Päivät muistuttavat toisiaan

Remontti etenee hiljalleen. Olemme melkein joka päivä raahautuneet työmaalle cityihmisen aikoihin (eli puolenpäivän jälkeen), ja heiluttaneet pensseliä ja telaa iltamyöhään. Nyt olemme edenneet niin paljon, että voimme heiluttaa jo muitakin työkaluja. Maalausremontti alkaa pääosin olla valmis. Ja onkin jo aika, sillä moni muu homma odottaa tekijäänsä, ja lomakin alkaa olla lopuillaan. Talo alkaa vähitellen näyttää meidän näköiseltämme - eli kodilta. Ystäväni B kävi katsomassa taloa, kierteli ja käänteli päätään, alkoi myhäillä ja kiteytti sitten: "Tää on rrrock!". Jee jee!

Joten eipä tässä paljoakaan muuta. En ole kaivannut pätkääkään sen enempää opettamista kuin politiikkaakaan - terve jokakesäinen merkki siitä, että oma identiteetti on vieläkin itsellinen eikä kiinni ulkoisista asemista ja tehtävistä. Kulmiani kohautellen olen tosin seurannut keskustelua pääministeri Vanhasen "suut suppuun" -linjasta. En oikein tiedä, kumpi on totta. Se, että media on ymmärtänyt väärin Vanhasen tarkoittaman viestin sävyn (kuten Paavo Lipponen tänään Turun Sanomien kolumnissaan jyrisee), vai se, että Vanhanen on ymmärtänyt väärin demokraattisen päätöksentekojärjestelmän perusidean. Oli miten oli, olennaista on, että päätettävistä asioista keskustellaan ennen päätöksentekoa, jotta päätöksenteon jälkeisen keskustelun ja kritiikin tarve vähenee. On tietysti ironisen surkuhupaisaa, että juuri meillä Suomessa, jossa poliittinen keskustelu on jokseenkin laimeaa, viriää tälläinen suurimittainen keskustelu siitä, milloin politiikassa kuuluu keskustella ja milloin ei. Suomi - ikinuori demokratia, iästään huolimatta?

Mä kirjan luin

Ei elämä voi olla pelkkää seinänmaalausta. Välillä on pakko lukeakin jotain. Eli luvassa pari kirjakatsausta kotimaisiin kirjailijattariin. Taitavat olla suurimmaksi osaksi alekoreista mukaan tarttuneita pokkariversioita.

Luin toisen Outi Pakkaseni: Kuolema käy jatkoilla (Otava/Loisto, 1997). Tykkäsin tästä enemmän kuin neitsytPakkasestani (ks. blogi jostain juhannuksen tienoilta). Mutta loppu oli tässäkin vähän, no, löpsy. Joka tapauksessa täytyy tutustua Pakkasen tuotantoon laajemmaltikin. Hupaisaa opuksessa oli, että sen tapahtumat sijoittuivat tismalleen mieheni entisille Helsingin kotinurkille: Lönkalle, Bulsalle, Uudenmaankadulle, Albertinkadulle, ravintola Kynsilaukkaan (nam!) jne. Koska kirja sijoittui edelliselle vuosikymmenelle (ja -sadalle), siellä oli paljon minunkin muistoihini jääneitä, mutta jo todellisuudesta kadonneita liikeyrityksiä: Hietalahden torin kauppahalli, Albertinkadun Alko, ravintola Bulevardia jne. Kiva lukukokemus henkilökohtaisin pluspainotuksin.

Luin myös Riitta Jalosen "Kuvittele itsellesi mies" (Tammi/Loisto, 2005). Tästä olin joskus aikoinaan lukenut arvostelut, ja siksi kirja tarttui marketista matkaan. Koin kirjan ristiriitaisesti. Se oli hyvin kirjoitettu, mutta päähenkilöt olivat mielestäni tosi nössöjä. Olisi tehnyt mieli karjaista ja ravistella päähenkilöitä, että lakatkaa nyt hyvät naiset miettimästä peikonlehden lehtiasentoja ja sanomaa sekä muita joutavanpäiväisyyksiä, ja tarttukaa kiinni todelliseen. Ja heittäkää se dorka Kalevi hemmetin kuuseen. Mahdottoman pitkäpiimäisiä ihmisiä nämä kaksi päähenkilöä, vaimo ja rakastajatar. Kenellä miehellä voisi muka olla kaksi näin elämästä vieraantunutta naista?

Kolmas lukemani suomalaisen naiskirjailijan opus oli kolmikosta antoisin: Riina Katajavuoren "Lahjat" (Tammi/Loisto, 2004). Tämänkään kirjan maailma ei ollut minulle siitä tutuimmasta päästä (kahden pienen lapsen kotiäidin pohdintaa ja arkipäivää). Mutta voi nenä, mitä kielenkäyttöä! Oli todellinen ilo lukea näin rikkaasti ilmaistua suomen kieltä. Tässä malliksi kaksi lyhyttä sitaattia. Minusta nämä ovat hurmaavia kiteytyksiä pikkulapsista ja pienistä hetkistä onnea.

• s. 7 "Patesta ja Osmosta olisi voinut tehdä eläindokumentin. Kalsariapinat pissasivat metsään, miekkailivat muovimiekoilla, riitelivät tennispalloista, rymysivät teltassa ja rakensivat haloista muurahaisille pesän. Vastaleikattu ruoho tuoksui."
• s. 173 "Tuulia alkoi ymmärtää, miksi lastenkirjojen päähenkilöt olivat eläimiä. Lapset muistuttivat enemmän eläintä kuin ihmistä. Häntä heilui, tassut läpsivät, kynsi sivalsi. Kanerva hölkötti parketilla kuin kultaisen noutajan pentu ja liukastui kaarteissa."

Ja löytyipä kirjasta oma nimikko-otsikkonsa meille asuntovelkaisillekin: "Luku 18 He ovat heittäytyneet kohtalon virran vietäviksi, kohtalo kestää noin kaksikymmentä vuotta, korkojen kehityksestä riippuen".

Kiitos Katajavuorelle kesän tähän asti antoisimmasta kirjapläjäyksestä!

PS. Remonttiprojektiraportti: olohuoneen pitkä seinä on nyt voimakkaan punainen. Makuuhuone on pääosin valkoinen, tänään tilasimme tapetit sänkyseinälle. Olemme käyneet katsastamassa mahdottoman määrän pakastinkaappeja ja pesukoneita, mutta kuka niistä selvän ottaa. Malleja on viittä vaille pirusti, valmistajat ja myyjät lupaavat yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista. Kuluttajalehtien testauksista ei ole juurikaan apua. Jokainen silti tietää, että koneissa on eroja. Vaan miten erot saisi selville? Ja mikä merkitys eroilla on? Olohan on kuin ... hetkinen! Olo on kuin äänestäjällä vaalien alla?

Persoonallisuuspaljastuksia remontin keskeltä

Maalaustyö etenee maltillisesti huone huoneelta. Tämä ei ole ensimmäinen yhteinen remonttimme, vaikka ensimmäinen yhteinen koti onkin (yhdeksän yhteisen vuoden jälkeen...). Edellisen kerran remontoimme vajaa neljä vuotta sitten nykyistä Vasaramäen kotiani. Työnjako toimii siis kohtalaisen lutviutuneesti. Minä sanon, mitä tehdään, ja mies tekee, mitä parhaaksi näkee.

Ei vaan, työnjakoa määrittää aika pitkälle se, että en ole erityisen kätevä tai kokenut puutöissä. Teen, mitä tehtäväkseni neuvotellaan, ja hoidan lisäksi ruokahuollon. Mies tuntuu onneksi hoitavan kaiken muun :). Maalisuti pysyy kyllä minunkin kädessäni. Olkapää ei vain nytkään tunnu kestävän telaamista, joten telan käyttö ja "suurten linjojen maalaaminen" jää pääosin miehen tehtäväksi. Minulle lankeaa siis nysvääminen, eli tarkkuutta vaativat pensselihommat. Olenkin nysvännyt mm. keittiön ikkunapuitteita pari iltaa (meillä on keittiössä aikas monta ikkunaa...).

Koska talon seinät on aitoon 1960-luvun tyyliin tehty lastulevystä, olen kehittänyt taitojani myös "rakomaalarina", eli nysvännyt lastulevyjen välisiä rakoja pienellä ja vielä pienemmällä pensselillä. Ne, jotka minut paremmin tuntevat, tietävät, että en kotioloissa ole maailman kärsivällisimpiä ihmisiä. Nysväyshommat eivät siis aina suju ilman hampaiden kiristelyä, en ole sydämeltäni aivan näin pienten linjojen ihminen. Mutta meneehän tämä, kun Groove FM suo antimiaan kaiuttimien täydeltä.Varmaankin täytyy lähettää Groovelle kiitoskirje remontin valmistuttua, olisikohan pensselinheiluttamisesta mahtanut tulla mitään ilman groovesykkeen jytkettä?

Remontti on taas paljastanut meidän erityiset friikkipiirteemme. Olemme molemmat siinä mielessä samanlaisia ihmisinä, että meillä kummallakin on sekä voimakkaan perfektionistiset että hyvinkin suurpiirteiset piirteemme, jotka tosin kohdistuvat eri asioihin. Siis suurpiirteisiä täydellisyydentavoittelijoita molemmat. Käytännön maalaushommissa tämä tarkoittaa mm. seuraavaa.

Keskustelu nro 1

Mies: Lasketaas, paljonko sitä maalia oikein tarvitaan. Noita kaappien taakse tulevia seiniä ei tarvii maalata, kun eihän ne näy mihinkään niiden keittiön/kirjaston/työhuoneen koko seinän peittävien kaappien takaa.
Minä: Jaa ei tarvii vai?! Totta kai ne tarvii maalata!
Mies: Miten niin? Eihän ne näy yhtään mihinkään! No mä lasken tähän nyt sitten kertamaalauksen.
Minä: Ei käy. Kyllä ne on maalattava ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin seinät, vaikka ne ei näkyiskään minnekään. Lasket ne maalit sinne ostoslistaan, ainakin kahteen kertaan.
Mies: Minkä ihmeen takia? Mitä väliä näillä taustoilla oikein on? Tähänhän tulee ne hyllyt eteen. Ei näitä kukaan näe!
Minä: No ei näekään. Mut se riittää, että mä tiedän, että ne on kunnolla maalattu. En mä voi tuntea, että nää on huolella maalattu, jos mä tiedän, et ne ei oo. Ne maalataan kahteen kertaan.

Ja niin kaikki maalataan kahteen kertaan. Ainakin kahteen.

Keskustelu nro 2

Minä: Ooksä tosissas, että sä meinaat irrottaa noi kaikki pistokkeet? Ja tuuletusluukkujen kahvat? Ja jalkalistat? Ja verholistat? Ja noi ilmaluukutkin???
Mies: No totta kai. Jos näitä ei irrota, näihin tulee maalitahroja.
Minä: Niin, mutta väliä sillä sitten on? Hirvee homma tossa...
Mies: Totta kai sillä on väliä. Se on tosi ärsyttävää, kun näkee, että on maalattu päälle. Katto nyt tossakin, kun on sotkettu tota ikkunankahvaa. Ja tätä ilmaluukkua!!
Minä: Jaa mitä kahvaa? Ai tätä. Mut täähän on ihan siisti. Ja must toi luukku on ihan okei, en mä edes huomannut että se oli maalattu.
Mies: No ei todellakaan ole ok. Katso nyt. Maalia on tossa ja tossa... ja tossakin. Mä otan ne irti, että ne ei sotkeudu lisää. Jos näitä metalliosia liottaa, maali pehmenee ja sen voi raapia näistä irti karhunkielellä. Mä kokeilin eilen, hyvin lähti. Voisit sä tehdä nää, kun oot saanut ne raot maalattua?
Minä (typerys): Okei.
.... yli tunnin kuluttua...
Minä: No tuu nyt kattomaan! Mä oon saakeli nysvännyt näitä kahta luukkua ja kahvaa ainakin tunnin, ja mun kynnet on tuhoutunut. No, onks nyt hyvä?
Mies: Joo, näyttää oikein hyvältä. Ootas vähän, onks tossa vielä... on, ota tosta vielä vähän.
Minä (raivoisan hinkkaushetken jälkeen): No?
Mies: Joo, nyt on hyvä. Kato nyt kun on siisti, melkein kuin uusi.
Minä (jo leppoisammin): No joo, onhan se ihan hyvän näköinen...
Mies: Kuule, hinkkaisitko vielä nää muutamat ruuvit puhtaiksi? (Kolauttaa ruuvit pesualtaaseen.) Vain kannat, ei tarvii kierteitä. Kun näiskin on tätä maalia...

Nämä samat keskustelut käytiin muuten edellisen kerran vajaa neljä vuotta sitten. Jokseenkin sanatarkasti. Mutta tää onkin aika huolella maalattu kämppä, ja niin näyttää tulevan seuraavastakin ;).

Lisäydinvoiman kannatus odotetussa laskussa

No vihdoin tuli tämäkin odotettu uutinen: lisäydinvoiman kannatus on romahtanut. Kysely on Etelä-Suomen Sanomien ja Satakunnan Kansan tuotosta. En ole pätkääkään hämmästynyt. Ydinvoima-aalto, joka Lipposen ja muiden ydinvoimafanaatikkojen loiskuttamana pyyhkäisi Suomen yli, on asettunut omaan kuivuvaan uomaansa.

Syynä aallon ansaittuun kuolemaan tuskin ovat yksinomaan Olkiluodon ydinvoimalatyömaan vaikeudet. Vaikka eivät ne toki ole olleet omiaan herättämään luottamusta tämän vaarallisen energiantuotantomuodon turvallisuuteen kaikissa tilanteissa, kaikkina aikoina, kaikenlaisella osaamiselle ja henkilökunnalla. Ydinvoimamania on alkanut asettua oikeisiin asiayhteyksiinsä akselilla Suomi - muu maailma. Kansalaiset eivät halua Suomesta Euroopan ydinvoimalaparatiisia. Muutkin kuin vihreät ovat alkaneet ymmärtää, miten kätevää olisi lukuisille naapurimaille ostaa Suomesta ydinvoimalla tuotettua sähköä, ja miten nokkela bisnes tämä joillekin olisi.

Me olemme saaneet nähdä ja lukea, miten muu maailma etsii ja käyttää vaihtoehtoisia energiatuotantomuotoja: tuulta, aurinkoa, biovoimaa. Suomi taas käyttää Euroopan maista esimerkiksi vähiten tuulisähköä, mikä on oiva esimerkki siitä, mille takapajula-asteelle olemme energia-asioissa pudoneet. Moni on alkanut ymmärtää, että ilmastonmuutoksen ratkaisuksi on olemassa paljon muitakin vaihtoehtoja kuin vaarallinen ja kallis ydinvoima, ja että näitä vaihtoehtoja pidetään muualla maailmassa aivan realistisina, niitä käytetään ja rakennetaan lisää. Moni on hahmottanut senkin, että ilmastonmuutoksen torjuntaan ei riitä vastaukseksi sähkön tuottaminen ydinvoimalla, vaan tarvittavat ratkaisut ovat paljon paljon monialaisempia. Energiakysymys on vain osa vastausta, ja ydinvoima siinä kuin kärpäsen kakka Itämeressä. Ydinvoiman riskit taas ovat hyötyihin verrattuna aivan toista mittaluokkaa.

Tsemppiä vaan Oras Tynkkyselle ilmastopolitiikan asiantuntijaduuniin! Paljon on työtä tehtävänä, jotta Suomi pääsee energiakysymyksissä takaisin niille edistyksen kärryille, joille maamme kuuluu.

On tänään ollut muitakin mukavia uutisia. Haluan esittää kiitokseni ministeri Sirkka-Liisa Anttilalle (kesk), joka on esittänyt toivomuksen, että "geenimuunnelluilla rehuilla lihaa tuottavat ja jalostavat yritykset merkitsisivät tuotteensa vapaaehtoisesti". Tämä on vähintä, mitä lihafirmat mielestäni voivat tehdä, jos ne kerran aikovat hyväksyä GM-soijan käytön sikojen rehuissa. Elintarviketeollisuusliitto ja Suomen Lihateollisuusyhdistyshän ovat ottaneet GM-soijan käyttöön myönteisen kannan.

En kuulu niihin, joiden mielestä geenitekniikka on suoraan perkeleestä, ja tietynlaisen geenitekniikan käytön hyväksyn aivan täysin. Elintarvikepuolella GMOjen (GeeniMuunneltujen Organismien) käytössä on kuitenkin oltava erittäin tarkka. Kuluttajalla on säilyttävä vapaus valita, syökö hän geeniteknisesti muunneltua ruokaa vai ei. Tämä koskee myös ravinnoksi käytettävien eläinten ruokintaa. Esimerkiksi GM-soijan muuntelussa on kyse lajirajat ylittävästä geenisiirrosta, eikä suinkaan siitä, että geenejä olisi siirretty kahden ominaisuuksiltaan erilaisen soijan välillä. Selvät pakkausmerkinnät ovat välttämättömyys, kuluttajan on saatava helppolukuinen tieto siitä, on ruoka gm-vapaata vai ei.

Parasta kuitenkin olisi, että Suomi julistettaisiin gm-vapaaksi maaksi, ja puhtaus ja luonnollisuus olisi se valtti, jolla ruoantuotantomme maailmassa kilpailisi. Nyt elintarviketeollisuus on kertaryminällä romuttamassa tämän mahdollisuuden. Ainastaan luomu jää kuluttajan taatusti gm-vapaaksi turvavyöhykkeeksi. Eilen olikin jo lähikaupasta rasvaton luomumaito loppu, ja tänään epätavallisesti myös luomukevytmaito. Liekö osoitus kuluttajien aktivoitumisesta? Jos näin on, kalikka kolahtaa väärään nilkkaan, vaikka luomumaito minusta onkin parempaa kuin tavallinen. Maitotuotantohan on ilmoittanut, että he eivät aio siirtyä gm-rehuun. Nyt äkkiä luomulihaa tiskeihin!

Yksityiselämästä: kenkälaatikon remontti etenee hiljalleen. Keittiö on saanut kelta-valkoisen värinsä, ja eteinen iloisen vihreän. Sanoisin suorastaan limen, jos lime ei olisi värinä niin passé ;). Ruokatilassa tapahtui hämmästyttävä muutos: tila oli omituisen synkkä, vaaleasta värityksestä huolimatta. Nyt keltainen sai kuin auringon paistamaan: tila muutti kertaheitolla luonnettaan. Olin suorastaan hämmästynyt ilmiön voimakkuudesta! Joku muu voi sitten olla hämmästynyt keltaisen voimakkuudesta, kunhan visiittiasteelle päästään...

Punainen kukko mätien käytäntöjen lähettiläänä

Torstainen Strandellin puutalopalo Koulukadun ja Eerikinkadun kulmassa on ollut lehtiotsikoissa tänään lauantainakin.

Turun Sanomat otsikoi: Koulukadun puutalon palo mahdollisesti tuhopoltto.

Hesari sanoo saman: Turun puutalopalo luultavimmin ihmisen aiheuttama.

Åbo Underrättelseria en ole nähnyt, mutta niukka verkkoversio kertoo Carina Holmin jutussa otsikolla Sorgligt öde , että ”Att vara ett fristående kvarvarande trähus från slutet av 1800-talet är ingen lätt match i Åbo.”

Kukaan ei tunnu uskovan palon syttyneen itsestään. Kiinteistön omistavan pörssiyhtiö Spondan aluejohtaja Vesa Eronen toteaa, että "taloissa ei ole sähköjä tai tulisijoja, jotka olisivat voineet syttyä palamaan itsestään".

Turun Sanomat aprikoi myös talojen tulevaisuutta jutussa "Yksi vaihtoehto on säilyttää vain Eerikinkadun talo". Tässä lehtiartikkelista löytyviä eri tahojen kantoja:

• "Ympäristö- ja kaavoituslautakunnan puheenjohtaja Jorma Hellstén (sd) pitää mahdollisena ratkaisua, jossa vain palolta säästynyt Eerikinkadun talo suojeltaisiin.
• Spondan aluejohtaja Vesa Eronen ei sulje sitä kokonaan pois.
• Viime vuonna valtio myi Kapiteelin pörssiyhtiö Spondalle. Sponda ilmoitti, että se haluaa rakentaa puutalojen tilalle asuin- tai toimistotalon. Kaavoitustoimenjohtaja Markku Toivonen asettui Spondan kannalle.
• Turun apulaiskaupunginjohtaja Jarkko Virtanen (sd) on edelleen sitä mieltä, että kumpikin vanhoista puutaloista pitää korvata uudisrakentamisella.
• Maakuntamuseon tutkija Kaarin Kurri kannattaa yhä molempien suojelua, koska Koulukadun talon julkisivu säästyi tuholta.
• Ympäristö- ja kaavoituslautakuntaa vetävä Hellstén sanoo, että tulipalo voi vaikuttaa kaavoitukseen, jos Koulukadun taloa ei voi enää ylösrakentaa. - Sekin vaihtoehto on olemassa, että vain Eerikinkadun talo säilytetään, hän sanoo. Hellstén sanoo nimenomaan toivovansa Eerikinkadun talon suojelua. Hän on koko ajan ollut sitä mieltä, että kiistatalot pitää säilyttää, jos tarvittava malli vain löytyy.
• Apulaiskaupunginjohtaja Virtanen ei ole ollut suojelun kannalla. Hän esitti jo kaksi vuotta sitten vaihtoehtoa, jossa molemmat talot väistyvät. - Talot ovat niin huonokuntoisia, että niistä ei saa kohtuullisilla kuluilla käyttökelpoisia. Jos uudet talot tehdään taakse, niiden tuotoilla ei katettaisi puutalojen kunnostuksesta koituvia kustannuksia. On turha tehdä kaavaa, joka ei koskaan toteutuisi, hän sanoo."

Asetan kaiken tämän keskustelun sitä vasten, että sekä Turun ympäristö- ja kaavoituslautakunta että Turun kaupunginhallitus ovat jo vuosia sitten päättäneet, että tontin asemakaava valmistellaan suojeluvaihtoehdon pohjalta. Kysyn: missä asemakaava on viipynyt? Miksi sitä ei ole tuotu luottamuselinten päättämällä tavalla valmisteluna päätöksentekoon? Tulipalo osoittaa, että asemakaavan valmistelun hidastamisesta (ja monen mielestä myös punaisen kukon odottelusta, jos ihmisten käsityksiä on uskominen) on aiheutunut vastaansanomatonta ja tosiasiallista vahinkoa.

Kuinka kauan johtavat virkamiehet voivat vetkuttaa asioiden valmistelua ja tuomista päätöksentekoon, ennenkuin voidaan ryhtyä puhumaan virkavirheestä? Miten voi apulaiskaupunginjohtaja Virtanen esittää, että vanhat puutalot pitää korvata uudisrakentamisella, kun hänen "esimiehensä" eli kaupunginhallitus on päättänyt, että asiassa toimitaan toisin? Miten voi kaavoitustoimenjohtaja Toivonen sanoa, että "Luulen, että esitämme purkamista vielä kerran. Jospa kolmas kerta toden sanoisi.", vaikka on olemassa päätökset aivan toisenlaisesta valmistelun perustasta? Miten nämä herrat ymmärtävät valta- ja vastuusuhteet poliittisen päätöksenteon ja virkamiesvalmistelun välillä? Kunpa joku toimittaja pyytäisi herroilta tähän julkisia vastauksia. Minusta kaupunginhallituksen on otettava asia keskusteluun, vaadittava selvitys asiasta ja käytävä kaupungin johtavien virkamiesten kanssa läpi se, mikä on kaupunginhallituksen päätösten merkitys suhteessa virkamiesten omiin mielihaluihin. Se kun ei näytä olevan selvää ollenkaan kaikille.

Tässä tapauksessa aika on tietysti Virtasen, Toivosen, kiinteistönomistajan & kumppaneiden sekä punaisen kukon puolella, kun talot koko ajan rappeutuvat lisää heitteille jätettyinä. Kiistan alkaessa ne olivat ok kunnossa ja asuttuja. Nyt tilanne on toinen. Sille, että omistaja ei halua asuttaa taloaan, ei kaupunki voi mitään. Lain mukaan rakennukset on kuitenkin pidettävä kunnossa. Rakennuslautakunta onkin puuttunut talojen rapistuneeseen ulkonäköön, ja antanut korjauskehotuksen. Tämän tuloksena (kaiketikin Kapiteelin aikana) taloja maalattiin.

Minusta kuvio vaikuttaa taas kerran niin harkitulta, että punaisen kukon käytäntö tullee Turussa jatkumaan, jos käytännöt eivät muutu. Poliittisesti siihen on tosi vaikea puuttua, ainakin niin kauan kuin itsenäiset virkamiehemme saavat tehdä mitä lystäävät luottamuselinten päätöksistä huolimatta. Kaupunginhallitus on avainasemassa siinä, kuinka vakavasti se itse suhtautuu tekemiensä päätösten toimeenpanoon, ja vahtiiko se virkamiestensä toimia päätösten toteuttamisessa. Jos virkamiehet eivät tottele kaupunginhallituksen päätöksiä, on kaupunginhallituksen puuttuva virkamiestensä toimintaan. (Tämä koskee Turussa toki montaa muutakin asiaa kuin asemakaavoitusta.) Panen toivoni myös poliisiin. Josko se joskus saisi kiinni ja tuomittua edes yhden talojensytyttäjän. Punaisen kukon käytäntöä ei mitenkään voi hyväksyä, tämän pelin pelaamisen on loputtava tähän.

Esitän myös synkeän tulevaisuusveikkauksen. Ennusteeni on, että lauantain Turun Sanomista on luettavissa, mitä tontilla tulee tapahtumaan. Jos vanhat käytännöt jatkuvat, virkamiehet saavat puhuttua kokoomuksen ja demarit kompromissiin, jossa Koulukadun puoleinen talo puretaan ja Eerikinkadun puoleinen talo suojellaan. Näin omistaja saa niin paljon uudisrakennusoikeutta, että voi olla taloudellisesti hyvinkin tyytyväinen. Poliitikot voivat kasvojaan menettämättä perustella päätöstään valitettavalla tulipalolla ja jäljelle jääneen talon suojelemisella. Pahimmassa tapauksessa molemmat talot puretaan perustellen asiaa siten, että kun Koulukadun puoleista taloa ei valitettavan tulipalon takia voida säilyttää, ei Eerikinkadun puoleisen yksin jäävän talon säilyttämisessäkään ole enää mieltä.

Turun kannalta tämä ei johda muuhun kuin täystuhoon tai kulissimaiseen kaupunkikuvaan. Jos halutaan vaalia Suomen vanhimman kaupungin kaupunkikuvaa, on pystyttävä säilyttämään kokonaisuuksia. Edes tonttitasolla. Mutta kai sitä voi unta nähdä siitäkin, että kaupungin kaksi suurinta puoluetta yllättäisi, ja suoraselkäisesti täräyttäsi, että talot on suojeltava ja kunnostettava aiempien päätösten edellyttämällä tavalla, ja tontille järjestetään sen verran kohtuullista uudisrakennusoikeutta kuin Strandellin talojen suojelu mahdollistaa.

Perustelutkin tälle olisi valmiina: 1. Strandell oli Turun kaupunkikuvan kannalta historian keskeisimpiä arkkitehtejä, ja hänen jäljellä oleva taidokas tuotantonsa on säästettävä kokonaisuudessaan. 2. Strandellin talot muodostavat tontilla suojelunarvoisen kokonaisuuden, jota voidaan tarvittaessa täydentää maltillisella ja paikalle soveltuvalla uudisrakentamisella. 3. Koulukadun puoleisen talon julkisivu säästyi palossa, ja se on talon arkkitehtonisen arvon kannalta olennaisinta. 4. Koulukadun vanhat rakennukset kuten Wikeström & Krogiuksen Sininen talo, vanhat vesilaitoksen rakennukset, Strandellin talot, pääpaloasema ja Snellmannin koulu muodostavat Turulle ominaisen, eri aikakausien arkkitehtuurista muistuttavan katukokonaisuuden, joka toimii porttina Portsan puukaupunginosaan tultaessa.

Raiskattu Rin Tin Tin, remonttihommia kenkälaatikossa ja "remonttihommia" Strandellin taloissa

Oi ei. Aamulla kuulin radiosta Egotripin version Leevi and the Leavingsin Rin Tin Tinistä. Oi ei oi ei oi ei. Ei saa raiskata Göstan biisejä! Voi olla, että GS haudassaan osaa nauraa asialle, mutta Leevi and the Leavingin edustaman syväsuomalaisen kulttuurin ystävää ei naurata. Mitä pitäisi ajatella, kun piipittävät miehet veisaavat reipasta, miehekästä ja inhimillistä kansallisikonia: "Sun villakoirasi nimi oli Rin Tin Tin / typerä piski joka murisi mulle / Hölmöksi tunsin minä itsenikin / vaikka kaikesta halusin puhua sulle / mä vain häntääni heilutin"?

Egotripin aiheuttama aamuinen sielunvamma sai aikaan illalla Sundqvist-reaktion: kaivoin esiin Leevien tuplakokoomalevyn, ja soitin sen kokonaan ja kovaa keittiöhommia tehdessä. Ihan noin kunnianosoituksena GS:lle ja Leavingseille, ja näpäytykseksi Egotripille. Monta biisiä kolahti useampaankin hermoon, mutta erityistä sielunsisaruutta synnytti tällä kertaa perheessämme ajankohtainen Vasara ja nauloja: "... Lämpöeristeenä villatäyte / mineriittiseinän välissä / ei mikään varsinainen taidonnäyte / mutta hyvin se kestää kylmyyttä ... ". Göstan ennenaikainen kuolema oli suuri kansallinen menetys. Nämä biisit ovat aikamme Kanteletarta.

Eli remonttityömaalla on tullut oltua, tosin pihan puolella. Sisällä on kunnostettu lattiaa, eikä sinne ole voinut mennä, joten mieheni ja minä olemme elvyttäneet puutarhaa. Huomattavan pitkäksi venähtänyttä nurmikkoa on saatu hieman taltutettua. Olemme ostaneet neljä (4) puutarhajätekompostorikehikkoa. Osaan on kasattu tuoretta puutarhajätettä ja osaan vanhoissa puutarhajätekasoissa ollutta toistaiseksi heikosti maatunutta jätettä. Olemme myös tyhjentäneet arkkukompostorin ja kääntäneet puolet pienestä kasvimaasta.Kompostorin tyhjennyksellä ja kasvimaan kääntämisellä on tietysti ollut oma luontainen yhteytensä. Istutin uuteen maahan timjamin, rakuunan, persiljan ja varsisellerin taimia sekä lehtisalaattia, ja yhden kompostikeon laelle kurpitsaa. Saa nähdä, kuinka kasvavat. Kesä on jo pitkällä, mutta ehkä jotain ehtii saada. Tai sitten ei.

Kotiin tultuani kuulin uutisista, että yhden sortin "remonttihommia" oli pyritty tekemään myös Koulukadun ja Eerikinkadun kulmassa sijaitseville, Frithiof Strandellin suunnittelemille puutaloille. Ne ovat vuosilta 1853 ja 1899. Talot oli yritetty polttaa, tai no, tarkasti sanoen, "toisessa puutaloista oli syttynyt tulipalo". Koulukadun puoleinen rakennus vaurioitui palossa pahoin. Eipä ole kuin kuukausi siitä, kun Turun Sanomissa ollut Turun kaavoitustoimenjohtaja Markku Toivosen haastattelu sai sappeni kiehumaan. Kannattaa lukea juttu ja miettiä, kuinka tässä pääsi taas käymään niin, että joku sai leikityksi tulen kanssa suojeltavaksi aiotun talon sisällä.

Olin edellisellä valtuustokaudella Turussa ympäristö- ja kaavoituslautakunnan jäsen, ja käsittelimme kyseisen tontin kaavaa. Meille tuotiin päätettäväksi esitys, jossa näiden kauniiden puutalojen paikalle sai rakentaa korkeita kerrostaloja. Pitkällisen pohdinnan ja katselmuksen jälkeen lautakunta hylkäsi kerrostalokaavan, ja palautti kaavan uudelleen valmisteltavaksi siten, että kulman puutalot suojellaan. Kaava ei koskaan palannut käsittelyymme, kyselyistä huolimatta. Miksi ei? Jaa-a, vaikea sanoa. Ehkä jotain ajatuksenpoikasta voi kehitellä Turun Sanomien kuukauden takaisesta jutusta: "Viime kädessä valta asiassa on Turun luottamuselimillä. Ne ovat jo kahdesti kaataneet kaavaehdotuksen, jossa talot oli merkitty purettavaksi. Ensin asialla oli ympäristö- ja kaavoituslautakunta, toisella kertaa kaupunginhallitus. Valtuustoon asti asia ei ole vielä kertaakaan edennyt. - Luulen, että esitämme purkamista vielä kerran. Jospa kolmas kerta toden sanoisi, Markku Toivonen tuumii.".

Lisää valoa yöastiaan tuo Spondan aluejohtaja Vesa Eronen: "Kiistanalaiset talot vaihtoivat omistajaa viimeksi viime syksynä, kun valtio myi kiinteistöyhtiönsä Kapiteelin. Ostaja oli pörssinoteerattu Sponda, josta valtio itsekin omistaa kolmanneksen. Yritys on keskittynyt ennen kaikkea pääkaupunkiseudun toimistokiinteistöihin. Turun puutalojupakka tuli sille ylimääräisenä kaupanpäällisenä. Spondan aluejohtajan Vesa Erosen mukaan yhtiö pitää rakennuksia liian huonokuntoisina säilytettäväksi. Hän ei halua arvioida tontin rahallista arvoa, mutta myöntää, että siihen vaikuttaa ennen kaikkea kaavoitettavan rakennusoikeuden määrä.".

Jupakassa haisee moni muukin asia kuin tämänpäiväinen savu palopaikalta. Ensinnäkin kaavoitusviraston toimintamalli on täydellistä demokratian pilkkaamista. Kaupunkilaiset ovat valinneet kaupunginvaltuuston käyttämään puolestaan ylintä päätösvaltaa, ja valtuusto on jakanut valtaansa kaupunginhallitukselle ja lautakunnille. Poliittinen tahto on tullut asian käsittelyvaiheissa mitattua. Ei voi eikä saa olla niin, että kun poliittinen tahto ei miellytä ns. "oikeita" tahoja, asiat jätetään odottamaan joko poliittisen "tahtoilmaston" muuttumista tai asiantilojen (tässä tapauksessa rakennuksen kunnon) muuttumista. Päätös on päätös, ja sen tulee johtaa päätöksen mukaisiin toimenpiteisiin.

Toinen haisu tulee omistajien toiminnasta. Taloissa oli aikoinaan kelpo vuokralaiset, yritystoimintaa ja kaikkea. Mutta kun lautakunta oli osoittanut suojelutahtoa vaikka talot haluttiin purkaa, silloiselle omistajalle tulikin tarve irtisanoa vuokralaiset. Talot jätettiin kylmilleen ja ns. pahuuden haltuun. Näin on toimittu Turussa monen vanhan talon kohdalla. Ensin sanotaan, että talot ovat liian huonokuntoisia säilytettäviksi. Kun sitten todetaan, että itse asiassa rakennukset ovat ikäisikseen aivan ok kunnossa, ja korjattavissa siedettävin kustannuksin, vuokralaiset häädetään. Talojen annetaan rappeutua niin kauan, että perustelu talojen huonosta kunnosta ja korkeista korjauskustannuksista alkaakin olla lähempänä totuutta. Jos vieläkin joku jaksaa inttää talojen suojelusta ja korjaamisesta, talot vahingossa syttyvät palamaan. Tarvittaessa useammankin kerran. Koulukadun ja Eerikinkadun puutalojen onni tai onnettomuus - näkökulmasta riippuen - on ollut se, että ne sijaitsevat pääpaloasemaa vastapäätä. Olen aina ajatellut, että siksi ne ovat säilyneet siinä näinkin kauan. Toivottavasti tiedotusvälineillä riittää viitseliäisyyttä raportoida palon syttymissyy, sitten kun se on selvinnyt.

Kolmas haisu tulee siitä, että omistaja on ollut pitkään, yllätys, yllätys: valtio. Eli Kapiteeli, Suomen valtion omistama kiinteistösijoitusyhtiö. Ja valtiohan taas olemme me kansalaiset, eikös niin? Se sama valtio, joka ohjelmissaan ja juhlapuheissaan pitää tärkeänä suomalaisen kulttuuriperinnön ja harvalukuisen vanhan suomalaisen rakennuskannan säilyttämistä. Eikö? Viime vuonna Kapiteeli kehuskeli nettisivuillaan, kuinka erinomaisessa kunnossa yhtiö on. No, erinomainen kunto saavutettiin ehkä joidenkin Kapiteelin omistamien suojelukohteiden avulla, ne kun eivät olleet aivan yhtä erinomaisessa kunnossa eikä niiden kunnostamiseen haluttu satsata yhtiön varoja. Joulukuussa 2006 Sponda osti kiinteistösijoitusyhtiö Kapiteeli Oyj:n koko osakekannan noin 943 milj. eurolla. Mukana meni rikkana rokassa Stradellin talot. Ja rikkahan on taas vanha suomen kielen sana ja tarkoittaa roskaa. Kuten epäilemättä muistatte.

Neljäs haisu nousee taas kaavoitusvirastosta. Kaavoitusvirasto on vuodesta toiseen perustellut haluttomuuttaan säilyttää Stradellin talot sillä, että talot eivät muodosta vanhojen rakennusten kokonaisuutta, vaan ne ovat kokonaisuudesta irrallisia yksittäisiä kohteita. Tismalleen samaa perustelua on muuten käytetty muutama kymmenen metriä alempana Koulukadun varrella sijaitsevasta Sinisestä talosta, eli Wikeström & Krogiuksen talosta. No, kaipa he sen näin näkevät koska heidän maailmassaan ei enää "ole" kumpaakaan taloa. Mutta kun katsoo todellista katukuvaa, siinä on yhä edelleen paljon matalaa vanhaa rakennuskantaa: on Sininen talo (piharakennuksineen), on Stradellin talot, on vanha paloasema, on vanha vesilaitoksen talo (piharakennuksineen), jossa nykyään majailee ympäristönsuojelutoimisto, ja on vanha Snellmannin koulukin. Näitä rakennuksia voi sanoa irrallisiksi ainoastaan silloin, jos näkee sielunsa silmin puolet niistä jo revittyinä maan tasalle.

Aivan yhtä perusteltua olisi nimittää alueen uudempia taloja "irrallisiksi" ja muusta kaupungin kokonaisuudesta erillään oleviksi, alasrepimisen arvoisiksi tötteröiksi. Mutta en sano, koska elän todeksi turkulaisten kaavoitusarkkitehtien hokemaa: elävään kaupunkikuvaan kuluu kerroksellisuus. Ja kertaukseksi kaupunkisuunnittelijoillemme: te tarkoitatte tällä ajallista kerrostuneisuutta, ette kerrostalojen päällekkäisiä kerroksia. Tämän voisi kirjoittaa vaikka muistiin työpöydän nurkalle, kun se on päässyt näin pahasti unohtumaan.

Toivon todella, että poliisi saa kiinni palon syttyjän. Ja että hän kertoo, miksi teki niin kuin teki. Tämä vanhojen rakennusten polttoepidemia on saatava loppumaan. Herran tähden, mehän olemme sentään kohta Euroopan kulttuuripääkaupunki! Turku - Euroopan tuhkapääkaupunki? Kuka tollo on ymmärtänyt "Turku palaa" -tunnuslauseen konkreettisesti?

Remontti kenkälaatikossa käynnistyy

Kenkälaatikkomme alkaa uusiutua. Sunnuntaina kannettiin ulos turhia kaappeja. Kiitos avusta, Jyri & Tiina! Ja mansikoista! Maanantaina työnsä aloitti parketinkunnostaja, ja me saimme aikaiseksi ruohonleikkurin oston. Sen enempää edellinen omistaja kuin mekään emme saaneet käyntiin vanhaa bensakonetta, joten pyöräilimme Itäharjun K-Rautaan ja tulimme takaisin simppelin ihmisvoimalla toimivan leikkurin kanssa. Niinpä sitten sateessa kokeilimme leikkuria, ja Rusto innostui niittämään viikatteella enimmät heinät pois. Nyt ruohikko on jo hieman matalampi, ja pihan vallanneet kotilot saivat kyytiä. Jos huomenna on kuivempaa, nysväämme loputkin ruohot tasaiseksi.

Sukulaisten iloksi laitan tänne muutaman kuvan työmaastamme. Lattiat ja seinät näyttävät kuvissa todellisuutta siistimmiltä. Tästä tämä alkaa...

Olkkari, ikkunat terassille.

Kirjasto. Huomaa kattoikkuna.

Kyökki. Ruokailutila on kuvaajan selän takana.

Terassi. Iso ja ihana. Ruston vanhat kalusteet maalataan valkoisiksi. Olen jo ostanut ja lukenut "Taivas kattona - Al Fresco asumisen tyylinä"-kirjan (Stafford Cliff & Gilles de Chabaneix, Multikustannus) opiskellakseni ulkoilmaelämistä puutarhassa.

Pihaa. Kuvassa omenapuu.


Pytinkiin kuuluu lisäksi kaksi tilavaa makuuhuonetta (=yksi makuuhuone ja yksi työhuone), keltaisin kaakelein kaakeloitu wc-kylpyhuone, sauna ja eteistila. Ei muuta. Eiköhän tämä iloksi muutu, kunhan saamme remppaa reilusti eteenpäin. Reilua remppaa, ei tästä ihan pienellä selvitä. Huh. Remontin valmistuttua saatan tuoda tänne myös jälkeen-kuvat, niin näette talon uuden elämän.

Terveiset Pärnusta!

Viime viikon loppupuoli kului Viron Pärnussa. Olimme hieman myöhäsyntyisesti juhlistamassa isäni 70-vuotispäiviä yhdessä vanhempieni sekä veljeni ja hänen vaimonsa kanssa. Meille tämä oli toinen Pärnun matka, edellisen kerran olimme siellä lomailemassa muutama vuosi sitten. Pärnua voi suositella kivana ja suhteellisen ekologisena rantakohteena: perille pääsee bussi-laiva-bussi -yhdistelmällä (katso mm. Ikaalisten matkatoimiston palvelut), lentää ei tarvitse. Kaupunki on pienehkö ja suloinen, ja Pärnun uimaranta on aivan ihana. Lisäksi kaupungista löytyy paljon kylpylöitä ja lukuisia ravintoloita. Vaan mitäpä tässä minä lätisemään, antaa kuvien puhua puolestaan. Sää oli ensin ihanan aurinkoinen, sitten pilvinen ja lopuksi hyvin sateinen, kuten kuvista havaitsee.

Pärnu tunnetaan upeista uimarannoistaan. Ilmastonmuutoksen korventaessa Välimerta yhä kuumemmin Pärnusta ja muista Itämeren rantalomakohteista on todennäköisesti tulossa tulevaisuuden aurinkorannikoita. Harmittaa, että en ottanut rannalta kuvia aurinkoisella uimareissulla, nämä sade- ja ukkospäivän kuvat ovat melko huuhdeltuja rantaelämästä, jota siellä muissa oloissa kyllä riittää vilinäksi asti.



Pärnussa riittää katseltavaa rakennushistoriasta kiinnostuneelle. On vanhoja puutaloja, on funkkista ja löytyypä neuvostorealismiakin, tosin hieman etäämmältä keskustasta. Vanhoja rakennuksia on korjattu paljon, ja erityisesti rannan läheisyydessä, mutta rappioromantiikan rakastajatkin löytävät vielä Pärnusta runsain mitoin haluamaansa kauneutta. Kaikkea kun ei mitenkään ole vielä ehditty kunnostaa. Vanhan päälle tunnutaan kuitenkin ymmärtävän, ainakin pintapuolisesti. Kaupunki tukee taloudellisesti rakennusten kunnostusta, näin ymmärsin. Korjauksen laadusta en mene sanomaan mitään, mutta kaupunki näyttää jo nyt viehättävältä ja tulevaisuudessa laatu vain paranee kun pytingit saadaan yhä laajemmalti arvoiseensa kuosiin. Pärnulle ominaisia ovat myös lehtipuut: puita on valtavasti, ja ne muodostavat upeita puukujanteita. Tässä katunäkymiä eri puolilta turistikeskustaa.





Tämä parveke todistaa, että ihan vielä ei kaikkien rakennusten kunto vastaa tavoiteltua. Parveke on ylläolevasta tiilirakennuksesta. No, tämä olikin jokin vanha gymnasium - kunnan hommia siis kaiketi...
Joskus koristelussa on saatettu mennä jo liiallisuuksiin. Ainakin tämä kirkon portti on kuin vaaleanpunainen vaahtokarkki.

Oli miten oli, Pärnu on mainio paikka pieneen lomaan. Kuten tämä auringossa lepäävä matkakumppanini mainiosti todistaa. Suosittelen.

Uutta elämää kenkälaatikossa

Olemme alkaneet kunnostaa valkoista kenkälaatikkoamme ja vieraitakin on jo käynyt. Eilen lauantaina kävi ystäväpariskunta poksauttamassa kanssamme terassilla samppanjapullon (viherpipertäjät juhlivat tietenkin Piperillä eli Piper-Heidsieck -samppanjalla ;) ja tänään sunnuntaina kävi tuttu arkkitehtipariskunta, jolta olin pyytänyt hieman neuvoa sisustuspulmissa. Arkkitehteja kun ovat, he päätyivät suosittamaan harmaata ratkaisua ongelmakohtaani :). Talon keskellä olevaa tiiliosaa pitäisi kuulemma ajatella esineenä, kokonaisuutena, talona talon sisällä. En aina kuuntele hyviäkään neuvoja, mutta tässä tapauksessa esineajattelussa ja harmaudessa taitaa olla vissi järki. Värien lisäämisen minäkin osaan, vaikeampaa on sanoa milloin ja erityisesti missä värien käyttö kannattaisi lopettaa. Sitä juuri pulmani koski, ja siksi oli niin mukavaa, että he ehtivät käymään. (Oli toki mukava nähdä muutenkin, mutta visiitti on ehkä antoisampi vieraille sitten kun meillä on huonekalut ja jotain tarjottavaa.) Kirkas vihreä, kirkas keltainen, turkoosi ja voimakas punainen ovat edelleen ostoslistalla, mutta hento vaaleanpunainen ja osa valkoisesta ja vihreästä saattaa vaihtua harmaaseen. Mietitään. Ajattelimme aloittaa maalaamisen valkoisesta, sitä sutiessa ehtii pohtia kokonaisuutta.

Tähän mennessä olen lähinnä pessyt kaappeja ja asetellut Ruston tuomia tavaroita johonkin järjestykseen. Omat tavarani ovat vielä omassa kotonani. On se jännää, miten uusi paikka on ihan välttämättä otettava haltuun, omaksi, ja miten sen saa tehtyä luuttuamisella. Joku asuu jossain, pitkään tai lyhyemmän aikaa, ja lähtee pois. Toisen pitäisi tulla ja tehdä samasta tilasta oma koti. Miten? Siivoamalla: pestään vanha pois ja tuodaan omat tuoksut, tavarat, värit ja järjestys. Pinnat on puhdistettava pesemällä ja maalaamalla, jotta talo muuttuu kodiksi. Rätin käytön myötä vanha haalenee ja uusi vahvistuu. No, haalennettavaa vielä riittää, ja ihka oikeaa remontoitavaa emme ole edes päässeet alkamaan. Vaan terassi on tullut jo testattua, se on selvästikin erittäin viihtyisä, suorastaan viipyilevä tunnelmaltaan.

Piha muistuttaa toistaiseksi viidakkoa, kaipa siihenkin ehtii jossain vaiheessa käydä käsiksi. Nyt olen ehtinyt vain kurkistaa pihamaata. Edellinen omistaja kehotti minua peittämään punaherukat verkolla, jotta rastaat eivät söisi kaikkia punertuvia marjoja. Luulen kuitenkin, että tänä vuonna saavat mennä marjat parempiin suihin. Työmäärä itse talossa vaikuttaa sen verran suurelta, että marjojen laitto tuntuu nyt epäoleelliselta. Rajoitan rastaiden ravinnonsaantia sitten ensi kesänä, tänä kesänä syökööt minkä jaksavat, ja me sitten popsimme pensaasta loput. Onhan siellä muita värittömämpiä herukoita, ja karviaisia, ja omenia, ja tyrniä, ja ties mitä. Niissä riittää puuhaa aivan tarpeeksi. Olemme ostaneet runsaudensarven.

Aivan kaikkea aikaa emme kuitenkaan ole käyttäneet kaappisyyniin. Keskiaikamarkkinat unohtuivat harmittavasti, mutta Paavo Nurmi -yleisurheilukisoihin ehdimme tänään sentään mennä, vaikkakin jonkun verran myöhässä. Oli kivaa, yleisurheilukisoissa on oma vekkuli tunnelmansa eivätkä moiset tapahtumat todellakaan ole minulle jokapäiväistä leipää. Pitkämäki heitti keihästä komeasti ja kauden kärkituloksia tuli nähtyä. Huonomminkin olisi voinut sunnuntai-illan viettää.

Kuten huomaatte blogin aiheista, politiikka on nyt päässäni kesälomalla. Ei kommentointia Sipoon kiistasta, ei puutulleista, ei Puolan poliittisista valinnoista vaan tiaisten ja rastaiden sielunelämästä ja kenkälaatikon uusista seikkailuista. Seuraan toki uutisia, mutta yritän heinäkuun pysyä niin etäällä koulusta ja politiikasta kuin mihin kykenen. Elokuussa palaan taas ruotuun, siihen asti blogi taitaa täyttyä harvakseltaan ja enimmäkseen siviililöpinästä. Lukekaa, jos teillä ei todellakaan ole muuta tekemistä. Viisaampaa ja antoisampaa olisi lähteä ulos kesäluontoon ja jättää bittimaailma sikseen. Aurinkoisia kesäpäiviä ja lempeitä kesäsateita!