuden prosessihöyrynä. Laitokset, joissa pystytään korvaamaan fossiilisia polttoaineita tehokkaassa sähkön ja lämmön yhteistuotannossa, ovat tällä hetkellä ympäristön ja talouden kannalta kestävin tapa hyödyntää jätteitä energiana. Tähän voidaan päästä joko rinnakkaispoltossa tai jätettä kaasuttamalla.
• Vihreät vastustaa sekajätteen massapolttoa, koska se vie pohjaa jätteen synnyn ehkäisyltä ja koska se ei sovi suomalaiseen sähkön ja lämmön yhteistuotantoon perustuvaan energiajärjestelmään.

Paula Lehtomäen valinta ympäristöministeriksi herätti keväällä puistatuksen tunnetta ympäristöväessä. Lehtomäellä on hyvän ministerin maine ulkomaankauppaministeriytensä ajoilta. Mutta hänen ympäristönäkökantansa tiedettiin edustavan perikeskustalais-kainuulaista traktorinäkökulmaa, johon usein liitetään pieni asiatiedon määrä ja vahvat mielipiteet. Ilmassa oli epäilystä siitä, että ympäristöministeri osoittautuisikin ympäristönsuojelijoita aamiaisenaan popsivaksi kainuulaissudeksi lampaan vaatteissa. Panin toivoni siihen, että koska Lehtomäkeä pidetään fiksuna ja oppivaisena, hän motivoituisi mielenkiintoisesta pestistä, olisi ministeriössä istuessaan kykeneväinen oppimaan myös ympäristö- ja luonnonsuojelualan asiatietoa, ja ottamaan ministerinä kantaa tältä pohjalta. Toistaiseksi suoritus ei vakuuta, mutta odotellaan nyt vielä kohenevia oppimistuloksia. Ja jotta ei tulisi kohtuuttomasti mollattua hallituskumppani keskustaa, totean, että keskustalaista löytyy kyllä muutamia ympäristöasiat hyvin hallitsevia poliitikkojakin. Toivottavasti hallituskauden päättyessä niihin lukeutuu myös ympäristöministeri Paula Lehtomäki.

Päivän testi

Päivän testi on tietysti Hesarin mais-nies ... eikun nais-mies -testi. Oletko mies vai nainen? Klikkaa täältä ja tsekkaa androgyyniutesi määrä. Mun tulos on 60-40. Eli olen kuulemma 60-prosenttisesti nainen ja 40-prosenttisesti mies. Minun grillimakkarassani saa olla palanutta pintaa :). Ja käytän hymiöitä. MOT.

Portaat on, ja tiedon portaillakin uusi aika: 75 minuuttia

Taloomme on viikonloppuna saatu uudet portaat! ISO kiitos avusta, Ari ja Eila! Olen tosi tyytyväinen, portaat on komeat ja muuttokin saadaan sujumaan turvallisesti. Ja pihaportaatkin saatiin suoristettua! Että voikin olla ihminen onnellinen portaista! (Portaiden huono puoli tietenkin on, että talo ei ole esteetön. Mutta luiskan avulla pääsisi kyllä tuolillakin, joten eiköhän se tarvittaessa järjesty.)


Tiedon portailtakin tuli tänään postia. Eli suomeksi: norssi lähetti tietoa koulun alkamisesta, syksyn parin ensimmäisen jakson lukujärjestykset ja vuoden kurssijaksotustaulukon. Tällä kertaa ohjeissa olikin tavallista enemmän ihmettelemistä, sillä norssimme yläkoulu ja lukio siirtyvät ensi viikolla 75 minuutin oppitunteihin. Ennen yksi kurssi eli yksi vuosiviikkotunti oli sama kuin viisi 45 minuutin oppituntia opetusta viikossa, jos kurssi oli sijoitettu yhteen jaksoon. (Meillä Turun Norssissa on viisijaksojärjestelmä lukuvuoden aikana, eli lukuvuosi jakaantuu viiteen jaksoon, joissa kaikissa on eri lukujärjestykset.) Yleensähän viisi (5) viikkotuntia jakaantuu kahdeksi kaksoistunniksi ja yhdeksi yksöistunniksi (2-2-1). Viisi tuntia saattoi joskus jakaantua myös viideksi yksöistunniksi (1-1-1-1-1), yhdeksi kolmois- ja yhdeksi kaksoistunniksi (3-2) tai yhdeksi kaksois- ja kolmeksi yksöistunniksi (2-1-1-1). Nyt yksi kurssi on sama kuin kolme 75 minuutin oppituntia, eli jos yksi kurssi sijoittuu kokonaisuudessaan yhteen jaksoon, se tarkoittaa kolmea 75 minuutin tuntia (1-1-1). Opetukseen käytettävän ajan määrä ei mitenkään muutu, sillä 5 x 45 min = 225 min ja 3 x 75 min = 225 min.


Päivän rytmitys toki muuttuu, ja oppituntien pituudet. Yläkoulussamme ja lukiossa on vastedes vain yhdenmittaisia oppitunteja: 75 minuuttia. Käytännössä koulupäivä tiivistyy: välituntien määrä vähenee, ja samoin tietysti valvontojen määrä. Suurin osa oppitunneista näyttää päättyvän klo 14.30, kun ne aiemmin päättyivät 15.05. Jos päivään kuuluu vielä viideskin tunti, se päättyy klo 16.00. Koulun alkamisaika (8.25) ei muutu.


Valvontojen määrän pieneneminen on riemullinen asia, mutta välituntien vähenemisen vaikutukset jäävät nähtäviksi. Joko tasarytmisyydestä ja hieman vähäisemmästä välituntimäärästä seuraa koulupäivän hienoinen rauhoittuminen, tai sitten sosiaaliset paineet siirtyvät purettaviksi oppitunneille. Epäilen ensimmäistä, sillä luulen, että iltapäivän levottomia välitunteja jää harva kaipaamaan. Oppituntirytmin tasaisuus voi olla omiaan luomaan levollisempaa koulufiilistä. Lisäksi lukujärjestyksien suunnittelu helpottuu, kun on olemassa vain yhdenlaisia tuntipalkkeja, ja koulun tilojen käyttö tehostuu, mikä on tilanahtautta potevissa opinahjoissa kaikille hyvä asia.


Uudistuksessa on toki haastetta niin meille opettajille kuin oppilaillekin. 45 minuutin rytmi voi olla uskomattoman syvällä selkäytimessä, kun sitä on elänyt koko oman kouluaikansa, ja sitten opettajilla tähän päälle vielä koko työuransa. Oletan, että osalla oppilaista herää tyytymättömyyttä aiheuttavaa muutosvastarintaa. On mietittävä, miten se käsitellään. Meidän opettajien on opittava rytmittämään työmme ja oppituntiemme sisällöt uudella tavalla, mikä vaatii aluksi varmaan paljon totuttelua. Uudistus teettää runsaasti lisätyötä ensimmäisenä vuonna, kun kaikki kurssien ja yksittäisten oppituntien sisällöt on aikataulutettava uudelleen. Positiivisena voi pitää sitä, että kun on saatava oppilaat viihtymään tauottomalla tunnilla 75 minuuttia, on opetukseen pakko ympätä paljon oppilaskeskeistä ainesta mukaan. Tuntien rakenne muuttuu varmasti.


Henkilökohtaisesti olen mielissäni yksöistuntien katoamisesta, ne ovat mielestäni olleet melkoista joutokäyntiä. Tunnin saa hädin tuskin alkamaan, kun sitä pitää jo ryhtyä lopettelemaan. Enemmän huolettaa se, onko 75 minuuttia liian lyhyt aika. Miten selviän oppiaineideni maastoretkistä, kun metsään tai järvelle siirtyminen vie aina paljon aikaa? Tai käynneistä vierailukohteissa? Muillakin oppiaineilla on varmasti samanlaisia ongelmia. Lisäksi alakoulumme jää vielä elämään "vanhaa aikaa", joten niillä opettajilla, jotka opettavat sekä ala- että yläkoulu/lukiossa, on omat ongelmansa. Vaan onhan ongelmia ollut entisessäkin järjestelmässä.


Jää nähtäväksi syksyn mittaan, millaiset ratkaisut näihin keksimme. Samat ongelmat ovat kai käyneet läpi kaikki ne koulut, jotka ovat jo siirtyneet uuteen järjestelmään. Kaipa heiltä saa vinkkiä ongelmakohdissa. Ainakin Oulun norssilaiset tuntuvat olevan tyytyväisiä uuteen järjestelmään, kun ovat sitä nyt eläneet jokusen vuoden.


Keväällä pohtiessani omaa kantaani uudistukseen, kysyin rehtorilta, olisiko uudessa järjestelmässä mahdollista saada vaikka viikon kaikki kolme tuntia yhteen putkeen yhtenä päivänä. Rehtori sanoi, että mikä ettei. Erityisesti biologiassa houkuttaisi kokeilla seiskan vesikurssilla ja kasin metsäkurssilla opetusta, jossa olisi yhtenä päivänä luokan kaikki viikon biologia esim. klo 8.25-13.00, eikä sitten paljoa muuta. Ainakin opetusmetodit muuttuisivat, ja varmaan oppimistuloksetkin. Ehkä ensi vuonna riittäisi jo intoa ja rohkeutta kokeilla tällaista mullistusta, kun nyt ensin saadaan tämä 75 minuutin rytmi toimimaan.


Eli uudistus summa summarum: olen kohtalaisen innoissani ja vain lievästi kauhuissani. Koulun ulkopuolisia tämä kohkaaminen 45 minuutin ja 75 minuutin erosta kaiketikin haukotuttaa, mutta koulun sisällä elävät kyllä tietävät, mistä maanjäristyksestä on kyse. Palaan kokemuksiin, kun niitä on kertynyt.


Koulun postista kävi myös ilmi, että kohtalaista vuoristorataa on ensi lukuvuonna tulossa. Jos kurssijaksotukset eivät muutu, on minulla ensimmäisessä jaksossa opetusta 10 tuntia ("vanhaksi ajaksi" muutettuna 16,7 oppituntia) , toisella 17 (vanhana aikana 28,4) , kolmannessa 3 (5), neljännessä 16 (26,7) ja viidennessä 5 (8,35). (Uudet tunnit pitää kertoa 1,67:lla, jolloin saa järkeenkäyvän opetustyöaika-arvion vanhalla työtuntimäärällä.) Kun tähän päälle lisätään kaikki opetusharjoittelijoiden ohjaus (ryhmäohjaus, yksilöohjaus, tuntisuunnitelmat, tuntipalautteet ym ym), välitunnit ja kaikki eri valvontatehtävät, luokanohjaajan tehtävät, koulun kokoukset ja projektit, muut kotkotukset ynnä kokeiden korjaaminen ja oppituntien suunnittelutyö, ynnä tietty luottamustehtävät, tarkoittaa pohja seuraavaa: 1: normaali työjakso. 2: täydellinen tappojakso. 3: lepojakso. 4: lähes täydellinen tappojakso. 5: lähes lepojakso. Mietin, pitäisikö pyytää rehtorilta hieman tasausta ainakin kakkoseen, ja ehkä neloseenkin. Toisaalta moisessa vuoristoradassa on hyvätkin puolensa: jos kakkosesta ja nelosesta selviää elävänä, on loppuosa työvuotta siedettävää tai erittäin siedettävää, ja harjoittelijoille riittää harjoiteltavia tunteja silloin, kun he ovat talossa. Kakkosjaksossa ovat lisähaasteena vielä omaa työtään aloittelevat opetusharjoittelijat, jolloin opiskelijoiden tarvitseman ohjauksen määrä on raskain mahdollinen. Viikkotuntimäärä koululla nousisi kevyesti pitkälti yli neljänkymmenen tunnin, ynnä kotityöt päälle. Täytyy vielä harkita, miten olisi paras toimia. Pidän vaihtelevasta työrytmistä, mutta liika voi todellakin olla joskus liikaa. Toisaalta kevyemmän jakson odotuksessa jaksaa painaa pitkääkin päivää.


Ehkä kokeilen tältä pohjalta. Uusi tuntijärjestelmä näyttää nimittäin johtavan siihen, että vaikka minulla on kakkosjaksossa vanhassa järjestelmässä huikeat liki 29 opetettavaa tuntia viikossa, vain maanantaipäivä näyttää päättyvän klo 16. Muut oppitunnit on merkitty päättyviksi klo 14.30. Vanhassa järjestelmässä oppitunnit olisivat taatusti venyneet suurimmaksi osaksi kolmeen tai neljään, joku ehkä viiteenkin. Hyppäreitä ei tosin nyt ole paljoa, joten iltapäivät kulunevat jokseenkin tyystin ohjauksen parissa. Toivottavasti tämä sopii myös opiskelijoille, eikä heillä on Educariumissa iltaluentoja...


Mitäpä muuta? Miehen työt alkoivat tänään, minulla on vapaata aikaa jäljellä vielä tämä viikko. Tuntuu tosi kivalta, että loman loppuminen ei merkinnyt muuttoa eri kaupunkeihin, kuten tähän asti on asian laita ollut. Kävimme eilen loman lopettajaisiksi katsomassa The Simpsons -leffan. Tykkäsin, oli tosi hupaisa puolitoistatuntinen. Eli 90 minuuttia ;).

Kotimaanmatkailua ja elintarvikeasiaa

Heinäkuun loppu tarjosi vaihteeksi muutakin kuin remonttia. Lähdimme mieheni kanssa sukutapaamiseen hänen isänpuoleisen sukunsa juurille Lapualle. Oli ihan leppoisaa: paljon minulle tuikituntemattomia ihmisiä, mutta juttu kulki silti. Suurin osa suvusta tuntuu asuvan aivan muualla Suomessa kuin Lapualla, vaan löytyi joukosta yksi hellanmaalainenkin.

Viikonlopun ohjelmaan kuului retkeilyä suvun kantapaikoilla (mielenkiintoista), käynti pohjalaisessa kotiseutumuseossa (hieno, katso kuvaa), sunnuntaiaamun jumalanpalvelus Lapuan tuomiokirkossa (tuli hyvä fiilis, kirkkokin oli hieno, katso kuvaa) ja kiertokävely hautausmaalla tutustumassa suvun hautoihin (edelleen mielenkiintoista).

Hautausmaalta löysin jotain, jollaista en muista ennen tavanneeni. Lapualla - ehkä laajemminkin Suomessa, en osaa sanoa - tuntuu olevan tapana koristella hautoja hiekkakoristeilla. Hiekkapäällysteisiä hautoja olen toki nähnyt ennenkin, mutta en muista kiinnittäneeni näin paljoa huomiota hiekkakuvioilla koristeluun. Aivan kuin vainajat makaisivat kuvioitujen hiekkatäkkien alla. Tavallaan hienoa hautausmaakulttuuria, mutta pikkupiru istui olkapäälläni kyselemässä, ulottuuko mainen kilpahenki vielä kuoleman ylikin. Eivät nimittäin olleet aivan pienitöisiä nämä koristeet. Luovuuttakin oli toki käytetty. No, päätelkää itse. Tässä muutama esimerkkihauta.

Pohjanmaalta matkamme jatkui äidinpuoleisen sukuni kantapaikoille Satakuntaan, Jämijärvelle. Olimme mökillä pari päivää ihan vain lepäämässä. Luimme kirjoja ja harjoitimme loppukesäistä lempiulkoiluani, sienipyöräilyä. Ajellaan hitaasti harjualueen hiekkateitä ja -polkuja ja bongataan sieniä. Löysin litroittain kantarelleja ja joitakin herkkutatteja. Nam!

Hämeenkankaan harjualue on laaja ja upea. Nykyisin siellä kulkee myös hyvät ulkoilureitistöt. Ongelma liikkumisessa on, että yleiset tiet, ulkoilutiet ja armeijan harjoitusalueelleen jättämät väylät muodostavat niin tiheän ja sokkeloisen verkoston, että tasaisessa mäntymetsässä (kuva alla) menee tosi helposti sekaisin suunnasta. Onneksi armeija harjoittelee yleensä kauempana, joten läheisillä alueilla saa pääosin liikkua vapaasti. Enemmän kulkua haittaavat sora-autot, harjua ollaan kärräämässä muualla kuorma kerrallaan (kuva alla). Tänä vuonna harjulla liikkuessa ilahduttivat erityisesti elinvoimaiset mäntykukkakasvustot (kuva alla). Näimme reissuillamme myös teeriä (neljä teertä? neljä teereä? neljä teeriä? mikä hitto on oikea taivutusmuoto???) ja neljätoista (!) kurkea laiduntamassa turvesuolla.

Kotiin paluu merkitsi paluuta remontin pariin. Syyskauden ensimmäinen (ja pelätty) esityslistakin kolahti postiluukusta. Esityslistat ovat varma kesäloman loppumisen merkki, ja siksi ensimmäistä ei oteta vastaan järin lämpimin tuntein. Vaan eiköhän tämä tästä, kun vauhtiin päästään.

Maalla oli kiva olla "uutissulussa", mutta kaupungissa on taas ilo lukea lehtiä. Torstain Helsingin Sanomista (2.8.) löytyi erinomaisen hyvä ja ajatuksia herättävä Vieraskynä-artikkeli, jossa Lontoossa asuva vapaa toimittaja Gwynne Dyer (josta en kyllä tiedä yhtään mitään, tunnustan sivistymättömyyteni) käsitteli ennustettua ruoan hinnan maailmanlaajuista nousua. Dyerin väite on, että halvan ruoan aika maapallolla on ohi. Edullista aikaa ehti kestää puoli vuosisataa. Dyer luettelee artikkelissaan kolme tekijää, jotka peruuttamattomasti nostavat ruoan hintaa ja ajavat maailman köyhiä entistä pahempaan ahdinkoon.

1. Väestön määrän kasvu lisää tarvittavan ravinnon määrää. Aasian maiden talouskasvu merkitsee sitä, että yhä useammat ihmiset alkavat syödä enemmän lihaa, ja karja taas tarvitsee ravinnokseen suuret määrät viljaa. Ruoantuotannon tehokkuus laskee. Rehun viljelypinta-ala on poissa suorasta ihmisruoantuotannosta, jolloin sekä viljan että lihan hinta nousee. Maailman köyhille lihan hinnalla ei ole merkitystä, koska eivät he syö sitä nytkään, mutta viljan hinnan nousu tietää nälkäongelman kasvua.
2. Biopolttoaineiden lisääntyminen siirtää suuria peltoaloja pois ruoantuotannosta. Ruoantuotannon ja energiantuotannon tiivis kytkös ei tiedä hyvää köyhille ihmisille, sillä öljyn hinnan nousu nostaa biopolttoaineiden hintoja ja haluttavuutta. Viljelijöillä kasvaa houkutus siirtyä ruoantuotannosta energiantuotantoon. Aasian kova kasvu takaa öljyn hinnan jatkuvan nousun. Dyer siteeraa amerikkalaisen Earth Policy Institute -ympäristöjärjestön vetäjää, ekonomisti Lester Brownia: "Tie on auki kilpailulle, jossa vastakkain ovat maailman 800 miljoonaa autonomistajaa ja kaksi miljardia kaikkein köyhintä". Dyerin mukaan ei ole vaikea arvata, kumpi vie pidemmän korren.
3. Pahinta on kuitenkin ilmaston lämpenemisen arvioidut vaikutukset maailman elintarviketuotantoon. Dyer siteeraa jälleen, tällä kertaa Environmental Research Letters -verkkojulkaisua. Jokainen puolen asteen nousu lämpötiloissa verottaa satoja kolmesta viiteen prosenttia. Jos lämpötilaa nousee kaksi astetta tällä vuosisadalla - kuten varovaisissa arvioissa esitetään - maapallon elintarviketuotanto vähenee 12-20 prosenttia. Esimerkiksi Intiassa elintarviketuotannon on arvioitu heikkenevän ilmastonmuutoksen myötä ainakin 25 prosenttia. Siis Intiassa! Yleisessä ahdingossa lisäruokaa ei saisi edes rahalla.

Dyerin loppulauselma on, että ruoan hinta suhteessa keskituloihin nousee tasolle, jollaista ei ole nähty 1800-luvun jälkeen. Ja takaisin ei ole paluuta, ei ainakaan meidän elinaikanamme.

Dyerin artikkeli on oiva puheenvuoro sekä biopolttoaine- että ilmastonmuutoskeskustelussa. Biopolttoaineet ovat ok, jos niitä valmistetaan jätteistä, risuista, lietteistä ja vastaavasta raaka-aineesta, eli tehdään ns. toisen sukupolven biopolttoaineita. Mutta biopolttoaineiden käyttöön pitää yhdistää koko liikennejärjestelmän ja liikkumisen muutos. Ilmastonmuutosta ei ratkaista sillä, että maaöljy korvataan pelloilla ja Brasiliassa kasvatettavalla bioöljyllä, ja muutoin autoilu jatkuu entisellään. Se on vastauksena yhtä kelvoton kuin ajatus siitä, että ydinvoima ratkaisee energiapulmat. Unelma vapaasta autoilusta on ohi. Förbi. Slut. Loppu. The End. Tarvitsemme autoille uusia energianlähteitä, ja tarvitsemme tehokkaampia autoja. Mutta tarvitsemme myös muutosta itse liikkumiseen: tehokkaampaa joukkoliikennettä, tehokkaampaa kevyttä liikennettä, tehokkaampaa tiedonsiirtoa ihmisten sijaan, ja tehokkaampaa maankäyttöä, jotta liikuttavien matkojen pituuksia saadaan vähenemään.

Monet vihreät ovat olleet biopolttoaineiden suhteen hieman epäileväisiä, vaikka toisaalta niitä on myös kannatettu. Ongelma on, että pitäisi pystyä aina tarkasti määrittelemään, mistä puhutaan, kun puhutaan biopolttoaineista. Öljylle pitää löytää korvaavia ja ilmastoneutraaleja vaihtoehtoja, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Vaihtoehtoisten polttoaineiden on täytettävä aidosti kestävän kehityksen vaatimukset, jotta niiden käyttöönottoa voidaan puoltaa.

Omassa arkielämässä elintarviketuotannon pulmat ovat kylläkin viime aikoina olleet hieman toisen suuntaisia. Olemme nyt ensimmäistä kertaa elämässämme omenapuun omistajia. Vaan mitäpä niillä omenoilla tekisi, kas siinä pulma. Hilloamisinnostuksellani on aika ahtaat rajat, ja ajankäyttökin vaatisi toisenlaisia painotuksia. Keitettyäni ensin omenariisipuuroa ja sitten omenakiisseliä, ja suunniteltuani omenapiirakan paistamista, aloitin siirtymisen vaiheeseen kaksi, eli kännykän puhelinluettelon selaamiseen. Kuka tuttavapiiristä saattaisi olla omenoiden tarpeessa? Olin onnekas: omenavieraita on jo käynyt, ja aion jatkaa markkinointia edelleen, kunhan seuraavien puiden hedelmät kypsyvät.

Omenapiirakka on tietysti iisi tapa hävittää omenoita. Naistenlehdet pursuavat piirakkaohjeita. Jokseenkin yhtä helppoa on löytää uuniomenoiden tai omenapaistoksen resepti. Pakastaakin voi, ja hillota ja mehustaa, jos kärsivällisyyttä riittää. Vaan olisiko vielä jotain muuta tapaa?

Omena-porsaanlihapadan reseptin sijaan kaivoin esiin vanhan suomalaisen klassikon, Gummeruksen Maija keittää -kirjan, jonka ensimmäinen painos on peräisin kaiketikin vuodelta 1949. (Tätini, jotka aikoinaan joutuivat opiskelemaan kotitaloutta tämän kirjan johdatuksella, tuntevat sen edelleen Muija keittää -kirjana. Mieheni taas kehitteli kirjasta modernin naisen Muijalla keittää -version, jonka ensimmäinen (ja ainoa) ohje kuuluu: "Missä vitussa on se pitsataksin numero?!".)

No oli miten oli, Maija keittää -kirja on oiva apu silloin, kun etsii jonkin perinteisen suomalaisruoan reseptiä, tai ei tiedä, mitä tekisi entisaikaan saatavilla olleen ruoka-aineen kanssa. Kirjasta ei todellakaan kannata etsiä hallouminpaistoreseptiä tai ohjetta focaccian tekoon. Vaan annas olla, jos tarvitset tietoa siitä, miten tehdään jänispaisti, kääresyltty, silakkalaatikko, vatkattu marjapuuro tai karviaismarjakiisseli, tai mihin kaikkeen voisi loppusijoittaa runsaan pinaattisadon. Maija kyllä kertoo.

Maijan avulla kehittelin myös omenakiisselireseptin, jonka voin panna tänne muiden omenaongelmaisten iloksi. Tästä tuli nimittäin ihan hyvää.

Pese, puhdista ja pilko omenoita pieniksi paloiksi puolen litran - vajaan litran verran. Mittaa kattilaan 1 litra vettä. Pane vesi kuumenemaan ja lisää omenat. Lisää sokeria omenoiden makeusasteesta riippuen 1-2 desiä. Pane kattilaan myös kanelitanko ja 3-4 neilikkaa. Kun keitto kiehuu, pienennä lämpöä ja anna keiton kiehua hiljalleen ainakin puolisen tuntia. Omenanpalojen tulee pehmetä kunnolla. Kun omenat ovat pehmeitä, poista kattilasta kaneli ja kokonaiset neilikat. Nosta keitto liedeltä ja soseuta se sauvasekottimella tasaiseksi. (Sori, Maija! Tässä kohden tultiin nykyaikaan.) Jos omenanpalojen kuoret eivät soseudu tasaiseksi vaan jäävät keittoon näkyville, siivilöi keitto tässä vaiheessa. Pane sitten keitto takaisin kattilaan. Tarkista maku, lisää tarvittaessa sokeria. Voit lisätä myös vajaan teelusikallisen vaniljasokeria, jos siltä tuntuu. Liuota 1 desilitraan kylmää vettä 3-4 ruokalusikallista perunajauhoa. Kaada suurus keittoon vähitellen ja sekoita koko ajan. Kuumenna kiehuvaksi, mutta älä keitä enää. Halutessasi voit lisätä valmiiseen keittoon puserrettua sitruunamehua. Kaada kiisseli jäähtymään tarjoiluastiaan. Sokeroi pinta. Tarjoa sellaisenaan tai vaikkapa vaniljakastiketilkan kera.

Reseptin nerokkuus on siinä, että se toimii erinomaisesti myös matoisilla kotipihaomenoilla. Kokeiltu juttu, katsokaas. Soseuttamisen jälkeen lusikasta ei löydy madonpäätä eikä madonreikäistä omenanpalaa. Tätä voisikin tilanteen mukaan kutsua myös omenamatokiisseliksi :), mutta ainakaan lapsiperheissä ei ehkä sittenkään kannata...

PS. Täytin tänään perjantaina kunnianarvoisat 42 vuotta. Päivän kunniaksi postista kolahti synttärikorttien sijaan Hyvä Terveys -lehden näytelahja: Tena Lady Mini Magic. On kuulemma "yhtä huomaamaton kuin pikkuhousunsuoja mutta kahdeksan kertaa kuivempi". Auts. Tai D'oh!, kuten Homer S sanoisi.